Mietin pitkään kirjoittaisinko tästä. Totuuden sanoakseni pohdin edelleen julkaisenko tämän. Minun aiheet ovat olleet niin kovin synkkiä viime aikoina. En ole varma, haluanko viedä blogiani siihen suuntaan. Kuitenkin tämän ehkä haluan pukea sanoiksi.

2021. Siinä ei ollut mitään vaarallista ja minä tiesin sen. En tiedä, onko kukaan koskaan kuollut siihen toimenpidepöydälle, mutta epäilen, että sama ajatus on saattanut olla muutamalla muullakin. Kylmä alkoi levitä käsivarttani pitkin. Järki kertoi yksinkertaisen totuuden: Se tuntuu kylmältä, koska se on kylmempää kuin minun oma ruumiinlämpöni. En voinut kokonaan tukahduttaa toista ajatusta. Näinkö kuolema tulee? Tunsin kuinka se levisi suonissani kohti sydäntä. Mitä tapahtuisi sydämelle, kun se päätyisi sinne? Tuntisinko sydämenkin kylmänä? Tältäkö kuolema tuntuu? Tuleeko se vähitellen?

2017. Kun näin mummon viimeisen kerran, hän valitti useamman kerran kylmää lattiaa. Minä ja mieheni kehotimme häntä nostamaan jalat sängylle. Minun mielikuvissani - jotka ovat kesältä 2017 - sairaalan shakkiruutulattia tosiaan vaikutti kylmältä. Mummo toisti sitä useamman kerran. Minusta siinä oli jotain merkillistä ja jokin kertoi minulle, että tuolla yksityiskohdalla oli väliä. Mietin, pitäisikö kysyä hoitajalta lämmikettä. Muistaakseni kysyin mummolta, oliko hän pyytänyt hoitajalta apua kylmiin jalkoihinsa. Muistelen hänen pyytäneen. Hänellä oli jalassa villasukat, joten luulen, että joku oli myös kuunnellut häntä. Ei tarpeeksi.

Mummo oli niin iloinen siitä, että olin raskaana. Kyseli vauvasta. Vauva oli melkein täysiaikainen. Olin iloinen, että mummo pystyi keskellä äkillistä sairaalaan joutumistaan vielä pitämään mielen kirkkaana. Hän muisti, milloin vauva olisi syntymässä. Elokuussa. En muista, sanoinko sen hänelle: Tulisin näyttämään vauvaa, kun se oli syntynyt. Mummo ajatteli olevansa kotona silloin. Minä ajattelin - mutten sanonut sitä ääneen - että tulisin hoitokotiin tai sairaalaan näyttämään vauvaa. Äiti oli sanonut, ettei uskoisi mummon enää palaavan kotiin. Se ei olisi turvallista. Mummo oli kaatunut kotona. Juttelimme mummon kanssa hetken, hyvästelimme hänet ja lähdimme ajamaan kotiin Porvooseen. 

Eräänä päivänä pian sen jälkeen äiti soitti minulle. Mummon jalat olivat kuoliossa. Ne pitäisi amputoida tai hän kuolisi. En ole varma, kumpi tapahtui ensin. Ehtikö hän missään vaiheessa tehdä päätöstä? Mummo kuoli sairaalassa kotikaupungissaan Kuopiossa. Minäkin synnyin siellä. Ajatukset risteilivät päässäni. Olisiko minun pitänyt sanoa hoitajalle, että tässä jalkajutussa on jotain outoa. Ne pitää tutkia! Mummon aika oli lähteä.

Viikko sitten täytin 31 vuotta. Siitä tuntuu olevan ikuisuus. Päivät ovat viime päivinä ja viikkoina olleet yhtä sähläämistä, kiirettä, priorisointia, optimointia, en edes tiedä mitä kaikkea. Keskellä sitä tuli vastaan minun synttärit. Se oli lauantaipäivä. Luulisi, että minulla olisi aikaa juhlia, eikö vaan? Ei, tiesin jo etukäteen, että minun pitäisi tehdä töitä koko päivän. Edellisenä iltana tein hyvin väsyneenä ja stressaantuneena voileipäkakun, jota en koskaan edes ehtinyt koristella. Siitä tuli liian kostea ja suolaton. Halusin jotain ekstraa synttäriksi ja se oli se voileipäkakku. Lisäksi olin edellisenä päivänä kiireessä ostanut Viennetta-jäätelökakun ja pinkkejä neilikoita itselleni. Kakkuja ei syöty juhlapöydässä vaan siinä välissä, kun kerkesi.

Totuus on se, että tein sinäkin päivänä kolmea eri mainosta Instagramiin. Se on ihan mielenkiintoista, mutta lepoa tai juhlaa se ei varsinaisesti ole. Se on työtä. Ja rahatilanne ei todellakaan salli vapaapäiviä. Synttäripäivä siis alkoi käytännössä silleen, että meikkasin, pistin vaatteet päälle ja siivosin keittiön. Sain juuri ja juuri itseni ja tytöt puettua ja keittiön tarpeeksi siistiksi, jotta sitä kehtasi Zoomissa näyttää. Ja sitten mentiin, päivän ensimmäinen työtehtävä alkoi.