Tyttäreni sänky on ehkä hieman (hyvin!) hutera, mutta ahtaudun kuitenkin tytön kanssa siihen joka ilta. Joka ilta hän nukahtaa kainalooni. Yritän aina parhaani mukaan jakaa painoani sängyssä mahdollisimman laajalle, jottei se menisi rikki allani. No, mitä tapahtui sinä iltana, kun olimme tulleet mökkireissun jälkeen takaisin kotiin? Ahtauduin jälleen tytön viereen sänkyyn häntä nukuttamaan. En ole ihan varma, että missä järjestyksessä tapahtumat etenivät. En muista, tunsinko jonkun liikkuvan jalallani vai näinkö sen. Joka tapauksessa sydän hyppäsi kurkkuun, tein liian nopean painon siirron ja sänky romahti. Siinä oli noin sentinmittainen koppakuoriainen.

Kun lähdimme mökille, Porvoossa oli vielä aika kylmää. Kun palasimme mökiltä, niin lämpö oli tullut ja ehkäpä sen takia, jos minkäkinmoinen ötökkä oli sillä aikaa löytänyt tiensä meidän kotiin tai ehkä osan kohdalla olisi oikeammin sanoa: kuoriutunut. Näiden kolmen ja puolen vuoden aikana vähitellen on käynyt myös selväksi, että tämä asia on vaan pakko hyväksyä. Jos asuu vanhassa omakotitalossa ja jättää listat laittamatta paikoilleen, niin hyönteisiä väistämättä tulee taloon sisään. Tämä asia on itse asiassa aika iso osa meidän elämää. Elämme täällä näitten ötököitten keskellä ja ne ovat kirjaimellisesti melkein joka hetki läsnä, eivät kaikki mutta osa. Ja tämähän on siis perheblogi, joten ehkä on paikallaan esitellä kaikki perheenjäsenet.

Harsokorento

Näitä on meillä koko kylmän kauden kotona - paljon! Kaupungissa en koskaan törmännyt niihin. En edes tiennyt koko lajin olemassaolosta. Tämä on meidän ötökkälajeista harmittomin. Tosin pimeässä on joskus ällöttävää, kun saattavat laskeutua iholle tai törmätä meihin räpistellessään.

Sokeritoukka

Yllättävää kyllä näitä oli aina kaupunkiasunnoissa enemmän kuin täällä maalla. Olen nähnyt näitä meillä mutta vain muutamia kertoja. Ehkä kaupungissa on enempi syötävää niille.

Vyöihrakuoriainen

Tämä oli se ötökkä, jota säikähdin. Niitä on aika ajoin jonkin verran. Ei missään vaiheessa vuotta todella paljon, mutta ehkäpä nyt on niitten kuoriutumisaika tai jotain, koska nyt niitä on taas ollut enemmän. Ällöttäviä ja voivat myös tehdä tuhojaan.

Sokerimuurahainen

Nämä tulivat meidän loman aikana ensimmäistä kertaa sisälle. Löysivät ilmeisesti sohvan takaa tuloreitin, koska niitä siellä pörrää. Niitä varten ostimme ansoja ja ne ovat kyllä vähentyneet. Sinänsä harmittomia, mutta...

Pistokärpänen

Tämä on se RED ALERT -laji. Siis. Miten edes muotoilisin tämän! Olin elänyt siinä kauniissa kuvitelmassa kuvan alla omassa pienessä maailmassani, jossa kärpäset eivät pistä tai pure tai pissi. Yhtenä päivänä olin meidän keittiössä ja silloin se tapahtui. Pieni huonekärpäsen tapainen kärpänen istui kädelläni ja käteen sattui. Katsoin kättä, huitaisin kärpäsen pois ja luulin kuvittelevani. Sanoin itselleni, että kipu ei liittynyt kärpäseen. Se oli sattunut juuri kärpäsen alla, mutta tämä oli sattumaa. Fiilis oli suunnilleen, että tämä on unta. Tämän on pakko olla unta. Siinä vaiheessa hälytyskellot ja google alkoivat soida toden teolla, kun tapoimme muutaman kärpäsen ja niiden sisältä tuli verta. Tiedättekö, kun tavalliset huonekärpäset pörrää meidän ympärillä, niin nämä tunnistaa yleensä siitä, että ne eivät pörrää. Ne laskeutuvat! Ne tulevat tarkoituksenmukaisesti meidän luokse. Siitä aina tietää, että tämä on taas niitä. Ne ovat kamalia. Pistokärpäset imevät verta. Tässä Wikipedia sivu.


Muistinkohan kaikki? Edellisten lisäksi ainakin erinäinen joukko hämähäkkejä tai niiden sukulaisia. Ne jätän usein henkiin, jotta söisivät muut ötökät. Meidän hyönteistilanne on jopa niin pitkällä, että käytämme silloin tällöin ötökkäpelotetta pitämään kaksivuotiaan poissa paikoista, joihin emme halua hänen menevän. Tyyliin kun vessassa on hämähäkki, niin sanomme: "Älä mene sinne. Siellä on hämähäkki." Vaikka oikeasti haluamme vain pitää kaksivuotiaan pois vessasta. Kaksivuotias rakastaa veden lotraamista. Ja yleensä sen seurauksena saippua, vessapaperi, kynsiharja ja konepesuaine ovat väärässä paikassa. Tiedän, että ötököitten käyttäminen pelotteena on hyvin unorthodox kasvatusmenetelmä ja voi aiheuttaa ötökkäkammoa jne., mutta se juuri tällä hetkellä se toimii.

Jos haluat lisää tietoja näistä ötököistä tai niiden torjumisesta (tai ehkä haluat pitää ne!), niin tuo Hyönteismaailma-linkki tuossa alhaalla on ollut vuosien varrella varsin hyödyllinen. Jos haluat antaa vinkkiä siitä, miten näistä ihanuuksista pääsee eroon, niin pistä viestiä.

Linkit

www.hyonteismaailma.fi/
fi.wikipedia.org/wiki/Pistok%C3%A4rp%C3%A4nen

Tavallaan jännä, kun viime viikolla ajattelin, että nyt on kulunut muuten tosi pitkään siitä, kun viimeksi on kiertänyt blogeissa mitään blogihaastetta. Sitten huomasin tämän haasteen. Selaa postauksen loppuun nähdäksesi muita haasteeseen vastanneita. Jos olet vastannut/aiot vastata (etkä ole listalla), niin pistä viesti ja linkki kommentteihin. Jaan mielelläni myös teidän vastauksia.

1. Koko nimesi ja mistä se tulee?

– Yritän suojella yksityisyyttä edes jonkin verran joten: Äiti on kertonut, että toinen nimeni Emiilia tuli sillä tavalla, että siskoni ehdotti Emiliaa minulle nimeksi ja äiti sanoi, että halusi jollain tavalla sisällyttää minun nimeeni mummoni nimen. Siinä on kaksi iitä ja niin minusta tuli Emiilia. Tyttäreni sai nimekseen mummoni nimen kokonaisuudessaan. Molempien tyttärien nimet sisältävät neljän minun ja mieheni neljän mummon nimet.

2. Pituus?

– 166 cm.

3. Mitä katson tv:stä juuri nyt?

– Vaikka mitä. Uutiset, asiaohjelmia, Suurmestari, Huvila & Huussi, Remonttipiiskuri, Jonas Nordman Show, Pokka pitää jne.

4. Mikä ihmetyttää tällä hetkellä?

– Muurahaiset! En käsitä, mistä ne nyt tänä vuonna meidän sohvalle eksyivät. Ollaan asuttu tässä monta vuotta ilman niitä.

5. Suurin haaveesi?

– Olla perheen kanssa ikuisesti.

6. Tämän vuoden suunnitelmat?

– Yrittää tehdä perheeni onnelliseksi ja pärjätä itsekin. Blogata. Löytää tasapaino tärkeimpien ja tärkeiden asioiden välillä.

7. Lempiruoka?

– Syön kaikkea ihan liian mielelläni. Riisinuudeli-tonnikala-wokki tai joku muu.

8. Mitä harrastat?

– Tällä hetkellä tämä blogi on ainut harrastus. Koronan jälkeen toivon pääseväni taas uimaan.

9. Paras vuodenaika?

– Ennen se oli kevät. Lasten jälkeen en ole enää ihan varma. En mistään. En tästäkään.

10. Lempielokuvasi?

– Perinteisesti se on ollut The Proposal. On se hauska kai edelleen.

11. Kahvi vai tee?

– En juo kumpaakaan.

12. Mikä on parasta elämässä juuri nyt?

– Kevään kauniit vaaleanvihreät värit, lämpö, vauvan nauru, isosiskon edistyminen aina kun sitä tapahtuu.

13.Mihin kaupunkiin haluaisit matkustaa seuraavaksi?

– Poriin. Haluaisin käydä Yyterin hiekkarannoilla.

14. Horoskooppimerkkisi? Uskotko horoskooppeihin?

– Oinas. Itse asiassa näin vanhana opettajana ja lastenhoitajana on pakko todeta, että lapsen syntymäaika todellakin saattaa vaikuttaa luonteeseen. En tiedä, onko tästä mitään tieteellistä tutkimusta tai muuta, mutta tämän saman lauseen voisit kuulla monen eskariopettajan tai ekaluokanopettajan huulilta: Sillä on väliä, että onko lapsi syntynyt tammi- vai joulukuussa. Jotkut lapset hyötyisivät esimerkiksi toisesta eskarivuodesta. Koulukypsyys ei ole kaikilla sama ja osittain siihen vaikuttaa ihan syntymäaika. Jotain tämmöistä kuulisit melkein jokaisen opettajan suusta.

15. Esikuvasi?

– JC ;)

16. Mitä haluaisit oppia vuonna 2020?

– Randomiasia tulee mieleen: Hakukoneoptimointia, sitä SEO-juttua vai mitä se nyt oli. Ja elämän tasapainoon saamista.

17. Kuinka monta lasta haluaisit?

– Haluaisin viisi lasta. (Mieheni ei todellakaan halua. Sanon hänenkin mielipiteensä varmuuden vuoksi!)

18. Mitä piirrettä inhoat ihmisissä?

– Vaikea. Ehkä sitä, että ottaa toisen maalitauluksi.

19. Kallein ostoksesi?

– Tämä on helppo. Tämä talo. Jos olen käyttänyt 4 000 auton hankkimiseen, niin se ei ihan vedä vertoja sille summalle, mikä tämän talon hankkimiseen käytettiin. Talo maksoi 180 000. Pankkihan sen omistaa.

20. Epäsuosittu mielipiteesi?

– Minun julkisesti esittämäni epäsuositut mielipiteeni varmaan liittyvät Instagramiin. Tykkään paljon enemmän Facebookin kaveri- kuin Instagramin seuraaja-seurattavat-ominaisuudesta. En tykkää siitä, millaiseksi Instagram julkisten tilien käyttäjät tekee. Siksi seuraan takaisin kaikkia (suomalaisia) julkisia tilejä aina. Making a statement.

21. Mitä ihailet toisissa ihmissä?

– Eikö tämä ole sama kuin tuo 26.? Katso sieltä.

22. Mikä inspiroi juuri nyt?

– Tämän blogin kirjoittaminen on inspiroinut jo pitkän aikaa. Toinen on tämä iki-ihana kevät ja kolmas on meidän vauvan nauru.

23. Suurin paheesi?

– Helppo. Ylensyönti.

24. Mitä odotat?

– Rehellisesti? Odotan kuin kuuta nousevaa, että meidän kaksivuotiaan kerhot jo alkaisivat. Hän olisi siitä niin onnellinen itse ja minä olisin pienestä hengähdystauosta myös hyvin onnellinen.

25. Unelmien työpaikka?

– Minulla on unelmieni työpaikka. Olen aina unelmoinut kotiäitiydestä ja siitä, että tulisin kirjailijaksi. Vaikeuksista huolimatta kotiäiti olen ja kyllähän minä sivutoimisesti nykyisin myös kirjoitan, vaikken tällä liiemmin rahaa tienaakaan.

26. Tärkeimmät ominaisuudet toisessa ihmisessä?

– Vaikea kysymys. No rakkaus varmaan tavallaan kattaa kaiken muun. Usko, rakkaus, armollisuus, ymmärtäväisyys... Monia.

27. Biisi, jota kuuntelet tällä hetkellä?

– Minulla ei ole oikein tilaisuutta kuunnella mitään biisejä - wait! tuo ei ollut ihan totta. Lastenlauluja kuuntelen ja laulan kyllä vaikka millä mitalla. Pyörät ne pyörivät ympäri...

28. Uskotko kohtaloon?

– Kohtaloon? Suunnitelmaan sanoisin.

29. Mitä haluat saavuttaa seuraavan viiden vuoden aikana?

– Tasapainon elämään. Olen vähän liikaa projekti-ihminen. Haluaisin pystyä pitämään kaikki elämän tärkeät osa-alueet tasapainossa.

30. Oletko koskaan menettänyt ystävää?

– Yksi lapsuuden parhaista ystävistä sanoi minulle, etten ole tarpeeksi cooli ja että hän haluaa olla toisten tyttöjen kaveri. Hänet minä kyllä menitin, mutta muuten en oikeastaan tiedä, että olenko menettänyt ketään. Ehkä huonon yhteydenpitoni takia yhteydenpito on ylipäätään jäänyt, mutta rakastan teitä kaikkia joka tapauksessa.

Muita haasteen vastaanottaneita

poseland.fi/elsalinnean/suurin-paheeni-ja-haaveeni-30-kysymysta-vastauksineen/

poseland.fi/roosakoivula/30-kysymysta/

www.kiljustenblogi.fi/2020/05/suurin-paheeni-ja-29-muuta-kysymysta.html

Meidän vauvalle tuli eilen yhdeksän kuukautta täyteen. Viime viikkoina kysymys vauvan vuorokausirytmistä on alkanut ensi kertaa poltella. Tiedän, että siellä on nyt äitejä, jotka kauhistuvat tätä, mutta sanon sen kuitenkin: En ole vieläkään pistänyt vauvan päiväunia mihinkään tiettyyn rytmiin. Olen edelleen vain seurannut hänen omaa väsymystasoaan ja nukuttanut hänet sitten, kun hän on selvästi ollut väsynyt. Toki iltaisin olen jo parin kuukauden ajan yrittänyt katsoa, ettei tyttö nuku liian myöhään päiväunia. Yritän pitää häntä sellaisen about neljä-viisi tuntia viimeisten päiväunien ja yöunien välillä hereillä.

Miksi siis pohdin koko kysymystä? Tytön yöheräilyt ovat lisääntyneet tai ehkä itse heräilyt eivät ole lisääntyneet, mutta se on lisääntynyt, että en saa häntä nukkuvana takaisin sänkyyn. Hän haluaisi nukkua minun vieressä, mahdollisimman lähellä. Minä taas en pysty nukkumaan hyvin, jos minun täytyy koko ajan vahtia, etten kierähdä tytön päälle. Toinen ongelma on se, että isosiskokin tulee yleensä jossain vaiheessa yöllä sänkyyn ja sitten joudunkin nukkumaan jo niin kierossa, että heräilen jatkuvasti selkäkipuun. Yritän nostaa vauvaa takaisin sänkyynsä kankaan avulla (tai ilman) vaihtelevalla menestyksellä.

Toinen ehkä vieläkin tärkeämpi seikka on se, että koko perheen aikataulut ovat miehen vuorotyön takia jatkuvassa murroksessa. Olen pyöritellyt tätä palettia mielessäni paljon: miehen vuorotyöt, vauvan päiväunirytmi, koko perheen ruokailurytmi, minun oma unentarve, blogin kirjoittamisaika, miehen opintoihin käyttämä aika ja kaksivuotiaan jatkuva aktiviteettien tarve. Huh huh. Tämän paletin takia olen ajatellut, että minun pitäisi muodostaa joku hyvin hyvin kiinteä vauvan päiväunirytmi, jotta saisin loppupaletin järjestykseen. Tällä hetkellä vauva nukkuu aina automatkoilla, jotka ovat meiltä pitkät joka paikkaan. Teemme esimerkiksi melkein joka päivä isosiskon viihdyttämismatkan leikkipuistoon.  Automatkojen lisäksi vauva nukkuu tyypillisesti yhdet pitemmän päiväunet kotona.


No tätä asiaa pohtiessani olen käyttänyt myös Googlea, yllätys yllätys. Tässä eri toimijoiden suosittelemia vauvan päivärytmimalleja:

Pääpiirteissään asiantuntijat suosittelevat siis yhdeksän kuukautta vanhan vauvan päivärytmiksi jotain tähän suuntaan.

7.00 - 8.00
aamupala

11.00 
lounas

11.30 - 14.00 
päiväunet

15.00 
välipala

16.00 
iltapäiväunet

17.00 
päivällinen

20.00 
iltapala

21.00 
nukkumaan

Mielenkiintoista on, että kuitenkaan kaikki eivät suosittele esimerkiksi vauvan nukkumaanmenoaikaa noin aikaisin. Eräässä artikkelissa sanotaan, että vanhempien ja lapsen yhteensovitetun unen kannalta olisi parempi, jos alle yksivuotias lapsi menisi vasta kymmenen aikoihin nukkumaan. Toinen minusta huomionarvoinen kysymys on tosiaan ylipäätään se, että pitääkö vauvan vuorokausirytmi yleensäkään olla jotain ylhäältäpäin ohjattua aikuisen säätelemää. Minkä verran vauvan omaa vuorokausirytmiä voisi kuunnella?


Sitten yksi asia, mikä kiinnitti huomiota oli se, että osassa malleissa vauvaa nukutettiin edelleen kahdeksan kuukauden iässä kolme kertaa päivässä. Voi sitä nukuttamisen määrää! Jos vauva pitää edelleen neljä kertaa vuorokaudessa nukuttaa. Pienempänä se oli minusta ihan ok, kun vauva nukahti helposti, mutta yhdeksän kuukautta vanha vauva (ei ainakaan meidän vauva) ei enää nukahda  niin helposti. Tyttö haluaa seistä ja leikkiä ja tutkia jne. Jos hän ei ole kunnolla väsynyt, niin miten hänet edes saa nukahtamaan.

Ne, jotka tuntevat minut vain päällisinpuolin eivät ehkä sanoisi, että olen tavattoman johdonmukainen ja järjestelmällinen. Vaikutan huolettomalta, mutta itse asiassa minulla on jääkaapissa nimettynä se, mitä milläkin hyllyllä pitäisi olla. Minulla on aina ollut listoja ja taulukoita. Jokaisessa lelulaatikossa on lappu päällä, jossa lukee ja on kuva siitä, mitä sen pitäisi sisältää. Sitten tykkään myös siitä, että jos en jaksa laittaa kaikkea juuri oikeaan paikkaan, niin jätän sitten laittamatta. Sama pätee aikataulujen suhteen. On kiva, että kaikelle on raamit, mutta jos en pysty niitä aina noudattamaan, niin sitten en pysty.

Luulin vilpittömästi tietäväni kaiken olennaisen laktoosi-intoleranssista. Tässä hiljattain kävi ilmi, etten tiedäkään. En edes tiennyt, että laktoosi-intoleranssi voisi aiheuttaa iho-oireita. Ensimmäiset kosketukseni laktoosi-intoleranssiin sain vuonna 2013. Olin tuolloin 23-vuotias ja elämässä yksinkertaisesti oli liikaa stressiä. Stressi alkoi purkautua fyysisinä oireina, joista yksi oli laktoosi-intoleranssin puhkeaminen tai aktivoituminen. Siihen asti olin käyttänyt maitotuotteita normaalisti. Kerron, miten kaikki alkoi.

Olimme lähdössä Vaasasta Espooseen. Mietin, että voisinko lähteä muiden mukana, koska mielestäni varsin eriskummalliset oireet vaivasivat minua. Minulla oli ripulia, minua oksetti ja mahaan sattui hetkittäin todella paljon. Luulen, että se olisi vatsatautia. Nämä oireet tulivat kuitenkin vain välillä ja olivat yhtä nopeasti poissa kuin tulivatkin. Päätin lähteä muiden mukana Espooseen. Matkalla pysähdyimme ostamaan jätskit. Hyvin pian jäätelön syömisen jälkeen oireet alkoivat taas. Yksi matkaseurueesta tiesi ongelman syyn: "Sinulla on varmaan laktoosi-intoleranssi." En ensin halunnut myöntää, että se luultavasti olisi totta. Rakastin maitoa. Olin joitain viikkoja syömättä laktoosia ollenkaan ja myöhemmin vielä testasin laktoosi-intoleranssia syömällä laktoosia ja sain jälleen oireita. 

No niin. Tuo osa tarinaa oli hyvin pitkälti se, minkä oletan olevan melkein jokaisen suomalaisen laktoosi-intolerantikon tarina. Kuka tahansa tuntee yleistiedonkin pohjalta nämä oireet, testauksen ja hoidon. Viimeiset seitsemän vuotta välissä ovat sujuneet siten, että olen syönyt vähälaktoosisia tuotteita eikä oireita ole ollut. Olen käyttänyt normaalia voita, saattanut silloin tällöin juoda tyttäreni maitolasistakin hieman, syönyt mitä tahansa jäätelöä ja juonut mitä tahansa kaakaota.

Tänä koronakeväänä ripulin ilmaantuessa ensimmäinen ajatukseni oli, että no nyt minulla on korona.  Tietysti. Eikö jokainen meistä epäile koronaa minkä tahansa pienenkin oireen ilmaantuessa? Ripuli ja vatsakivut tulivat ja menivät. Tunnistin kivun kyllä laktoosista aiheutuvaksi. Muistin sen seitsemän vuoden takaa. Minun oli kuitenkin vaikea uskoa, että tässä nyt mitään sen ihmeempää asialle pitäisi tehdä. Käytin jo vähälaktoosisia tuotteita ja se oli toiminut vuosien ajan. Oireet kuitenkin jatkuivat ja samalla aloin ihmetellä finnien ilmestymistä iholle. Minulla oli ihan oikeita finnejä ja pienempiä näppyjä, joita minulla ei ollut ollut vuosiin. Ei edes raskauksien yhteydessä. Ajattelin, että imetys tekee iho-oireet. Kiinnitin kuitenkin siihen huomiota, että nämä kaksi oiretta ilmestyivät hyvin pitkälti yhtä aikaa ja tuntuivat välillä pahenevan yhtä aikaa. Oli pakko ottaa Google esille.

Löysin erinäisen määrän artikkeleita ja nettitekstejä, joissa sivutaan aihetta. Niitä tässä:

askelterveyteen.com/5-ruokatottumusta-jotka-voivat-tuhota-ihosi
www.menaiset.fi/artikkeli/tyyli/kauneus/mita-finnit-rypyt-ja-pandasilmat-voivat-kertoa-ruokavaliostasi-4-paljastavaa
www.is.fi/mystyle/art-2000000740347.html
www.vogue.com/article/dairy-cause-of-acne-skin-health-diet-lactose-intolerance
www.healthline.com/health/dairy-and-acne#how-dairy-affects-skin

Hämmästyin. Googlen mukaan siis yksi laktoosi-intoleranssin oire tosiaan olisi finnit. Näiden epätieteellisten artikkelien mukaan laktoosi-intoleranssi voi aiheuttaa itse asiassa montaa muutakin iho-ongelmaa. Itselläni en huomannut finnien lisäksi muita iho-ongelmia enkä siis todellakaan tiedä, pitävätkö artikkelit niiltä osin paikkansa.

Päätin testata teoriaa. Netissä mainittiin 20 päivän tai 2-3 viikon täysin laktoositon ruokavalio. Niinpä ostimme mieheni kanssa laktoositonta margariinia enkä tilannut Hesen autokaistalta pirtelöä. Ja heti iho-ongelma tosiaan alkoi helpottua. Huomasin eron muutamassa päivässä. Täytyy sanoa, että odotan kovasti sitä aikaa, kun mahani (ja ihoni) taas sietää laktoosia. Varsinkin Hesen herkkupirtelöitä minulla on ikävä. 

Silloin seitsemän vuotta sitten olin surullinen laktoosi-intoleranssin puhkeamisesta, mutta nyt tietysti tiedän, ettei tämän tarvitse olla mikään vuosia jatkuva tila. Olen varma, että tässä käy samalla tavalla kuin aiemminkin. Jonkin ajan, ehkä parin kuukauden päästä, vatsani sietää taas vähälaktoosista ruokavaliota. Näin ainakin jos saan stressin hallintaan. Mielenkiintoista koko hommassa on se, että tavallaan välillisesti tämäkin on koronan seurausta. Siltä ainakin vaikuttaa. Korona aiheuttaa meidän perheelle paljon stressiä, sillä tyttäreni energianpurkamismahdollisuudet eli kerhot ja muut toiminnat sekä muiden lasten seura ovat olleet isoilta osin poissa. Yhtäkkiä tytön viihdyttäminen on kokonaan minun varassani.

Minun piti kirjoittaa tänään siitä, kuinka kaikki ovat sairaita ja kuolemassa tai kuolleita. Onneksi päätin kuitenkin lueskella taas vähän teidän muiden blogeja ja vastaan tuli muitten bloggaajien bucketlistejä kesälle 2020. Aiheesta kirjoittaneet ainakin Murusia onnesta ja But I'm a Human not a Sandwich. Ilmianna oma bucketlistasi tämän postauksen kommenttiosioon! 

Totesin, että niinpä niin. Ehkä me ei nyt tarvita postausta kuolemasta. Nyt on aika keskittyä siihen, että yritetään tehdä tästä elämästä elämisen arvoista. Sitten jos kuolema tulee, niin eipä jää elämätön elämä harmittamaan. Tämän elämän tarkoitus on kuitenkin löytää onni ja kehittyä, joten ehkä on parempi yrittää kestämisen sijaan nauttia. Joskus tekee tiukkaa, mutta unelmat ja suunnitelmat tuovat helpotusta. Joten here we go.

1. Käydä Yyterissä rannalla ja rauhoittua siellä oikeasti

• Miksi? Rakastan merta. Siitä ei päästä yli eikä ympäri. Ja koska Storsand ja Kalajoki olisivat niin lähellä Vaasaa, ettei noissa kahdessa voisi käydä käymättä Vaasassa. Ja Vaasaan en halua mennä koronaa tartuttamaan. Yyteriläisistä viis! Ei kun. Vitsi vain. Rakastan teitäkin.

2. Käydä Muumimaailmassa

• Miksi? Koska meidän melkein kolmevuotias rakastaa Muumeja. Olemme puhuneet siitä jo ties kuinka pitkään. Jos ei Muumimaailma hahmoineen ole auki, niin olen kuullut, että siellä voi käydä katsomassa Muumitonta Muumimaailmaakin. Siis ilmaiseksi. Jollakin tavalla me vielä mennään sinne.

3. Viedä minun mies Naantalissa siihen paikkaan, jossa me hänen kanssa ensi kertaa tavattiin

• Miksi? Tämä on ollut minun bucketlistalla jo ihan yli kauan, mutta jos menemme Naantaliin Muumimaahan, niin onhan meidän pakko käydä uudestaan sillä paikalla.

4. Käydä ihan yksin, jollain naisten rannalla ja olla vaan ihan rennosti

• Miksi? Koska en ole ollut niin niin pitkään aikaan rauhassa. Luulen, ettei tämä toteudu, mutta olisi ihanaa, jos toteutuisi.

5. Ruskettua

• Miksi? Koska kaipaan rusketustani. Vauvakesinä tämä on tosi vaikeaa, kun vauvaa pitää koko ajan suojata auringolta. Että katsotaan, miten onnistuu. Ja pitäähän jonkun kuolla johonkin muuhunkin kuin koronaan. (Oletteko huomanneet, että nämä synkät ajat antavat tavallaan meille luvan laukoa vitsejä, joita normaalioloissa ei olisi soveliasta kertoa?)

6. Käydä uimassa!

• Miksi? Koska rakastan uimista. Miten tämä koko bucketlist tuntuu pyörivän koko ajan saman teeman ympärillä.

7. Syödä mustikkapirtelöitä ja jälkiuunileipiä

• Miksi? Koska ne ovat tyyliin ainoat terveelliset herkut, joista oikeasti tykkään. Haluaisin karsia liiasta syömisestä pois ja tyhjiötähän on täytettävä jollain, right?

8. Käydä Porvoon Vanhassa kaupungissa ottamassa kuvia

• Miksi? Eikö kaikki itseään kunnioittavat bloggarit käy siellä ottamassa kuvia? No joo, ennen koronaa kävin siellä niin usein, että nyt alkaa olla sitäkin paikkaa ikävä.

9. Käydä Imatralla

• Miksi? Tämä kohtaa lienee yllättävin. Mutta, tässä on pointti. Vuosien varrella olen matkustellut Suomea ristiin rastiin. Olen ajanut läpi tai viettänyt aikaa melkein jokaisessa Suomen kolkassa. On kuitenkin muutamia kuntia, joissa en ole vielä käynyt. En ole aivan varma, olenko käynyt Imatran kunnan alueella, mutta ainakaan kunnon kaupunkikierrosta en ole tehnyt. 2020 se tehdään. Onko teillä mitään kohdesuosituksia Imatralla?

10. Tehdä perhe onnelliseksi

• Miksi? Me olemme olleet niin tiukilla jo niin pitkän aikaa, että nyt tarvitaan tekoja, jotka tekevät meidät yksilöinä myös onnellisiksi. Eli ehkä yritän täyttää perheenjäsenten bucketlistit: Vauvan bucketlist on helppo. Hän haluaa olla meidän lähellä ja saada ruokaa. Kaksivuotias haluaa kavereita ja että me leikitään hänen kanssa ja että hän saa paljon huomiota meiltä. Kaksivuotias rakastaa leikkipuistoja ja hän kaipaa jo vaihtelua. Miehen bucketlistiä en tiedä. Hän ei ole samalla tavalla unelmoija tai suunnittelija kuin minä, mutta luulen tietäväni hänen bucketlistin ykköskohdan: Se, että saisi olla rauhassa.

Kuvat: Roihuvuoren kirsikkapuistosta eli Japanilaistyylisestä puutarhasta viime viikolta.

mmurusiaonnesta.blogspot.com/2020/05/summer-bucket-list-2020.html

Istun tässä oman täydellisen äitiyteni raunioilla. Se on kohdannut loppunsa. Se illuusio minusta itsestäni täydellisenä äitinä on poissa. Luulin, että pystyisin tähän. En pystykään. Viime aikoina hyvä, jos olen pystynyt edes epätäydellisyyteen äitiyteen. Kaikki tuntuu luhistuvan alta pois. Ja tämä ei ole sitä, etten pystynyt ylimääräiseen. En ole pystynyt edes vähimmäismäärään. Typerintä on tämä: Luulin, ettei se koskisi minua. En ole immuuni millekään. Olisihan se pitänyt jo keskenmenon kohdalla oppia (lisää keskenmenosta)!

Joten tämä menee sinulle täydellinen äiti:
Entä jos jotain sattuu?
Entä jos lapsi ei olekaan täydellinen?
Entä jos lapsi ei olekaan normaali?
Entä jos lapsi on sairas?
Entä jos sinä oletkin se, joka sairastuu?
Entä jos miehesi ei olekaan täydellinen?
Entä jos ei normaalit keinot auta?
Entä jos ei edes erityiset keinot auta?
Entä jos olet se epätäydellinen äiti, mutta et koskaan saanut lapsia?
Entä jos lapsi ei tottelekaan?
Entä jos huomaat, ettei sinulla ole tukiverkostoja?
Entä jos tulee kuolema tai ero?
Entä jos jatkuva riita?
Entä jos rahat loppuvat?
Entä jos työttömyys?
Entä jos tauti, jonka vain harvat muistivat olevan tulossa?
Entä jos se ei riipu sinusta?
Entä jos täydellinen elämä ei olekaan täydellistä?
Entä jos löydät itsestäsi uusia puolia?
Entä jos ne eivät ole miellyttäviä?
Entä jos oletkin rikkinäinen?
Entä jos huomaat, että se, mistä unelmoit, ei olekaan unelmaa?
Entä jos huomaat olevasi väärässä, melkein kaikessa?
Entä jos et pysty itkemään?
Entä jos oletkin yksin tai yksinäinen?
Entä jos et ole koskaan yksin mutta usein yksinäinen?
Entä jos elämä ei olekaan täydellistä, vaikka olet täydellinen äiti?

Yritän herätellä ajattelemaan. Tämä on vielä sanottava: Et tiedä hänen tilannettaan, et oikeasti. Et elä hänen elämäänsä. Älä arvostele. Kerro mieluummin, että sinäkin olet epätäydellinen. Ja sekin johtuu monesta syystä, ei ainoastaan sinusta. Sinähän olet se tämän sadun sankari, joka kohtaa vastoinkäymisiä - joskus ne löytyvät sinusta itsestäsi - ja voittaa ne. Se on jokaisen hyvän tarinan juoni. Trust me, opiskelin yliopistossa! (vitsi vain)

Taidan olla kaveripiirini ainoa, jonka lapsi nukkui näin pitkään samassa huoneessa meidän vanhempien kanssa. Siirsimme tytön 2 v ja melkein 9 kk ensimmäistä kertaa pois vanhempien huoneesta toissapäivänä. Miten se muutti meidän elämää? Tästä postauksen lopussa.

Keskiviikkona 13.5.2020 
Tänään se hetki sitten koitti. Kannoimme vauvan pinnasängyn ja oman parisänkymme pois entisestä makuuhuoneestamme viereiseen huoneeseen. Tytön sänky jäi hänen uuteen omaan huoneeseensa. Sotku on ihan järkyttävä edelleen. Mies meni illaksi töihin ja tytöllä oli kovin uhmainen ilta miehen töihin lähdön jälkeen. En pystynyt tekemään muuta kuin petaamaan kaikkien sängyt kaaoksen keskelle, jota tyttö oli uhmallaan huomattavasti vielä pahentanut (heitti esim. kukkaruukun kirjaston kirjan päälle jne.). Laitoin tytön katsomaan tablettia, jotta sain vauvan nukutettua. 


Seuraavaksi siirryin tyttöön. Vein hänet omaan uuteen huoneeseensa. Pistin hänet sänkyyn ja ahtauduin itse hänen viereensä. Luimme kirjaa. Kaikki meni suhteellisen hyvin. Hän pitää itsensä hereillä aina hakemalla uuden kirjan ja uuden kirjan, mitä yrittää joka ilta. Minä yritän pitää hänet sängyssä ja kerron hänelle, että hän pysyy siinä ja minä otan meille uuden kirjan. Yritän valita jo valmiiksi kirjoja, joista hän saattaisi tykätä. Otan ne valmiiksi sänkyyn. Tämän ikäisten kirjat on kuitenkin nopeasti luettu. Luimme aikamme ja tyttö alkoi kiukutella jotain asiaa. En muista enää mitä. Hän kiukuttelee aina niin montaa asiaa. Päätin, että nyt mennään nukkumaan. Tyttö ei tietenkään ollut samaa mieltä. Tilanne on varsin jokapäiväinen. Sammutin valot, pidin rukouksen tytön huutaessa päälle. Sitten pidin häntä kiinni, jotta hän rauhoittuisi. Hän on ehkä joka toinen ilta tällä tavalla sylissäni huutamassa, koska hän ei halua nukkua. On harvoin tarpeeksi motivoitunut nukkumaan pysyäkseen itse paikoillaan. Olemme toki kaikki tottuneita tähän huudattamismetodiin. Ilman sitä tyttö pitää itseänsä hereillä kiertelemällä ympäri huonetta.

Tytön huudettua noin 10 minuuttia kuulin vauvan heräilevän toisessa huoneessa. Pistin oven kiinni ja jätin taaperon huutamaan väsymystään ja kiukkuaan uuteen huoneeseensa. Menin nukuttamaan vauvan uudestaan. Kuin ihmeen kaupalla tyttö toisessa huoneessa huusi tarpeeksi hiljaa, jotta vauva pystyi nukahtamaan uudestaan. Siinä meni jonkin aikaa ja palasin tytön kanssa hänen huoneeseensa, jossa hän seisoi ovella huutamassa. Halusi tulla syliin. Oli säikähtänyt tilannetta. Tämä oli yksi niistä harvoista hetkistä päivässä, jolloin tyttö osoitti haluavansa lähelle ja osoitti haluavansa huomiota muullakin tavalla kuin kiukuttelemalla. Otin tytön syliin ja sain hänet huomattavasti helpommin sänkyyn kuin ensimmäisellä kerralla. Annoin tuttipullon suuhun (siitä vieroittaminen tapahtuu myöhemmin, ei kerralla liikaa) ja sain hänet rauhoittumaan minun kainaloon. Tyttö nukahti. Siinä oli ensimmäinen nukuttaminen omaan huoneeseen.



Takana on nyt kaksi yötä. Tyttö on molempina öinä kesken unien tullut meidän viereen. Aivan kuten aina aiemminkin on lopulta tullut. Aivan kuten arvaan, että hyvin monessa muussakin suomalaisessa perheessä tapahtuu. Mietin itsekseni, että muuttuiko tässä edes mikään muu kuin se, että nukutan hänet  nyt omaan sänkyynsä. Eipä oikeastaan. Aiemmin olen nukuttanut hänet meidän sänkyyn ja nostanut sitten myöhemmin omaan sänkyynsä. Ovikin huoneitten välillä on edelleen auki ja hän on siis vain joidenkin metrien päässä meistä edelleen.

Milloin lapsen pitäisi nukkua omassa huoneessa? Onko se tärkeää itsenäistymiselle? Muuttuuko edes mitään? Onko muutos hyvä vanhempien parisuhteelle? Onko lapselle haitaksi olla liian pitkään niin lähellä vanhempia? Entä kun pkkusisarus on syntynyt?

Tämä on riipivä aihepiiri. Olen aikatauluihminen, jolla on kolmivuorotyötä ja ammattiopintoja tekevä mies. Itse bloggaan osa-aikaisesti. Päätoimisesti olen kotiäiti. Lapset ovat kaksi vuotta melkein yhdeksän kuukautta ja yhdeksän kuukautta. Minulla on vauva ja kovasti uhmaiästään ilmoitteleva uhmaikäinen. Voi mikä soppa!

Näiden lisäksi olen luonteeltani ihminen, joka optimoi kaiken ja järjestää elämän mahdollisimman hyvään aikatauluun ja järjestykseen. Toisaalta tykkään siitä, että rutiineista voi  myös poiketa, mutta se on tehtävä mahdollisimman optimaalisesti. Esimerkiksi eilen lähdin ajamaan siskoni luota Espoosta ja optimoin ajankäytön sillä tavalla, että paluumatkalla lapset nukahtaisivat ja pääsisin kotiin kirjoittamaan tätä postausta. Autoon nukuttaminen on hyvin optimaalista, koska silloin ei mene aikaa säätämiseen ja nukahtamisen odotteluun. Mutta, entä kun mies tekee kolmivuorotyötä? Millainen on optimaalinen aikataulu lapsiperheelle, jossa toinen vanhemmista tekee kolmivuorotyötä?

Pari viikkoa sitten suurperheen äidit neuvoivat minua pitämään lasten vuorokausirytmin mahdollisimman tasaisena (lue!). Tämän neuvon olen aina saanut joka lähteestä: rutiinit rutiinit rutiinit. Perheessä, jossa toinen vanhemmista tekee kolmivuorotyötä, on omat hasteensa rutiinien suhteen. Käyn vuorot yksitellen läpi, niin saatte kokonaiskuvaa.

Linkkejä

telma-lehti.fi/vuorotyoarki-on-pullantuoksuisia-arkivapaita-ja-paansarkyhattuja

www.is.fi/perhe/art-2000000653484.html

www.ttl.fi/tyontekija/tyoaika/vuorotyo/

Näin äitienpäivänaattona on pakko julkaista tämä pahennusta herättävä postaus ja kertoa koko kansalle viisi asiaa, joissa olen epäonnistunut äitinä. Näiden kohtien kirjoittamisen aikoihin lapset ovat vanhempi noin kaksi vuotta yhdeksän kuukautta ja nuorempi melkein yhdeksän kuukautta.

1. Tuttipullo melkein kolmevuotiaalla

Meidän  elokuussa kolme täyttävä tyttö juo edelleen iltaisin vettä tuttipullosta. Iltamaidosta hänet saatiin sentään vieroitettua jo ajat sitten. Maidon kanssa läträäminen ja jatkuvat pyynnöt saada lisää maitoa (keittiö ja makuuhuone eivät suinkaan ole vierekkäin tai edes samassa kerroksessa!) alkoivat aikoinaan olla liikaa, joten huudatettiin tyttöä juuri sen verran, että saatiin iltamaito pois. Tuttipulloa itseään en ole tytöllä jaksanut vielä huudattaa. Olen ajatellut, että siinä vaiheessa, kun löydän hyvän BPA-vapaan lasten juomapullon, niin tuttipullo saa kyytiä. Juomapullovinkkejä saa pistää tulemaan.

2. Kolmevuotiaaksi vanhempien huoneessa

Tämä kohta saattaa järkyttää herkimpiä lukijoita. Lue se tästä: Meidän elokuussa kolme vuotta täyttävä tyttö nukkuu edelleen meidän vanhempien kanssa samassa huoneessa. Olen mielessäni ajatellut, että kolmevuotissynttärit on se takaraja, jolloin hänet pitäisi saada muuttamaan omaan huoneeseen. Tämä saattaa järkyttää teitä vielä enemmän: Vauva nukkuu sivuvaunutyyppisesti pinnasängyssä toisella puolella sänkyä, kaksivuotias nukkuu sivuvaunutyyppisesti toisella puolella. Meidän makuuhuone on pieni. Olisi todella vaikeaa tai pikemminkin hyvin ahdasta saada tytön sänkyä kauemmaksi meidän sängystä. Todettiin, että toiminnallisuus toteutuu parhaiten näin. Miksi tyttö ei nuku eri huoneessa sitten? Aiemmin en ole raaskinut siirtää häntä. Nyt varmasti raaskisin, mutta olen ollut vain liian laiska tekemään rutiineihin muutoksia. Tällä hetkellä nukutan molemmat tytöt meidän sängyssä. Kun he ovat nukahtaneet, nostan heidät lopulta vieressä oleviin omiin sänkyihinsä. Kaksivuotiaan siirtäminen omaan huoneeseensa kokonaan vaatisi kaiketi myös sen muutoksen, että rupeaisin nukuttamaan häntä hänen omaan sänkyynsä enkä viereeni. Nah, kuulostaa aivan liian epämukavalta. Pian se on tehtävä.

3. Melkein kolmevuotiaan syöttäminen

Voi, tämäkin on niin pahennusta herättävä kohta. Näin joskus, kun joku syötti vaikka kuinka vanhaa lasta ja ajattelin, että mitä tässä nyt oikein tapahtuu. Tosi outoa. Meidän tyttö täyttää elokuussa kolme ja minä syötän hänelle aamu- ja iltapuuron. Tytön syöminen on aina ollut kiikunkaakun. Hän on aina ollut huono syömään - etenkin ruokia, jotka eivät häntä kiinnosta. On osannut jo hyvin pitkän aikaa syödä jätskiannoksen moitteettomasti mutta lämpimien ruokien syöminen on aina takunnut. Usein hän syö lämpimät ruoat sormin tai yrittää ainakin ja me kiellämme häntä - niin, tai ei suostu syömään ollenkaan. Usein joudumme taivuttelemaan häntä sillä, että hän saa katsoa tablettia. Sitten joko hän kuin huomaamattaan syö sormin itse tai meistä jompikumpi tunkee ruokaa hänen suuhunsa tai joskus hän syö itse lusikalla. Tiedän, sinun rakas lukijani, ei tarvitse sanoa sitä: Failing big time here. Tytön kanssa ongelma on ollut koko ajan se, että hän on ollut suhteessa laiha eikä ole jaksanut keskittyä niin tylsään asiaan kuin syömiseen. Maailmassa on ollut hänelle aina niin paljon jännittävimpiä asioita (minun täydellinen vastakohtani!). Ai niin, ja mitä juuri puuronsyöttämiseen tulee, niin siinä on minun, syöttäjän, kannalta myös eräs kätevyysaspekti, jonka takia en ole edes lähtenyt muuttamaan toimivaa käytäntöä. Syötän vauvalle joka tapauksessa puuron. Yleensä lapankin molemmille puuron  suuhun vuorotellen samalla lusikalla samalta lautaselta. Se on lähinnä vain käytännöllistä. Muita päivän ruokailuita en toki hoida tuolla tavoin. Muut päivän ruokailut yritän maanitella häntä syömään itse ja syömään lusikalla itse - ja syömään ylipäätään.

4. Melkein kolmevuotias vielä vaipoissa
Tämä! Voi voi. Meidän tyttö täyttää elokuussa kolme ja hän on vielä vaipoissa. Toisin kuin about kaikki ikäisensä. Pidimme häntä joitain viikkoja ilman vaippoja. Joo, pissa menee. Joo, hyvin menee. Joka päivä housut pissaisena, ei haittaa harjoitellaan. MUTTA. Se, että pyyhin aivan joka päivä vähintään yhden kakan lattialta ja paremmassa tapauksessa tiputan pikkuhousuista pyttyyn. Ja tätä jatkuu aivan joka päivä. Ei, se oli liikaa. Joidenkin viikkojen ehkä puolentoista kuukauden päästä päätin, että tämä on jo liikaa. Yllätyskakkoja siellä täällä pitkin päivää. Ei, ei, ei. Jossain se raja on mentävä. Aloin käyttää hänellä vaippaa uudelleen. Hän käy pissalla usein silleen, että ottaa vaipan pois. Välillä pissaa vaippaan. Öisin on vaipat, mutta niin kai isolla osalla tämänikäisistä vielä on? Vauvalla voi tulla viisi kakkaa - vaipassa - päivässä. Sen lisäksi kakkoja voi olla... Äh, en sano tästä aiheesta enempää. Yritän myöhemmin uudelleen.

Asun omakotitalossa, mutta kaipaan aina säännöllisin väliajoin oikein kunnon kerrostalolähiöön. Miksi? Ja miksi ylipäätään asun omakotitalossa, jos kaipaan kerrostaloa? Kävimme eilen tyttärieni kanssa ajelulla Vantaalla. Kävimme hakemassa tori.fi:n kautta ostamamme polkupyörän peräkärryn. Hakupaikka sijaitsi Vantaan siinä osassa, joka on ihan entisen kotimme lähistöllä. Lapsille se ei koskaan ollut entinen koti - vain minulle ja miehelleni. Ensimmäinen yhteinen koti ja ainut yhteinen koti, jossa asuimme ilman lapsia. 30-neliöinen kerrostalokoti Vantaan Myyrmäessä. Kuulostaa houkuttelevalta, eikö vaan? Miksi kaipaan sinne takaisin? 

Muistin Myyrmäestä erään leikkipuiston. Kiertelimme aikoinaan Myyrmäkeä ja lähiseutuja kännykän kanssa, mieheni ja minä. Minusta Pokemonien jahtaaminen (kesä 2016, kaikkihan niitä jahtasivat!) oli vähän hassua kahdelle aikuisille ihmisille, joista toinen oli 35 v.  Silloin luulin miestäni vanhaksi! Pidin kuitenkin ulkoilusta ja ajan viettämisestä mieheni kanssa, joten totta kai lähdin kävelemään hänen kanssaan ympäri Vantaan katuja ja nurmialueita. Nyt en pidä enää Pokemonien metsästystä hölmönä ja antaisin melkein mitä tahansa, jos voisin kierrellä niitä seutuja hänen kanssaan kahdestaan. Ehkä kaipaan Vantaan kerrostalolähiöömme, koska se edustaa minulle huoletonta, vastarakastunutta, helppoa elämää.

Toinen syy kävi ilmiselväksi astuessamme tyttöjen kanssa leikkipuiston porttien sisäpuolelle. Porvoossa käymme leikkipuistossa melkein päivittäin - joskus Porvoossa, joskus Sipoossa, joskus jopa Helsingissä. Ai niin ei, tänä koronavuonna emme käy Helsingissä. Eilisen uutisen mukaan Helsingin koronaisin alue on nimenomaan meidän lempileikkipuistomme Ison-Antin ympäristössä. Mikä tässä myyrmäkeläisessä leikkipuistossa sai minut kaipaamaan lähiötä, oli se, että tapasin siellä erään tutun. Meillä kotonakin voi toki tavata tutun, mutta se tuttu on melkein sadanprosentin varmuudella joku naapureista. Meillä päin ei kirjaimellisesti koskaan tapaa ennalta-arvaamatonta tuttua.

Samoin leikkipuistossa välittömästi huomioni kiinnitti se tunne, että ihmiset olivat jollain tavalla läheisempiä kuin tiiviiden kerrostaloalueiden ulkopuolella. Tämä oli jotain, mikä Vantaalle muuttaessani aikoinaan kiinnitti huomioni. Tavallaan ihmiset olivat läheisempiä. Samalla he myös kontrolloivat toisiaan enemmän, hyvässä ja pahassa: Kaipasin Vantaalla aluksi kovasti merta ja luontoa ja rauhaa. Kaipasin rantaa, jolla ottaa aurinkoa kaikessa rauhassa. Jos olet koskaan ollut Vaasassa rannalla ja Helsingissä (tai Vantaalla) rannalla, niin ymmärrät. Rannat pääkaupunseudulla ovat täynnä ihmisiä! Vaasassa puolestaan voi aina löytää ainakin yhden ei-täyden rannan. Eräänä päivänä Vantaalla asuessamme halusin ottaa aurinkoa jossain. Parvekkeellemme ei juuri aurinko paistanut, joten päätin lähteä läheisen amiksen nurmialueelle. Amis ei ollut auki. Katsoin paikan, josta kenenkään ei pitänyt nähdä minua. Reitti oli selvä. Vain muutama ötökkä kiusana. Menin siihen nurmikolle makaamaan. Yllättäen en saanut maata siinä rauhassa kauaa. Lenkillä olevat koirat paljastivat minut omistajilleen. Eräs koiranulkoiluttaja jopa huusi, että onko kaikki kunnossa. Yritin huudella takaisin, että otan aurinkoa. En sanonut, että haluan olla rauhassa. Täytyy myöntää, etten ymmärtänyt sitä silloin. En ymmärtänyt, miksi joku kyseli kuntoani. Olin närkästynyt siitä, etten saanut olla missään rauhassa. Näin neljä vuotta myöhemmin vietettyäni paljon aikaa Itä-Helsingissä juoppojen ja narkkareiden reunustamilla alueilla, ymmärrän koiranulkoiluttajan huolen. Amiksen piha Vantaan Myyrmäessä ei ollut kenenkään ohikulkijan rekisterissä mikään auringonottopaikka. Se oli niitä paikkoja, joissa makaavat ihmiset, olivat hyvin suurella todennäköisyydellä sammuneet siihen.

Ehkä se, että ihmiset asuvat tiiviimmin, luo myös tietynlaista henkistä tiiviyttä. Ihmisten ympärillä oleva suoja-alue ei ole yhtä suuri kuin väljästi asuvilla. Sitä läheisyyttä usein kaipaan. En sitä, ettei ole auringonottopaikkaa, vaan sitä, että aina tulee vastaan porukkaa, joka huolehtii. Sitä, että eletään yhteisössä, jossa ainakin jonkinasteisesti katsotaan muiden yhteisön jäsenten perään.

Tuo leikkipuisto oli vain muutaman sadan metrin päässä silloisesta asunnostamme. Ajattele, olisimme lasten kanssa voineet joka päivä kävellä leikkipuistoon. Kaikki se autoon lastaaminen ja aikataulujen ja eväiden miettiminen olisi poissa ja tyttärelläni olisi mitä todennäköisimmin seuraa päivittäin. Olisimme voineet kävellä kotiin syömään. Voi, minä kaipaan lähiöön!

Tämän pitkän vuodatuksen jälkeen tiedustelet minulta, miksi sitten haluan jäädä asumaan nykyiseen kotiimme. Miksikö? Mietin sitä hetken. On hetkiä, jolloin en haluakaan. Mutta kun näitä mietteitä mietin, niin lopulta aina haluan. Rakastan sitä yksityiskohtaa, että meillä on oma piha ja oma talo. Meillä on tilaa ja vapaus tehdä kodillemme ja pihallemme, mitä haluamme. Meillä on mukava pikku asuinalue; kylä, jossa tosin tunnen itseni aina hieman ulkopuoliseksi. Ainakaan en ole täällä se pikkukaupungin opettajatar.

Linkit

www.hs.fi/kaupunki/art-2000006500211.html?fbclid=IwAR1925VWk2xSiDNcNqc9KqwOGpg0-1yeLf11qWyosR5VY7MBjpQzcV7BJbk 

www.hel.fi/varhaiskasvatus/fi/leikkipuistotjaperhetalot/Isoantti/

Season 1, episode 3.

Blogipostaus aiheesta täällä. Tässä podcastjaksossa meidän toisen tytön synnytyskertomus. Tämä tarina on huomattavasti mukavampi kuin ensimmäinen synnytys. Kuuntele tämä preppauksena tuleviin synnytyksiin tai käsittele omia synnytyksiäsi tätä kuunnellessa!

"Synnytyksen ei välttämättä tarvitse olla ihan niin hirveä."

Not maybe the best of titles, but I felt I needed to sum the whole month up. My April 2020 was full of different kind of emotions, changing rapidly, but for the most part not irrationally. Many things made me excited and inspired, but huge part of April was spent in quite the opposite atmosphere. My aunt died on my 30th birthday. Coronavirus made me anxious. My two-years-old with her tantrums  and mischiefs made me mad. The big disclosure made me feel free, and all the other things made me feel chained.

So, what was the big disclosure all about? It was at same time the most exciting and scary thing to happen on April. It worked two ways. I told my friends and family about my blog for the first time. (A few of my friends and my husband knew already before.) The other side of the disclosure was that I finally showed my face to my readers. Plus I changed my display name to my real second name, from Emilia to Emiilia. I also started to live publicly in Porvoo (I have lived here 3,5 years). And the one last thing was that I also started to show the face of my older daughter, in addition of showing the face of the baby. The disclosure was a relief in many ways. I can now advertise my blog without needing to worry about someone recognising me behind it.  To hide things started to be more difficult since I started getting products for testing, and spending more and more time on my blog. I have been also very excited of my blog and it is difficult not to tell people of my excitement. And at the same time, it was difficult to get any growth without showing my face. In the world of blogs and bloggers, face is highly important. Readers need a face. They need a human behind the text. Many modern blogs are named after their writers. Those bloggers are their brand, or the image they give of themselves in their blogs, is their brand. Their faces are essential for their brand. Well, I do not necessary want to brand myself, but I do want to continue writing. I love writing. So, I think, I might have to brand myself on some degree.

On April, I made only one collaboration, and it was with a company called JemmaDesign. From JemmaDesign we got lovely pink pants for my two-year-old. Read more here, in Finnish.



Next. This I will explain shortly. I don't want to dwell upon it. My aunt died on my 30th birthday. She was the last one of my five aunts to die. My aunt died out of pneumonia, but not out of the coronavirus. The beginning of the month was actually pretty much a wake-up call - again. Our life is in God's hands. He will take us, at the time He chooses. And He knows the best. To give the control of something so important as life, to Someone else, is terrifying. This is something somewhat difficult to accept, but also a very central part of our existence. Especially, the beginning of April was a lot about death. How would my daughters survive without me? I want to be with them until they are adults. I also had pneumonia as a teenager. Nasty disease. I don't know, if I had survived without antibiotics that time. Many thoughts passing by every day. My aunt is happy, I think. She went to the rest of her family, leaving behind only my father, who is still living. This kind of rather melancholic and also significant thoughts kept me occupied during the first part of April.

Oh, how did I celebrate my 30th birthday? I was at home with my family. Some of my family members called me. I made myself a salty cake, and we ate some ice cream. I thought 30th birthday would be something partied with friends, but because of the corona, I of course could not meet them.

April 2020 cannot be discussed without discussing corona. We all got over-float with corona already. To the end of April some new hope started to waver in my mind. Maybe this is going to pass us. Or then it will hit us twice as hard, and we are all going to die out of it. But does it really even matter?  At some point, it starts to feel like, if this is the quality of our life, dying does not matter. We are not up to that point - not yet, but something to pass my mind anyway. As our boarders to the other parts of Finland opened, so did something in our minds. At this point a poem actually comes to my mind. Since I am not allowed to quote it, maybe you my reader could google: Wislawa Szymborska, Two Monkeys by Brueghel. One of my all-time favorite poems. Something essential in the existence of human kind is our yearning to be free. Funny thing is that I am yearning to be free, even as I actually am free. In Finland, we indeed are free. Still, somehow in my mind I feel chained. Our summer is gone. It feels like it. Well maybe that is why God sent us mild winter, so that we could endure better the chains to come. Funny, indeed, how mind works.

Photos: My younger daughter is eight months old. She keeps falling all the time but still above all loves standing up. 

Muistan, kun vuosia sitten nuorena naisena tarkkailin erästä suurperheen äitiä. Muistan edelleen ajatukseni nähdessäni hänet kerran yksin, ilman lapsiaan: "Hänhän on ujo nainen. Se ei vain tule esille lasten ollessa läsnä." Ja sitten: "Hän tukeutuu lapsiin, ei oikein osaa olla ilman heitä. Niin kai siinä käy, kun vuosia lapset ovat aina läsnä." Ajatukseni ja se hetki ovat selkeinä mielessäni, mutta en ymmärtänyt silloin yhtään, että se tapahtuisi minulle kerran. Muistan ajatuksen häivähdyksen, että minä en anna sen tapahtua minulle.

Tämä on vuosien varrella paljon puhuttu aihe. Olen lukenut siitä ja kuullut siitä, mutta vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää sitä. Postauksen lopussa muitten äitibloggaajien postauksia aiheesta. Totuus on, että tuolloin nuorena naisena en ymmärtänyt koko äitiydestä yhtään mitään. Jotenkin ajattelin, että olisi hetkiä, jolloin en olisi äiti myös lasten saamisen jälkeen. Typerä ajatus! Kerran äiti aina äiti. Kuvitelmani äitiydestä oli jotain ihan erilaista kuin mitä luulin sen olevan. En ymmärtänyt, että minä menettäisin itseni siihen moneksi vuodeksi. Koska minulla on kokemusta vasta kahdesta vuodesta ja kahdeksasta kuukaudesta, en voi kertoa teille, että jatkuuko tämä ikuisesti. Se tuntuu jatkuvan ikuisesti! Ja paras arvaukseni on, että se jatkuu ikuisesti.

Joskus haluaisin olla vanha itseni. Haluaisin pystyä keskittymään asioihin. Nykyisin keskityn asioihin vain kirjoittaessani tätä blogia. Suurin osa elämästä on yhden-kahden lapsen huutoa. Siltä se ainakin tuntuu. On tosi vaikea keskittyä mihinkään järkevään. Jokainen toiminta katkeaa koko ajan. Matkalla hakemaan lusikkaa vauvalle toinen onkin jo - Siinä! Nyt vauva huutaa. Siis ei tässä ajatuksessa, vaan kirjaimellisesti kirjoittaessani tätä lausetta. Vauva on herännyt. Kuuntelen vielä hetken, pitääkö lähteä imettämään. Vauva kuulostaa lopettaneen. Eikä minulle ole aavistustakaan, kuinka tuon virkkeen piti jatkua. Vähän kuvia väliin, niin keräilen taas ajatukseni niiden jälkeen.

Luulen, että yksi tärkeä syy siihen; miksi bloggaan; on, että pystyn blogatessa hetken aikaa ottamaan irtiottoa siitä, mitä muuten olen. Saan luoda jotain äitiyden ulkopuolella. Ja kuitenkin lähes tulkoon pelkästään äitiydestähän minä bloggaan. Ironista. Puhutaan naisen eri rooleista. Tällä hetkellä minulla on vain kaksi roolia: äiti ja bloggari. No jaa joskus ehkä vaimo. Joskus vuosia sitten minulla oli erilaisia rooleja, mutta nyt jokaisessa elämäni tilanteessa äitiys hyppää esiin. Olenkin lopulta vain äiti. Jos katson mieheni kanssa illalla kahdestaan telkkaria (ei tapahdu mitenkään joka päivä! ei aina edes joka viikko), niin minun pitää jatkuvasti olla valmiudessa kuuntelemassa vauvan ääniä. En todellakaan voi olla vaimo tai oma itseni. Tai olen oma itseni, mutta tämä oma itseni on jatkuvasti valppaana. Käytännössä katsoen joka kerta, jos olen pitemmän aikaa jossain muualla kuin sängyssäni, vauva huutaa minut luokseen. Minun on mentävä hyvin nopeasti, koska muuten samassa huoneessa nukkuva kaksivuotiaskin herää ja se on sitten yleensä maailmanloppu. Ei, siinä vaiheessa, kun vauva huutaa, minun on jo juostava. Sama koskee myös bloggaamista. Kirjoitan viereisessä huoneessa tyttöjen nukkuessa, koska kuulen tänne helposti vauvan äänet. Joskus käyn imettämässä vauvan kolme kertaa yhden postauksen aikana. Joskus riittää tutin laittaminen suuhun.

Ongelma koko äitiydessä on myös se, mistä alunperin puhuin. En osaa edes olla enää ilman heitä. Heidän taakse on helppo kätkeytyä. On päiviä, jolloin olen hyvin ujo ja epävarma. Ennen lapsia olin useimmiten varma ja tiesin, mitä pitää sanoa. Nyt en enää edes osaa käydä järkeviä keskusteluja. Tai pelkään, etten osaa. Huomaan, että yritän puhua jonkun kanssa ja olen vain yksinkertaisesti unohtamassa, että kuinka keskusteluja käydään. Olen unohtanut, millainen olen ilman jatkuvaa käskemistä. Olen unohtanut, kuka olen ilman tunnemyrskyjä. Sekä omia että lasten. Ilman turhautumista. Ilman jatkuvaa sotkua ja painolastia, joka tulee sotkun ja myrskyn mukana. Luulen, että olisi hiljaista ilman jatkuvaa huutoa. Tai mistä minä tiedän - ehkä pitäisin siitä. Jos kuulisin edes joskus myös oman ääneni matalana. Jos voisin elää päivän ilman komentamista, suuttumista, hampaittenkiristelyä, toisen jatkuvaa ohjaamista, ilman kakkoja, ilman tavaroiden kiertelemistä. Elää järjestyksessä ja hiljaisuudessa ja. Tämähän käsittelee edelleen rooliani äitinä! En taida osata edes ajatella itseäni ilman lapsia.

Olen varma, että jos menisin johonkin ilman heitä pitemmäksi aikaa, niin pelkäisin. Eniten tietysti sitä, että heille sattuu jotain, mutta pelkäisin myös ilman heidän suojaansa. Toisaalta luulen, että tekisi hyvää välillä olla ilman heidän suojaansa. Mutta miten senkin pystyisi järjestämään. En tiedä enää miten päin olisin. Olen vuoden sisällä ollut laskujeni mukaan noin 15 kertaa jossain ilman lapsia. Mammajoogassa viisi kertaa ja uimassa ehkä kahdeksan, niin ja matkalla synnyttämään ja syntymässä kerran ja sitten ehkä kaksi kertaa muualla. Näiden lisäksi olen käynyt kaupassa silleen, että lapset ja isi istuvat autossa minua odottamassa. Olen ollut siis keskimäärin hieman yli kerran kuukaudessa jossain ilman lapsia, eri pihapiirissä. Ei ihme, että olen jatkuvasti sekoamaisillani. Tai no, kai olen jo seonnutkin. Joka tapauksessa on yllättävän vaikeaa käydä uimahallin saunassa, kassajonossa tai joogamatolla järkeviä keskusteluja - tai jos aloittaa puhumisen, niin on yllättävän vaikeaa lopettaa. Äitiydessä kaikki on yllättävän vaikeaa. Ennen osasin kuunnella. Nyt vain pulpatan itse ja pääasiassa lapsista. Tai sitten olen vaan ujona kamala puhetulva sisälläni.

Vastaus otsikon kysymykseen: Kuka minä olen ilman lapsia? No enhän minä ole ilman lapsia! Olenko edes olemassa ilman lapsia? No en tietenkään. En ole olemassa ilman lapsia, koska onhan minulla lapsia. Voi mikä juttu taas.

Muitten bloggareitten postauksia aiheesta

karhusola.blogspot.com/2018/11/aiti-identiteetti.html
www.vauva.fi/blogit/meidan-combo-susanna/tasapaino-naiseuden-ja-aitiyden-valilla
www.iloaeloa.fi/2018/02/vapaus-olla-oma-itsensa-vaikka-on-aiti.html
marjoelis.blogspot.com/2018/05/ethan-kadota-itseasi-aitiyteen.html