Tämä oli kolmas kerta katsomassa Jukolan viestiä livenä. Kaikissa viesteissä on ollut samoja piirteitä: valvotaan lähes koko yö, siirtymät on tosi pitkiä, jalat on rakoilla, ollaan säiden armoilla, sataa tai aurinko porottaa ja yöllä on kylmä - mutta kaikki silti ovat lähdössä seuraavana vuonna uudestaan.
Paras osuus tänäkin vuonna oli se, kun kärki oli tullut maaliin tuntikausia aiemmin, suuri yleisö oli lähtenyt pois, TV-kamerat oli suljettu, maalikin oli sulkeutumassa ja odotettiin viimeisiä suunnistajia maaliin. Siinä vaiheessa kuuluttaja kuulutti tulijoiden nimiä ja joukkueita. Jokainen huomioitiin paljon yksilöllisemmin kuin isojen nimien ollessa vielä metsässä. Jokainen sai aplodit. Jokainen tuli maaliin voittajana.
En tiedä, mutta jokin minussa toi näistä muutamasta kymmenestä viimeisestä yleisön edustajasta, jotka hurrasivat tuntemattomille kisansa häntäpäässä oleville, mieleen erään ruusulajikkeen: Hope for humanity. Otin nuorena kuvan siitä Vaasan ruusupuistossa, koska minusta sen nimi ja sen tila olivat kovin osuvia. Silti noita pieniä toivon pilkahduksia on tärkeä vaalia.
Olitko Jukolan viestissä? Oletko joskus ollut? Miten sinä kuvailisit Jukolan viestiä?
2 comments
TERVETULOA TAKAISIN! <3 ja en oo koskaan ollut katsomassa Jukolan viestiä, vaikka olen joskus tuntenut ihmisen joka on osallistunutkin niihin. :D tuo viimeisten maaliin tuleminen kuulostaa ihan koulun maastojuoksukisoilta, viimeiset saa aina kovimmat kannustukset se on upeaa :)
ReplyDeleteNo ensi vuonna se on Kotkassa, joten getting closer 😘
Delete