Joka päivä unelmoin jostain tulevasta. Unelmoin perheestä, lapsista - ja miehestä, johon olisin rakastunut. Tässä yhtenä päivänä juttelin erään tuttavani kanssa. Kerroin hänelle, kuinka elämäni on muuttunut. Hän kysyi minulta kaipasinko sitä kaikkea, minkä olin jättänyt taakseni. Mietin, mitä kaikkea minulla nyt oli... Valehtelisin, jos väittäisin, etten kaivannut joitain osia siitä. Merta, saunaa, rauhaa. Helppoutta. Kynttilöitä syysiltoina.
Tänään halusin vain olla lämpimässä saunassa taas ja rauhoittua hetken. No, sitä vaihtoehtoa ei tietystikään ollut. Meillä ei ole saunaa. Meillä ei ole varaa siihen. Unelmani lapsista ja miehestä on toteutunut. Istuin suihkussa kuukauden vanha vauva vierelläni jääkylmässä talossamme miettien, mistä homeen haju tällä kertaa tuli. Suihku ei ylety kaikkialle, joten suihkutan vain niskaa pysyäkseni lämpimänä. Pieni kaksivuotias avaa koko ajan ovea ja kylmää ilmaa tulee sisään. Kylppärimme on niin pieni, ettei siinä ole tilaa hänen kulkea babysitterin ohi. Muistelen, että tämän taidemuodon nimi ei ole realismi. Se on naturalismi, realismin pidämmälle viety riisutumpi muoto.
Palaan keskusteluun. Tuttavani sai ensimmäisen lapsensa alaikäisenä. Hän ei ollut koskaan kokenut sitä. Miten kertoisin sen hänelle? Halusin sanoa hänelle, ettei hän ollut menettänyt mitään. En tiedä, oliko pahempaa, kun oli kokenut sen vai kun ei ollut koskaan saanut siihen kaikkeen mahdollisuutta. Hänen elämänsä oli se, josta olin nuorena unelmoinut.
Ei kyllä se on hyvä näin. En vaihtaisi mitään pois. Ainakin minulla on tilaisuus unelmoida saunasta joskus tulevaisuudessa.