Tykkään jäsennellyistä ajatuksista ja postauksista. Tämä postaus ei ole kumpaakaan. Se on joukko jäsentymättömiä ajatuksia, en ole edes ihan varma, mihin liittyen. Ehkä äitiyteen. Omia fiiliksiä tällä hetkellä. Jos et jaksa lukea moista, niin ainakin varoitin. Skip.
Monia ajatuksia yhtä aikaa. Yhdellä parhaista kavereista pieni vauva. Toinen kertoi odottavansa vauvaa. Omat vauvat isoja. En haluaisi saada lisää vielä. Samalla minulla on sitä ikävä. Pitäisikö aikataulua aikaistaa? Entä jos olenkin väärässä. Pakko laihduttaa ennen sitä seuraavaa. Raskaana ei voi laihduttaa. Ja sitten tulee se rasittava piikillä tökkiminen. Lukemat ei edes vaihdelleet vaarallisella välillä. 5,4. Raskausdiabetes arvo.Vai oliko se 5,3. Menen katsomaan painon. Mitä ihmettä. Onpa se korkea. Tämä ei ole ainut syy. Ei suinkaan. Kaksi pientä tuhisijaa samassa huoneessa kanssani. Meidän sängyssä. Miehellä on yöviikko. Yhtä aikaa niin rasittavaa ja yhtä aikaa inspiroivaa, elämä. Jollain tavalla jopa koukuttavaa. Samalla mielialat heittelee.
Mitä minun oikeasti pitäisi tehdä? Minä olen sidoksissa tyttöihin. Joskus tuntuu, että kaikki muut ihmiset myös mieheni - jonka pitäisi olla tärkein - jää ulkopuolelle. Tasapainottelu vaikeaa. Kuinka antaa hänelle tarpeeksi tilaa mutta ei liikaa tilaa? Kuinka olla hänen kanssaan kahdestaan? Jatkuva ikävä. Osaanko enää edes puhua hänen kanssaan? Rakkaus niin polttavaa ja samalla pelottavaa. Hän on se minun ykkönen. En ole koskaan ykkösen kanssa kahdestaan. Saattaa olla, että vielä tämän vuoden puolella pääsen olemaan. Treffeille. Välillä ollaan samassa talossa kuitenkin.
Tapasimme vauvan perheen toisen lapsen synttäreillä. Pelkäsin ottaa vauvaa syliin. Vauva kiersi sylistä syliin. En tiedä, pystynkö enää pitämään muiden vauvoja. Pelkään liikaa omiani niissä tilanteissa. Omani ovat niin kontrolloimattomia. Voivat hypätä päälleni koska vaan, mistä vaan. Kontrolloimatonta. Elämä on niin kontrolloimatonta lasten kanssa. Pystyisinkö suojelemaan pientä vauvaa polvilta ja raajoilta. Ja samalla nuorempi tyttö on mustasukkainen. Hän ei kestä, jos otan perheen ulkopuolisen lapsen syliin. Hän pelkää. Miten äiti voi tehdä tuollaista?
Se kontrolli. Olen koko ajan kuin sormi liipaisimella. Aina on joku tyttö putoamassa sohvalta tai ruokapöydältä. Lähes päivittäin putoaakin, ainakin jostain. Refleksit ovat nopeat, kun niiden tarvitsee olla. Kuitenkin koko ajan liian läsnä, liian valveilla. Joskus pitäisi olla hetkiä, jolloin ei olisi liipaisimella. Joskus pitäisi olla hetkiä, jolloin refleksit saisi levätä. Edes hieman. Edes muutaman tunnin. Aistit koko ajan niin terävinä. Myös lepohetkinä.
Ei, lepohetkiä ei olekaan. Makaan sängyssä ja joka kerta herätessäni olen liian hereillä. Korjaan peittoja tai nostelen tyttöjä viereeni nukkumaan. Otan kännykän ja olen taas hereillä. Samalla haluan vain levätä ja samalla haluan tehdä niin paljon. Samalla minun pitää tehdä niin paljon. Burn-out? Ei kai. Söin tänään D-vitamiinit. Sen kyllä huomaa.
Kerroinhan, vain paljon jäsentelemättömiä ajatuksia. Ja kyllä kieliopin rajoja voi rikkoa, jos tuntee sen tarpeeksi hyvin. Tärkeintä on tietää, mitä on tekemässä. Virheet pitää tehdä tietoisesti. Vain kielivirheet. Muita virheitä ei saa tehdä tietoisesti. Silloin se ei ole enää virhe. Synti. Väärin.
Äitiydessä en tiedä, tietääkö kukaan sitä - siis mitä on tekemässä. Vaikka luulee tietävänsä. Niin paljon poikkeuksia, joita ei voi ottaa lukuun. Kieliopissa? Ei, elämässä. Kontrolli, kyllä kontrolli. Kontrollin puute. Jos muotoilisin tämän postauksen toisin, siitä tulisi runo. Ehkä muotoilenkin:
Tyttö putoamassa sohvalta
Refleksit niin nopeat;
ikävät, kirpeät, kopeat.
Rakkaus polttavaa, pelottavaa;
kirjoitin mieheni koulutehtävää.
Miten äiti voi tuollaista?
Etkö sä halunnut lasta?
Sanat kuulostaa kovilta.
Suojele nyt vaan sitä lasta.
Tää runo kertoo äitiydestä.
Lähellä raskausdiabetestä?
Sekin rasittava piikillä tökkiminen.
Äitiyden kökkiminen, pökkiminen;
olitko sä mökki-ihminen?
Pelkäsit ottaa vauvaa syliin.
Et pääse edes viereisiin kyliin.
Niin paljon poikkeuksia,
ei lainkaan oikeuksia.
Voivat hypätä päälleni koska vaan.
Edes tätä runoa en valmiiksi mä saa.
Annettava olla vaan.
Ei. Sanottava äitiydestä vielä:
en haluais olla missään muualla
ku siellä.
Tämäkö on sitä taidetta? Ei, tämä on hölynpölyä. Palaa kanavalle ylihuomenna. Silloin tulee järkipostaus.
4 kommenttia
Tällainen "järjestelemätön" teksti kuulostaa ihan tavalliselta äidin arkipäivältä. Kiirettä, touhua, ajatuksen katkeamista... Vaikka äitiys onkin haastavaa, on se myös kaunista ja omalla tavallaan taiteellista, niin kuin tämä postauksesikin!
VastaaPoistaKiitos ihanasta viestistäsi! :)
PoistaVoi, mä olisin halunnut useamman lapsen mutta ikä ja realiteetit tulivat vastaan. Onneksi sain sen yhden 🙂
VastaaPoistaYhdestä komeasta nuoresta herrasta saa olla ylpeä <3 En ole muuten huomannutkaan, että sinulla on blogi. Tai ainakaan muistanut asiaa. Miksi jätit sen kesken?
Poista