Tämä otsikko on ollut pöytälaatikossa jo pitkän aikaa. Olin ajatellut poistaa sen, mutta sitten näin videoita ja kommentteja TikTokissa ja provosoiduin tarpeeksi jatkaakseni sen kirjoittamista. Minä ja mies olemme suhteellisen tasainen pari ulkonäöllisesti. Mies on ehkä pikkuisen komeampi kuin minä kaunis, mutta rehellisyyden nimissä ero ei ole maata mullistava. 

Painoindeksin mukaan sen sijaan on. Painan joitain kiloja enemmän kuin mies, mutta hän on minua melkein 20 cm pitempi. Hänellä on siis lievää ylipainoa ja minulla vaikea lihavuus. Enimmäkseen yritän vain selvitä elämästä ja tehdä ulkonäölleni asioita, jotka pystyn helposti tekemään. Juuri tällä hetkellä en koe pystyväni muuhun, mutta on jo vähän tullut sellainen olo, että ehkä pian. 

Olen suomalainen ja meillä Suomessa on onneksi kulttuuri, jossa yleisesti ottaen ulkonäöstä ei ole sopivaa antaa negatiivisia kommentteja - vain rehellisiä kommentteja kysyttäessä. Joka tapauksessa en saa kovinkaan usein negatiivisia kommentteja lihavuudestani. Haluan uskoa, että suurinta osaa ihmisistä ei muitten lihavuus hirveästi edes kiinnosta.

Asiaan. Olen seurannut TikTokissa erästä paria (linkki), jossa mies on yleisten mittapuiden - stereotypioiden - mukaan komea: tumma, pitkä ja laiha. Nainen on kyllä kaunis mutta ylipainoinen. Ihmiset kommentoivat jatkuvasti: Erotkaa jo. Voisit saada niin paljon paremman. Miksi olet hänen kanssaan? En tarkoita millään pahalla, mutta terveyssyistä hänen kyllä pitäisi laihduttaa jne. jne. Suomessa moinen puhe olisi kyllä aika ennen kuulumatonta enkä usko, että muutamaa hassua trollia lukuun ottamatta kellään täällä olisi mitään sanottavaa heidän yhteensopimattomuudestaan.

Avioliiton alussa oli myös hetkiä, jolloin mentiin johonkin ihmisten ilmoille ja mietin, että mitähän he ajattelevat minusta, kun olen niin eri sarjaa kuin muut siellä tai kuin edes oma mieheni. Joko nuorempi kuin kukaan muu, eri elämäntilanteessa (ei perhettä) tai epäcool. No, lasten ja iän tulo on sulattanut moiset. Mieheni on edelleen cool, mutta en usko, että kukaan odottaa sitä enää lasten jälkeen minulta. Mahdun myös hyvin mihin tahansa vanhojen porukkaan. Sen teki varmaan 30-rajapyykki. En tiedä.

Tänään aloin tehdä erästä mainosta, josta tein sopimuksen jo elokuussa. Silloin puhuin ensi viikosta. No nyt on jo yli lokakuun puolivälin. Yritän hokea itselleni, että täydellistä hetkeä ei vaan koskaan tule. Kello on pian kaksitoista ja nuorempi tyttö valvoo yhä. 

En saanut häntä heti hereille hänen nukahdettua vanhemman tytön päiväkodista hakumatkalle. Tilannehan se, että saatan nostaa tytön autosta sisälle seisomaan eteiseen ja hän vaan painaa maate eteisen lattialle kaikki vaatteet päälle ja jos ei häntä siitä herätä, niin hän saattaa nukkua 2-3 tuntia siinä. Näin se vaan on. Häntä on tosi vaikea saada hereille.

Minulla on likainen ja liian pieni paita päällä. Hiukset sojottavat, vaikka yritin jo pari kertaa taivuttaa niitä oikeaan suuntaan suoristusraudalla. Sohva on tosi likainen ja tytöt ovat käyttäneet sohvatyynyjä leikeissään. Seiniin on piirretty mustalla puuvärillä. Siivoan olohuoneen lattialta tyttöjen leikit pois. Työnnän lelut sohvan taakse piiloon. Sytytän kynttilät. Vien roskat roskikseen. Tuon kuvaustelineen ja liitän tietokoneen johtoihin. 

Tyttö katsoo sohvalla tablettia ja mies on tullut kotiin. Hän pelaa tietokonetta. Mitä oikeasti haluaisin tehdä? Mennä nukkumaan. Olen kuoleman väsynyt, mutta tämä mainos on odottanut jo useamman kuukauden. Joskus sekin on vain tehtävä, oli tilanne täydellinen tai ei. Meikkikin on jo melkein kokonaan poissa. Minkäs sille mahtaa.

Mikään ei ole missään vaiheessa valmista. Täydellisyyttä ei ole enää olemassa minulle. Ei ole olemassakaan tilannetta, että kaikki olisi tehty tai joku olisi valmista jotain varten. Valmistelen mainosten ottamista varten jatkuvasti vain sen pienen kohdan, minkä kulloinkin valmistelen valmiiksi ja saatan valmistella sitä samaa kohtaa monena eri päivänä luullen, että ehkä tänään kuvataan. 

Sama pätee kaikkeen koko elämässä. Sammuttelen tulipaloja niin henkisesti kuin fyysi... wait, en nyt sentään! Mutta sammuttelen oman jaksamiseni aiheuttamia tulipaloja ja tekemättömien töiden tulipaloja. Teen töitä joka päivä noin kello kahteen yöllä ja nukun pommiin joka toinen päivä. En vain herää kellon soittoon enää. Olen koko ajan niin väsynyt.

En ehdi käydä kaupassa ostamassa uusia vaatteita, mutta vanhojen kanssa on vaikeaa toimia. Mietin hyggeä ja sitä, että hyggeä ei tehty meille äideille. Hygge perustuu sille, että kun olet tehnyt valtavasti töitä ja laittanut kaiken valmiiksi, niin on ihana kääriytyä sohvan pohjalle villasukissa katsomaan takkatulta. Nope. Sitä ei ole olemassa. Minulla ei ole rahaa ostaa edes olohuoneeseen mattoa. Ja aina jollain on joku pikku flunssa menossa. Kukat ehtivät kuolla ennen kuin saan kuvat otettua.

Tätä kysymystä olen pohtinut tänä syksynä paljon. Rehellisesti ottaen luulen, että minulla ei ole ehkä varsinaisesti narsistista persoonallisuushäiriötä, mutta se osa on joka tapauksessa korostunut minun persoonallisuudessani. Ehkä se on vastareaktio jollekin. Ehkä se on jotain, mikä on mahdollista selättää. Ylpeys oli olemassa jo kauan sitten, mutta tein vuosia töitä sen kanssa. Yritin päästä siitä yli. Kun stressitasot olivat alhaalla ja tilanne oli optimaalinen, pärjäsin aika hyvin. 

Olen muuttunut viime vuosina paljon aiemmasta. Lasten jälkeen olen keskittynyt lähinnä siihen, että saan asiat tehtyä. Olen halunnut puhua itsestäni koko ajan enemmän - siltä se ainakin tuntuu - ja jostain syystä tuntuu, että minulle on tärkeää saada puhua itsestäni! Aiemmin fokus oli perheenjäseniä lukuun ottamatta usein enemmän keskustelukumppanissa ja pidin siitä. Perheenjäsenten osalta se vaihteli. Jännitin ja jännitän joskus edelleen itsestäsi puhumista. Aiemmin oli helpompi pitää fokus toisessa ihmisessä. Kyselin kysymyksiä ja jatkokysymyksiä. Se oli minun roolini. Nykyisin se on puhetulva/-oksennus toisen päälle ilman, että hän saa edes suuvuoroa. 

Minua on alkanut ärsyttää se piirre itsessäni, että yritän aina jakaa neuvoja muille ja kertoa omista kokemuksista. Olin aikoinaan aidosti hyvä kuuntelija. Nykyään koitan lähinnä pidätellä itseäni, etten alkaisi puhumaan itsestäni tai kertomaan mielipiteitäni. Sen lisäksi olen alkanut sanoa mielipiteitäni koko ajan suoremmin.

Saan itseni usein kiinni siitä, että pidän omia murheita toisten murheita pahempina tai tärkeämpinä. Mitä ihmettä?! Mitä minusta on oikein tullut? En ollut tällainen ennen. Nautin toisten tarinoista ja välitin heistä aidosti. Nyt käyn keskusteluja, joissa pidän keskustelun fokuksen itsessäni ja olen liian kiireinen päästämään sitä toiseen. Miten tämä on mahdollista? Tiedän, että se, mitä sanon, on totta, mutta sen hyväksyminen on vaikeaa.

Narsismi tulee esille myös vanhemman lapsen kanssa. Tiedän, että hänen vahinkonsa ja väärintekemisensä pitäisi antaa nopeasti anteeksi eikä ikään kuin kärvistellen. Pedagoginen suuttumus ei saisi myöskään koskea vahinkoja.

Perheenjäsenet ovat kommentoineet asiaa vuosien varrella huomautuksilla, että onpa sinulla hyvä itsetunto (se ei ole ollut kehu! tämä ei ole sellaista "hyvää itsetuntoa", jota joku itselleen haluaisi) ja että olen ylimielinen. He ovat oikeassa. Viime aikoina olen usein jäänyt pohtimaan omia sanomisiani. "En onnistunut siinä tänäänkään. Sanoin taas jotain ylimielistä. Olin taas ikävä vanhemmalle tytölle tai ystävälle tai äidilleni." No, prosessi on varmasti todella pitkä joka tapauksessa. Ongelmia tuottaa se, että onnistuminen vaatii selvästi paljon reflektiota. Usein tuntuu, ettei sille ole ollenkaan aikaa. Ei ole aikaa ajatella muuta kuin tätä hetkeä muuten kuin vain niissä tilanteissa, joissa keskustelen ystävien kanssa. Silloin on yleensä rennointa aikataulullisesti, mutta siinä ongelma on se, että sitten olen jo siinä tilanteessa, missä opeteltavia taitoja pitäisi hyödyntää. En ole ehtinyt kertoa itselleni, että tämä oli se tilanne, jossa sinun pitää pysähtyä tunnustelemaan, minkä sanominen on toiselle tärkeää ja tuntuu hänestä hyvältä ja tärkeältä. 

En tiedä. Prosessi on koko ajan kesken. Olen usein miettinyt, että haluaisin päästä terapiaan, jossa saisin apua narsistisiin piirteisiinä. Samalla tiedostan, että minulla itselläni ei ole rahaa siihen ja myös sen, ettei ongelma luultavasti ole tarpeeksi hälyyttävä, jotta voisin mennä sinne veronmaksajien rahoilla!

Narsismista on paljon hyviä artikkeleita ja kirjoja (suosittelen kirjoista: Janne Viljamaa Narsistin lapsena ja Joutsiniemi, Kaulio & Mäkelä Naimisissa narsistin kanssa. Tässä viimeisimmäksi lukemani artikkeli. Sekin oli hyvä:

Tämä postaus poikkeaa täysin koko muun blogin teemasta. Totesin kuitenkin, että ehkä tämän postaaminen olisi minulle itselleni helpointa. Voin lähettää opastettavilleni tämän postauksen linkin eikä tarvitse tulostettavaa materiaalia ja kyllä olen toki kuullut pilvipalveluistakin, mutta ehkä tämä kuitenkin on helpointa. Teistä kaikki ei tiedä tätä, mutta olen itse asiassa auttanut ja opettanut ihmisiä heidän sukututkimustensa kanssa jo vuosia. Tästä siis lähtee pikaopas! Miten sukututkimusta tehdään?

Selvitä itsellesi, mitä tietoja haluat etsiä ja mitä linjoja tutkia. Aloita jostain. Suosittelen kirjaamaan tiedot netin sukupuihin kuten Familysearch (ilmainen) tai MyHeritage (osittain ilmainen). Jos et halua käyttää muiden kanssa jaettuja sukupuita, niin on olemassa myös koneelle ladattavia ohjelmia sekä paperi ja kynä.

Otan tämän kohdan erikseen, koska Suomen tietosuojalait estää vapaan pääsyn niihin asiakirjoihin, joissa olevat henkilöt tai osa heistä saattaa edelleen olla elossa. Kolme lähdettä: perheen omat muistiinpanot; sukukirjat, joita kannattaa googlettaa ja lainata kirjastosta ja jos ei muualta löydy, niin kannattaa tilata virkatodistus. Virkatodistuksen saa seurakunnasta, johon henkilö on eläessään kuulunut.

Ensimmäisenä kannattaa hakea Hiskistä. Vinkkejä pikahakuihin:

Minua itseäni kiinnostaa itse asiassa muitten blogeissa ja somekanavissa ihan eniten se, miten arjen asiat on järjestetty ja miten ne on saatu toimimaan.

8.15 huomaan, että olen taas nukkunut pommiin. En ole viime aikoina yksinkertaisesti herännyt herätyskellon soittoon. Mies on mennyt kuudeksi töihin. Hämmästyn, kun minulla on tyttö molemmilla puolilla. En ollut herännyt heidän tuloonsa. Etsin kaappiin laittamista odottavien vaatteiden pinosta vaatteita ja käyn hakemassa jotain kaapilta. Alan pukea nukkuvia tyttöjä. Kannan nuoremman alas. Vanhempi kävelee itse perässä. Katson Forecasta sään. Teen eväät, etsin sadevaatteita ja käsken joka välissä vanhempaa tyttöä pukemaan päälle. Tänään hän pukee itse. Minä puen nuoremman tytön. 

8.45 Olemme autossa. Annan tytöille aamupalaleivät ja omenansiivun. Rukoilen nopeasti, että tietäisin, miten järjestää tämä päivä. 

9.05 Olemme kerhon pihassa. Jätän nuoremman tytön kerhon pihaan ja kerron tädeille (aikuisille!), että on vanhemman tytön päiväkodin ryhmäkuvauspäivä: "Käytän häntä kuvassa ja tuon hänet takaisin." Nostan vanhemman tytön autoon, lähetän viestin eräälle tällä hetkellä toimimattoman verkkokauppani asiakkaalle ja lähdemme ajamaan päiväkodille. 

9.30 Olemme päiväkodilla. Letitän tytön hiukset, pistän korun kaulaan ja täytän kuvauslomakkeen. Tyttö käy kuvassa. Juttelen toisen äidin kanssa. Ajan tytön takaisin kerhoon. 

10.20 Tyttö kerhossa. Ironista on, että vaikka tämä on poikkeuspäivä siinä mielessä, että on kuvauspäivä ja seilaan päiväkodin ja kerhon väliä, niin kilometrejä tulee itse asiassa melkein saman verran kuin normaalisti tulisi eli noin 50 km. Maalla asumisen iloja. En lähde enää tässä välissä kotiin, vaan ajan kaupan pihaan ja alan tehdä töitä. Katson sähköpostit ja viestit. Katson parin ystävän TikTok-videot ja muutaman IG-storyn. Sitten alan kirjoittaa tätä.

Vähän kymmenen jälkeen alkaa tulla yrityksiltä viestejä. Heidän työpäivä on nyt edennyt siihen pisteeseen. Hymähdän sille, kuinka samanlainen työpäivän koostumus niin monessa yrityksessä tuntuu olevan. Suurin osa viesteistä tulee klo 10-14 arkipäivinä. Vain pienyrittäjien kanssa käymme keskusteluja viikonloppuisin ja ilta-aikaan. Ja kyllä, minulla itselläni ei ole käytännössä yhtään päivää tai aikaa, etten olisi tavoitettavissa.

12.20 Kangaskauppa. Ajeltiin tyttöjen kanssa kerhosta kangaskauppaan. Tytöt riehuivat ympäri kauppaa ja minä yritin katsella uusia donitsikankaita. Olen tehnyt ensimmäisen 50 donitsin satsin yhtä kuosia melkein valmiiksi. Kuitenkin saatuani sen valmiiksi alkoi tuntua, että näitä olisi ehkä paras kuitenkin myydä settinä, jossa olisi useampi donitsi eri kuosilla. Toimin kangaskaupassa yleensä aina samalla tavalla: Kerään ne kankaat palakangas laareista, jotka voisivat olla hyviä, pinoon ja fiilistelen niitä jonkin aikaa. Käyn katsomassa myös metrikankaat ja fiilistelen niitäkin jonkin aikaa. Tällä kertaa ostin taas molempia. Kangaskauppa on inspiroiva, mutta lähes joka kerta minusta tuntuu siltä, että myyjät ovat turhautuneita minuun. Lapset huutavat ja juoksentelevat ympäriinsä ja minulla kestää valita oikeat kankaat.

Lopulta lähdettiin kotiin kangaskaupasta. Oli tarkoitus mennä ruokakaupan kautta, mutta en saanut sitä rutistettua itsestäni enää. Lasten kanssa se kaikki on niin työlästä. Tappele autosta ulos, tappele autoon, lahjo ja kiristä. Ovat väsyneitä ja nälkäisiä. Ruoka-aika oli jo aikaa sitten. En jaksanut ruveta siihen hommaan. 

En ole varma enää loppuillan kellonajoista, mutta ensimmäisenä kotona leivoin pitsaa. Mies käväisi kotona töitten ja koulun välissä, söi pitsaa ja lähti. Kuvattiin pitkät pätkät tyttöjen kanssa erästä yhteistyötä, jossa nuorempi tyttö oli kuvauskohteena. Samana iltana myöhään tuli viesti, että se yhteistyö menee tauolle ja asiaan palataan myöhemmin. Materiaalit pitää säilyttää ja niitä käytetään myöhemmin. Olin siirtänyt erään toisen yhteistyön viikolla eteenpäin, koska tämä ensimmäinen firma ei ollut lähettänyt pakettiaan ajoissa ja sen deadline oli paukkumassa. Sen lisäksi oli vielä kolmas firma, jonka yhteistyötä en myöskään saanut ajoissa pihalle, koska heidän hyväksymisessä kesti. Lopulta olisin siis aivan hyvin voinut julkaista sen postauksen, jonka olin alun perin sopinut. Mikä soppa! Saattaa olla viikkoja hiljaista ja sitten tyypillisesti kaikki kaatuu päälle samalla viikolla ja usein samana päivänä. Stressitasot nousee.

19.30 Tulemme tyttöjen kanssa alakertaan kuvaamasta mainosta ja melkein säikähdän, kun mies istuu tietokoneensa ääressä. Hän on tullut aikaisin koulusta kotiin (koulu on kahtena iltana viikossa klo 17-20.

21.15 Olen syöttänyt tytöt. Hampaidenharjaus- ja nukkumaanmenotappelu alkaa. Miksi jokaisen siirtymän pitää olla niin älyttömän vaikea! Jälleen kiristystä. "Äiti menee jo. Jos et pysy sängyssä, niin saat mennä omaan huoneeseen". Luemme kirjaa, pidämme iltarukouksen, sammutamme valot ja tytöt säheltävät molemmin puolin minua peittojen kanssa. Toinen tai molemmat kitisevät joka aamu herätystä, mutta kumpikaan ei haluaisi mennä illalla nukkumaan. "Kertaaseen", sanoo nuorempi tyttö, jolla hän tarkoittaa, että haluaa mennä isin luokse alakertaan. Hylkää kuitenkin aikeensa ja jää minun viereen. En ole varma, olisinko jaksanut tehdä asialle mitään.

21.50 Tytöt ovat nukahtaneet turvallisesti ja minä siirryn selvittämään yhteistyösoppaa. Loppuilta menee hashtagien etsiskelyyn, yrityksille viestittelyyn, briefien lukemiseen, Instagramin viestien läpikäymiseen jne. jne. - töihin siis.

01.00 Minä menen nukkumaan. Mies jää pelaamaan. Hän menee töihin kuudeksi.

Tämä on itse asiassa hyvin tyypillinen päivärytmi minulle ja tytöille. Tosin miehen vuorotyö vaikuttaa jonkin verran myös meidän muiden päivärytmiin. Joskus saattaa olla, että teen hetken yläkerrassa töitä jo ennen lasten nukahtamista, jos he ovat isänsä kanssa alakerrassa. Normaalisti he ovat kuitenkin käytännössä ehkä puolet ajasta pyörimässä minun ympärillä, jos teen töitä heidän hereillä ollessa.

Se on tapahtunut nyt parin viikon sisällä kolme kertaa. Tehokasta työskentelyaikaa tai aikaa, jolloin olisin ylipäätään ilman jatkuvia pyyntöjä, kinastelua ja loputonta hälinää, on vain se pieni hetki tyttöjen mentyä nukkumaan. Tänään nukahtivat lopulta kymmenen aikoihin, mutta viime aikoina olen usein saanut heidät nukkumaan jo yhdeksän aikoihin. Tämä huomautus siksi, että aikaa, jolloin olisi edes mahdollisuus keskittyä johonkin, ei ole siis lähtökohtaisestikaan paljon. Tytöt eivät ole seitsemältä nukkumassa.

Joka kerta, kun nukahdan tyttöjä nukuttaessa yhtä heidän kanssaan, on reaktio aika pitkälle: Noooooooooooooooooooooooooooo! siinä vaiheessa, kun tajuan mitä on tapahtunut. Jälleen yhden illan kalliit työtunnit, joilla saisin helpotettua seuraavaa päivää ja ylipäätään tulevia päiviä on kadotettu. Joudun taaskin tekemään asiat hälyssä ja asioita jää tekemättä ja unohtelen niitä. Saan eri tahoilta muistutuksia tekemättömistä töistä. Sitä tapahtuu lähes päivittäin. Mies valittaa sotkua ja yhteistyökumppanit kyselevät antamattomia tietoja.

Rehellisesti se on äitiydessä vaikeinta: Se on niin repivää. Muistan, kun ensimmäinen tyttö syntyi. Alku oli helppo. Hän oli erittäin kiltti vauva. Hän ei sotkenut juuri ollenkaan. Minä en tehnyt töitä samalla. Koitin keksiä meidän päiville ohjelmaa - paikkoja, joihin mennä. Kävin vauvan kanssa synnyttäneiden äitien jumpassa ja perhekerhossa. Elin pitkälti vain meille kahdelle ja miehelle, joka teki niin ikään vielä yksivuorotyötä. Silloin elämä oli vähemmän repivää. Oli tavallaan vain yksi iso asia, josta huolehtia. Se oli pieni ihana vauvani. Siihen aikaan vauvan kanssa yhtä aikaa nukahtaminen ei olisi ollut mikään katastrofi. 

Syksyn myötä yhä useammin olen halunnut painua samaan koomaan lasteni kanssa. Yleensä pakotan itseni pysymään hereillä. Se tuntuu koko ajan vaikeammalta. Olen miettinyt, mitä ravintolisiä olisin syönyt enemmän tai vähemmän. Onko joku muu muuttunut? Näen vain kaksi selvää suoraa syytä: syksy ja se, että kehoni alkaa vihdoin vaatia kunnollista lepoa, mitä vaille se on jäänyt niin pitkään.

Näin jollakulla vähän samantyyppisen postauksen ja pyysin Instagramin story-osiossa teitä veikkaamaan, mitä minulta kysytään eniten Instagramissa. Teidän vastaukset: Mitä kuuluu? Minkä ikäinen olet? ja "jotain, mikä ei liity minuun itseeni". Aika hyviä veikkauksia. 

Mitä kuuluu? kysytään harvoin Instagramissa - ehkä kerran kahdessa tai kolmessa kuukaudessa. WhatsApp on se kanava, josta nämä kysymykset tulevat, ja sitten livenä tietty tulee varmasti eniten tätä kysymystä. Minusta tuntuu, että julkaisen Instagramissa niin paljon itsestäni, että ehkä jokainen Instagramissa minua seuraava ajattelee tietävänsä minun kuulumiset jo valmiiksi sitä kautta. Aina tämä ei ole totta mutta usein on. 

Välillä on asioita, jotka pyörivät paljon mielessä ja vaikuttavat elämään ja joita en voi toisten yksityisyydensuojan takia käsitellä. Viime aikoina asia, joka on pyörinyt erittäin paljon mielessä ja johon olen käyttänyt paljon aikaa, on ollut minun vasta-alkanut käsityöbisnes. Tämä on jotain, mikä ei sinänsä ole millään tavalla salaisuus eikä millään tavalla mitään sellaista, mikä rikkoisi kenenkään yksityisyydensuojaa. Tein uudesta verkkokaupastani mainoksen. Mainokset lähetetään tyypillisesti yrityksen hyväksyttäväksi ennen julkaisemista. Jokaista mainosta ei hyväksytä ja joskus mainostajat vetävät kampanjan pois ennen julkaisua tai päättävätkin olla tekemättä kampanjaa minun kanssa. Tämän vuoksi en mainitse mainostajaa tai mitään mainokseen liittyvää yleensä missään vaiheessa ennen mainoksen julkaisemista.

Minkä ikäinen olet? Itse asiassa sitäkin kysymystä tulee jonkin verran, vaikka sehän näkyy myös Instagram-biossa. Yleensä se liittyy siihen, että minä olen ensin jutellut useamman viestin verran ja jonkun kanssa ja kysynyt hänen ikäänsä. Eli kyllä tätäkin kysytään, mutta ei eniten.

En ole itse asiassa aivan varma, mikä on eniten kysytty kysymys Instagramissa, mutta luulen, että se on tämä: Will you be my sugarbaby? Niin, eli surullista kyllä saan päivittäin viestejä, joissa ulkomaalaiset miehet tai botit lähettelevät viestejä, joissa he pyytävät minua rahaa vastaan olemaan heidän tyttöystävänsä tai mitä lie sopimatonta pyytävätkään. Näitä viestejä olen joskus saanut myös vanhemmilta naisilta. Koko konsepti on tosi ällöttävä ja ilmeisesti myös varsin yleinen etenkin julkisten mutta myös yksityisten tilien kohdalla. En ole varma, kuinka moni heistä yrittää tarjoamalla rahaa huijata minulta rahaa ja kuinka moni oikeasti etsii maksullista seuraa.

Toinen säännöllisesti kysytty kysymys alkaa yleensä suunnilleen näin: Hei! Luulen, että Instagram bännäsi minut... Viestin lähettäjä kertoo bännistä tai epäilevänsä bänniä ja pyytää minulta neuvoja. Saan näitä viestejä joka viikko - joskus jopa joka päivä. Siitä olen aikoinaan kirjoittanut täällä. Osittain nuo kirjoittamani asiat ovat jo ehkä vähän vanhentuneita, mutta koska muistan bänneistä itse saamani paniikin, olen kyllä aina heti auttamassa. Siihen paniikkiin ei halua jäädä yksin. Tämä on keissi etenkin niiden kaupallista sisältöä tuottavien tilien kanssa, jotka tekevät Instagramilla rahaa ja joilla on siis mainossopimuksia, joissa mainokset pitää julkaista tiettynä aikana ja joissa mainoksia ei saa ottaa feedistä pois ennen kuin jokin tietty aika on kulunut.