Kuka minä olen ilman lapsia? - Unelma 5

Kuka minä olen ilman lapsia?

by Emiilia - 5/02/2020

Muistan, kun vuosia sitten nuorena naisena tarkkailin erästä suurperheen äitiä. Muistan edelleen ajatukseni nähdessäni hänet kerran yksin, ilman lapsiaan: "Hänhän on ujo nainen. Se ei vain tule esille lasten ollessa läsnä." Ja sitten: "Hän tukeutuu lapsiin, ei oikein osaa olla ilman heitä. Niin kai siinä käy, kun vuosia lapset ovat aina läsnä." Ajatukseni ja se hetki ovat selkeinä mielessäni, mutta en ymmärtänyt silloin yhtään, että se tapahtuisi minulle kerran. Muistan ajatuksen häivähdyksen, että minä en anna sen tapahtua minulle.

Tämä on vuosien varrella paljon puhuttu aihe. Olen lukenut siitä ja kuullut siitä, mutta vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää sitä. Postauksen lopussa muitten äitibloggaajien postauksia aiheesta. Totuus on, että tuolloin nuorena naisena en ymmärtänyt koko äitiydestä yhtään mitään. Jotenkin ajattelin, että olisi hetkiä, jolloin en olisi äiti myös lasten saamisen jälkeen. Typerä ajatus! Kerran äiti aina äiti. Kuvitelmani äitiydestä oli jotain ihan erilaista kuin mitä luulin sen olevan. En ymmärtänyt, että minä menettäisin itseni siihen moneksi vuodeksi. Koska minulla on kokemusta vasta kahdesta vuodesta ja kahdeksasta kuukaudesta, en voi kertoa teille, että jatkuuko tämä ikuisesti. Se tuntuu jatkuvan ikuisesti! Ja paras arvaukseni on, että se jatkuu ikuisesti.

Joskus haluaisin olla vanha itseni. Haluaisin pystyä keskittymään asioihin. Nykyisin keskityn asioihin vain kirjoittaessani tätä blogia. Suurin osa elämästä on yhden-kahden lapsen huutoa. Siltä se ainakin tuntuu. On tosi vaikea keskittyä mihinkään järkevään. Jokainen toiminta katkeaa koko ajan. Matkalla hakemaan lusikkaa vauvalle toinen onkin jo - Siinä! Nyt vauva huutaa. Siis ei tässä ajatuksessa, vaan kirjaimellisesti kirjoittaessani tätä lausetta. Vauva on herännyt. Kuuntelen vielä hetken, pitääkö lähteä imettämään. Vauva kuulostaa lopettaneen. Eikä minulle ole aavistustakaan, kuinka tuon virkkeen piti jatkua. Vähän kuvia väliin, niin keräilen taas ajatukseni niiden jälkeen.




Luulen, että yksi tärkeä syy siihen; miksi bloggaan; on, että pystyn blogatessa hetken aikaa ottamaan irtiottoa siitä, mitä muuten olen. Saan luoda jotain äitiyden ulkopuolella. Ja kuitenkin lähes tulkoon pelkästään äitiydestähän minä bloggaan. Ironista. Puhutaan naisen eri rooleista. Tällä hetkellä minulla on vain kaksi roolia: äiti ja bloggari. No jaa joskus ehkä vaimo. Joskus vuosia sitten minulla oli erilaisia rooleja, mutta nyt jokaisessa elämäni tilanteessa äitiys hyppää esiin. Olenkin lopulta vain äiti. Jos katson mieheni kanssa illalla kahdestaan telkkaria (ei tapahdu mitenkään joka päivä! ei aina edes joka viikko), niin minun pitää jatkuvasti olla valmiudessa kuuntelemassa vauvan ääniä. En todellakaan voi olla vaimo tai oma itseni. Tai olen oma itseni, mutta tämä oma itseni on jatkuvasti valppaana. Käytännössä katsoen joka kerta, jos olen pitemmän aikaa jossain muualla kuin sängyssäni, vauva huutaa minut luokseen. Minun on mentävä hyvin nopeasti, koska muuten samassa huoneessa nukkuva kaksivuotiaskin herää ja se on sitten yleensä maailmanloppu. Ei, siinä vaiheessa, kun vauva huutaa, minun on jo juostava. Sama koskee myös bloggaamista. Kirjoitan viereisessä huoneessa tyttöjen nukkuessa, koska kuulen tänne helposti vauvan äänet. Joskus käyn imettämässä vauvan kolme kertaa yhden postauksen aikana. Joskus riittää tutin laittaminen suuhun.

Ongelma koko äitiydessä on myös se, mistä alunperin puhuin. En osaa edes olla enää ilman heitä. Heidän taakse on helppo kätkeytyä. On päiviä, jolloin olen hyvin ujo ja epävarma. Ennen lapsia olin useimmiten varma ja tiesin, mitä pitää sanoa. Nyt en enää edes osaa käydä järkeviä keskusteluja. Tai pelkään, etten osaa. Huomaan, että yritän puhua jonkun kanssa ja olen vain yksinkertaisesti unohtamassa, että kuinka keskusteluja käydään. Olen unohtanut, millainen olen ilman jatkuvaa käskemistä. Olen unohtanut, kuka olen ilman tunnemyrskyjä. Sekä omia että lasten. Ilman turhautumista. Ilman jatkuvaa sotkua ja painolastia, joka tulee sotkun ja myrskyn mukana. Luulen, että olisi hiljaista ilman jatkuvaa huutoa. Tai mistä minä tiedän - ehkä pitäisin siitä. Jos kuulisin edes joskus myös oman ääneni matalana. Jos voisin elää päivän ilman komentamista, suuttumista, hampaittenkiristelyä, toisen jatkuvaa ohjaamista, ilman kakkoja, ilman tavaroiden kiertelemistä. Elää järjestyksessä ja hiljaisuudessa ja. Tämähän käsittelee edelleen rooliani äitinä! En taida osata edes ajatella itseäni ilman lapsia.

Olen varma, että jos menisin johonkin ilman heitä pitemmäksi aikaa, niin pelkäisin. Eniten tietysti sitä, että heille sattuu jotain, mutta pelkäisin myös ilman heidän suojaansa. Toisaalta luulen, että tekisi hyvää välillä olla ilman heidän suojaansa. Mutta miten senkin pystyisi järjestämään. En tiedä enää miten päin olisin. Olen vuoden sisällä ollut laskujeni mukaan noin 15 kertaa jossain ilman lapsia. Mammajoogassa viisi kertaa ja uimassa ehkä kahdeksan, niin ja matkalla synnyttämään ja syntymässä kerran ja sitten ehkä kaksi kertaa muualla. Näiden lisäksi olen käynyt kaupassa silleen, että lapset ja isi istuvat autossa minua odottamassa. Olen ollut siis keskimäärin hieman yli kerran kuukaudessa jossain ilman lapsia, eri pihapiirissä. Ei ihme, että olen jatkuvasti sekoamaisillani. Tai no, kai olen jo seonnutkin. Joka tapauksessa on yllättävän vaikeaa käydä uimahallin saunassa, kassajonossa tai joogamatolla järkeviä keskusteluja - tai jos aloittaa puhumisen, niin on yllättävän vaikeaa lopettaa. Äitiydessä kaikki on yllättävän vaikeaa. Ennen osasin kuunnella. Nyt vain pulpatan itse ja pääasiassa lapsista. Tai sitten olen vaan ujona kamala puhetulva sisälläni.

Vastaus otsikon kysymykseen: Kuka minä olen ilman lapsia? No enhän minä ole ilman lapsia! Olenko edes olemassa ilman lapsia? No en tietenkään. En ole olemassa ilman lapsia, koska onhan minulla lapsia. Voi mikä juttu taas.


Saattaisit pitää myös näistä

2 kommenttia

  1. Olipas hyvä teksti:) tämä on varmasti totta että sinne äitiyden syövereihin helposti unohtuu tai jää. Tunnistan tuon että lapset toimivat samalla myös suojakilpenä niin sanotusti:) heihin niin keskittyy oltiin missä vaan niin sitten jos he eivät olekkaan siinä niin mihin sitä keskittyy?
    Kerran jos toisenkin olen hyssyttänyt ostoskärryjä vaikkei siinä lasta istuisikaan😂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tuommoisia joskus aika koomisia tulee. Sitä vaan on kokonaan niin siinä äitiydessä. :)

      Poista