Mitä kahden lapsen ja yhden keskenmenon äiti pelkää uudessa raskaudessa?

by Emiilia - 10/24/2020

Ekan lapsen jälkeen pelkäsin synnytystä (ennen ekaa en juurikaan). Keskenmenon jälkeen (joka tuli toisena) pelkäsin vähän vähemmän synnytystä ja jonkin verran enemmän keskenmenoa. Mitä pelkään raskaudessa nyt näiden kolmen kokemuksen jälkeen? Öö, ollaan ihan rehellisiä: lihomista. 

Keskenmenon olen kerran kokenut, mutta kun ajattelen uutta raskautta, niin jotenkin tuntuu, että en pelkää sitä enää yhtä paljon. Olen nähnyt, että siitä selvitään. Olen nähnyt, että joskus Luoja suo elävän lapsen ja joskus lapsen odottamaan minua taivaaseen. Yhtä arvokkaita. Tiedän, että olisin jälleen surun murtama ja se vaikuttaisi jälleen turvallisuuden tunteeseeni, mutta kuitenkaan se ei ole, mitä juuri tällä hetkellä pelkään. Elävien lasten menettämistä kylläkin. Hyvin paljon.


Mitä tulee itse synnyttämisen pelkäämiseen, niin minusta tuntuu, että kahden vauvan ja yhden sikiön (antakaa anteeksi, että puhun asioista niin kuin ne ovat - tunnistan, että se on kova ilmaisu!) jälkeen minä tiedän, mitä haluan synnytykseltä ja mitä minun pitää itse tehdä synnytyksessä. Minä tiedän vaihtoehdoista ja tiedän, mikä on toiminut aiemmin. Tiedän myös, että yleensä mikään ei mene synnytyksen suhteen niin kuin on suunniteltu, mutta sitäkään en varsinaisesti pelkää. Se kuuluu asiaan. 

Teille, joilla ei ole lapsia sanon sen verran: Ensimmäinen synnytys oli ainakin minun kohdalla se ensimmäinen elämän epävarmuuskokemus. Minusta tuntui, että kontrolli tilanteesta oli mennyt kokonaan. Myöhemmin olen oppinut, että se kontrolloimattomuus liittyy vanhemmuuteen ylipäätään. Ensimmäisessä synnytyksessä en pystynyt tekemään lopulta tai käytännössä edes alussa yhtään mitään. Makasin siinä loputtomassa tuskassa tunnista toiseen eikä mikään, mitä tein, auttanut ollenkaan. Kätilöt eivät ehtineet auttaa minua ja olin vain loputtoman kipeä ja yksin. Mies oli paikalla, mutta hänkin oli tosi väsynyt. 

Mutta, mitä teille haluan sanoa. Älkää antako teille käydä niin. Sanokaa, että ei nyt haluan koittaa sitä ilokaasua tai minä haluan huoneen, jossa on amme, tai minä haluan sen epiduraalin nyt. Toisen synnytyksen kohdalla osasin sanoa heti nähdessäni kätilön ensi kertaa käytävässä: "Minä haluan sen ilokaasun heti." (Ehkä siihen, että sain kaiken haluamani auttoi myös se, että mieheni sanoi heti myöskin sen, että niitä supistuksia tulee sitten 1-2 minuutin välein.)

Oli miten oli, mahdollista tulevaa raskautta ajatellessani en niin pelkää enää noita. Mutta se lihominen. Tuntuu, että raskaudet ovat olleet se viimeinen tikki, joka on tuhonnut koko kropan. Sitten ensimmäisen raskauden tervettä päivää ei ole ollut. Se ei ole kokonaan totta. Ei, ollaan nyt ihan rehellisiä: Se ei ole ollenkaan totta. Totta kai minä itse olen ruumiini pilannut syömällä raskauksien aikana ja niiden jälkeen. 

Nykyisin haaveilen kivuttomasta elämästä. Jalkani ovat painon takia niin huonossa kunnossa, että en uskalla kävellä pitempiä matkoja. Luupiikki on nimittäin luultavasti ainakin isoilta osin painon syytä. Lonkat ovat joka raskaudessa olleet kovalla koetuksella (lonkan bursiitti). Juuri nyt tosin lonkat voivat ihan hyvin, mutta noin 1-2 kuukautta tokan synnytyksen jälkeen ne vielä reistailivat. 

Ja sitten on vielä miljoona muuta syytä, miksi paino vaikuttaa siihen, että kroppa on sitä, mitä on. Päivittäiset päänsäryt, selkäkivut ja rytmihäiriöt - niihinkään lihavuus ei vaikuta välttämättä myönteisesti. Rytmihäiriöitä ei muuten ole juuri tällä hetkellä päivittäin, mutta imettäessä oli kuukausien ajan päivittäin. 

Ai niin, ja miksi käsittelen koko aihetta? Olemme käyneet mieheni kanssa keskusteluita siitä, miten tulevaisuutta pitäisi järjestää - itse asiassa pitkälti taloudellisesta näkökulmasta. Yksi tähän vaikuttava seikka on tämä blogi. Nimittäin saan kuitenkin hieman mainostuloja blogista ja Instagramista, mutta päätulot ovat edelleen tukia, joten KELA:n pillin mukaan pitää elämä järjestää. Se, miten blogista saatavat tulot vaikuttavat mahdolliseen tulevaan vanhempainrahaan on yksi juttu jne. jne. Loputon suo. 

Kolmannen lapsen saaminen on siis myös taloudellinen juttu ja siksi sitä pyörittelee koko kokonaisuutta (myös raskautta) muutenkin mielessään. Milloin suunnittelee kolmannen lapsen tulevaksi ja miten se vaikuttaa kaikkeen ja millä virhemarginaalilla jne. jne. 

Ja jos joku mielessään mietti, että noinkohan lapsen tulon voi suunnitella, niin: Lapsen saamista ei voi noin vaan suunnitella, trust me I know. Mikään minun kolmesta raskaudesta ei ole lähtenyt heti käyntiin. Kaikkia on odoteltu ja kahden loppuun asti menneen synnytystä on odotettu melkein 10 kuukauteen (vähän liioittelen). Ja sitten vielä se keskenmeno. Mutta kaikesta huolimatta kyllä ääriviivoja voi silti piirtää. Luonnostella.



Saattaisit pitää myös näistä

0 kommenttia