Epäilen aloittaa postausta koko aiheesta. Sitä tulee mukavuudenhaluiseksi, koska erityisesti tästä aiheesta kirjoittaessa trollit hyökkäävät käytännössä joka kerta. Haluan kuitenkin kirjoittaa tämän postauksen, sillä se on osa minun elämääni ja monen teistä elämää. Vertaistuki <3
Pian tulee vuosi siitä, kun kolmas lapsi olisi saanut tulla meidän perheeseen tai pikemminkin vuosi siitä, kun raskaus olisi saanut alkaa. Tällä viittaan siihen, että raskaudet nyt tuppaavat useimmiten kestämään ainakin yhdeksän kuukautta. Tämä nykyinen kierto on viimeinen kierto, jolla voisin tulla raskaaksi ja saada vielä 2017 vuoden työpaikan mukaan äitiyspäivärahaa ja vanhempainpäivärahaa. Olemme mieheni kanssa pohtineet, mitä sen suhteen pitäisi tehdä.
Mies on sen kannalla, että minun pitäisi käydä "oikeissa töissä" hetken aikaa tässä välissä, jotta saisin vanhempainrahat kohdilleen. Minäkin tiedän, että taloudellisesti olisi varmasti paras vaihtoehto käydä välissä tekemässä joku opettajansijaisuus, mutta en ole varma, miten psyyke kestäisi.
Kerron tästä lyhyesti taustat: Ennen ensimmäistä äitiyslomaa minulla oli työpaikka, jossa opetin aikuisia maahanmuuttajia. Pidin siitä hommasta itsestään tosi paljon. Lähdin siihen työhön normaalisti noin klo 8 aamulla ja tulin hyvin usein klo 20 aikoihin kotiin eli olin noin 10 tuntia töissä hyvin usein, koska matkat veivät melkein kaksi tuntia. Tein jonkin verran töitä myös työpäivien ulkopuolella. En olisi saanut kaikkea tehtyä ilman stressiä, jos olisin tehnyt töitä vain kahdeksan tuntia. Yhdellekään tunnille ei ole kiva mennä takki auki. Mies tekee kolmivuorotyötä. Päiväkoti on auki 6.30-17.00 ja vuoropäiväkoti on kaukana kotoa. Stressitasot nousee jo kun selostan tätä!
Ironista on, että tälläkin hetkelläkin teen hyvin pitkää päivää oman yrityksen kanssa, mutta tämä on työtä, jonka deadlineihin pystyn itse useimmiten vaikuttamaan. Oman itseni herra. Totta kai palkkakin on korkeimmillaankin vain 1/3 opettajantyöstä.
Eli kun ajattelen kolmannen lapsen saamista, niin päällimmäisenä mielessä on aikataulu ja taloudelliset seikat. Aika järkyttävää itse asiassa. En ole missään vaiheessa ajatellut, ettei meille tulisi enää lapsia. Jostain syystä se on ollut minulle koko ajan itsestäänselvyys. Lähinnä ajankysymys ja sen kysymys, että saadaanko me lisää lapsia. Mies puolestaan sanoo, että mennään lapsi kerrallaan. Hänelle se on myös kysymys siitä, että kuinka pitkään keski-ikäiseksi hän haluaa elää pikkulapsiarkea. Hän oli ensimmäisen lapsen syntyessä 36-vuotias, minä olin 27. Hän oli toisen lapsen syntyessä 38-vuotias, minä olin 29. Jos lapsi tulisi nyt vuoden sisällä, niin hän olisi 41. Minä olisin 32. Sitä se yhdeksän vuoden ikäero teettää!
Mitä itse vauvaan tulee, niin en yhtään kaipaa raskauspahoinvointia, synnytyskipuja, jälkisupistuksia, imetyskipuja, nivelongelmia enkä uimisen estävää jälkivuotoa tai vauva-aikaa, mutta muuten olisi aivan ihanaa saada vauva. Tiedostan myös sen mahdollisuuden, ettei kolmas vauva olisi yhtä helppo kuin kaksi aiempaa on ollut, mutta jostain syystä en ole siitä niin kovin huolissani. Tähän mennessä on jo käynyt selväksi, että valvomiset ja vaikeat hetket menevät hyvin nopeasti aina ohi ja pian on jo seuraava vaihe elämässä.
Raskautta tai vauvaa ei kuitenkaan ole näkynyt eikä se ole tullut yllätyksenä. Minulla on ollut sellainen tunne koko ajan, etten tulisi nopeasti raskaaksi. Olen vanhempi kuin aiempien raskauksien kohdalla ja 10-16 kiloa painavampi! Näiden seikkojen lisäksi olen tänä aikana saanut koronarokotteet, joista jo ensimmäinen sekoitti kuukautiskierron. Kuukautiskierto on normaalisti 37 päivää. Nyt se on ollut 40, 40, 37 ja 25 päivää. En ole tästäkään asiasta kuitenkaan kovin huolissani. Vauva saa tulla ajallaan.
