Tämä on yksi niistä asioista, joita olen salaillut aika pitkälti koko elämäni ajan. Pelkään paikkoja, joissa ihminen on tuhonnut paljon luontoa. Pelkään myös, että sinä tuomitset ymmärtämättä, mistä puhun. Osa lähimmistä ystävistä ja osa perheenjäsenistä tietää tästä. Olen kertonut heille. Tiedän, että tämä postaus saattaa herättää hämmennystä, mutta minun veikkaukseni on myös, että teidän joukosta saattaa löytyä myös paljon samaistujia. Nyt minusta tuntuu, että olen valmis kertomaan siitä julkisesti. Sehän kuitenkin liittyy myös minun blogin yhteen teemoista, luonnonsuojeluun.
Kerron, kuinka se kaikki alkoi. Olin ehkä noin 9-vuotias. Lähdimme minun äidin kanssa kävelyretkelle Pilvilammen rantaan. Pilvilampi on eräs Vaasan järvistä. Tarkemmin ottaen järvi, josta Vaasan juomavesi tulee. Sen ympäristössä on pyöräily-/kävelyreittejä jne. Järvi on osittain tekojärvi. Kävelimme äidin kanssa ympäri järven rantoja ja aluksi kaikki vaikutti olevan hyvin. Sitten jossain vaiheessa muistan, kuinka mietin, että eteenpäin ei pidä mennä. Halusin mennä eteenpäin, koska järvessä näkyi mielenkiintoisia kareja, mutta jokin alkoi pelottaa minua. Ilmassa oli jotain hyvin luonnotonta. Tuntui, että luonnon ääni, linnut, kaikki oli hiljentynyt. Oli luonnottoman hiljaista. Kuin ilmassa olisi jotain pahaa, jota pitäisi varoa. Kuin joku olisi kuollut.
Sanoin äitille, että meidän pitää lähteä täältä. Äiti sanoi, että minä kuvittelin ja että jatketaan vaan matkaa. Aloin panikoida. Lopulta äiti totesi, että lähdetään vaan. Myöhemmin puhuin äitin kanssa siitä ja hän kertoi tunteneensa sen myös, mutta ettei voinut sanoa minulle sitä siinä tilanteessa, etten pelkäisi. Se oli minun ensimmäinen mielikuvani siitä, kuinka vahvasti luonnon tuhoutuminen vaikutti minuun. Tuolloin lapsena se vaikutti minuun enemmän kuin aikuisena. Nykyisin pystyn tietysti rationalisoimaan. En ole enää niin paljon impulssien varassa.
Vuosien varrella olen törmännyt vastaaviin paikkoihin ja tilanteisiin. Sitä on tapahtunut lähinnä tekojärvien kohdalla mutta muuallakin. Kerron vielä kaksi esimerkkiä. Ensimmäinen on ajalta, jolloin olimme erään parhaista ystävistäni kanssa hyvin lähellä meidän molempien koteja niin ikään Vaasassa. Olimme teini-ikäisiä tuolloin. Lähdimme kävelemään erään rakennuksen takapihalle. Muistan edelleen selvästi, kun kävelimme eteenpäin ja yhtäkkiä tuli sellainen tunne, että nyt pitää pysähtyä. Jotain oli vialla. Eteenpäin ei pitänyt mennä. Minä ja ystäväni pysähdyimme kuin seinään - yhtä aikaa - ilman, että kumpikaan olisi ensin sanonut tai tehnyt mitään. Tiesimme molemmat, että eteenpäin ei pidä mennä. Lähdimme heti kotiin. En tiennyt, miksi se paikka tuntui niin pahalta ennen kuin pari vuotta sitten veljeni kertoi minulle, että siellä oli Kemiran tehtaan saastuttama Pukinjärvi. Yle Uutiset siteeraa järveä Suomen "ehkä pahiten saastuneimmaksi".
Kolmas tilanne oli vuodelta 2016 mieheni kanssa. Olimme etsimässä taloa. Lapsia meillä ei vielä ollut. Kiertelimme pääkaupunkiseutua ympäröiviä kuntia. Sinä samana päivänä itse asiassa näimme ensimmäistä kertaa myös meidän nykyisen kodin. Mutta ennen sitä matkasimme yhteen tiettyyn osoitteeseen, jossa oli asuntonäyttö. Siellä olisi ikäänsä ja kokoonsa nähden erittäin halpa talo myynnissä. Tien vieressä kulki pitkään korkeajännitejohtoa ja mietin itsekseni, mihinkähän se mahtaisi johtaa. Jossain vaiheessa navigaattori näytti, että talon pitäisi olla tässä. Käännyimme autolla pihaan, mutta siinä samassa meille molemmille oli aivan selvää, että sieltä oli päästävä pois. Korkeajännitejohtojen määränpää tai ainakin välipysäkki oli selvinnyt. Talon vieressä oli valtava muuntamo. Emme jääneet odottelemaan kiinteistövälittäjää, vaan käänsimme auton ja ajoimme vähin äänin pois.
Miksi kerron näistä kokemuksista? Ihminen on tuhonnut luontoa aivan valtavasti. Jopa täällä Suomessa on ihmisen pahasti tuhoamia alueita. Järviä, joitten kalaa ei voi syödä tai niissä ei voi uida. Niitten lähellä on vaarallista asua. Luontoa, joka on hiljaista - suree kai omaa tuhoaan. Se heijastuu takaisin myös meihin. Se kaikki kauneus ja elämä, jonka olemme tuhonneet. Ahdistus heijastuu takaisin.
