Asun omakotitalossa, mutta kaipaan aina säännöllisin väliajoin oikein kunnon kerrostalolähiöön. Miksi? Ja miksi ylipäätään asun omakotitalossa, jos kaipaan kerrostaloa? Kävimme eilen tyttärieni kanssa ajelulla Vantaalla. Kävimme hakemassa tori.fi:n kautta ostamamme polkupyörän peräkärryn. Hakupaikka sijaitsi Vantaan siinä osassa, joka on ihan entisen kotimme lähistöllä. Lapsille se ei koskaan ollut entinen koti - vain minulle ja miehelleni. Ensimmäinen yhteinen koti ja ainut yhteinen koti, jossa asuimme ilman lapsia. 30-neliöinen kerrostalokoti Vantaan Myyrmäessä. Kuulostaa houkuttelevalta, eikö vaan? Miksi kaipaan sinne takaisin?
Muistin Myyrmäestä erään leikkipuiston. Kiertelimme aikoinaan Myyrmäkeä ja lähiseutuja kännykän kanssa, mieheni ja minä. Minusta Pokemonien jahtaaminen (kesä 2016, kaikkihan niitä jahtasivat!) oli vähän hassua kahdelle aikuisille ihmisille, joista toinen oli 35 v. Silloin luulin miestäni vanhaksi! Pidin kuitenkin ulkoilusta ja ajan viettämisestä mieheni kanssa, joten totta kai lähdin kävelemään hänen kanssaan ympäri Vantaan katuja ja nurmialueita. Nyt en pidä enää Pokemonien metsästystä hölmönä ja antaisin melkein mitä tahansa, jos voisin kierrellä niitä seutuja hänen kanssaan kahdestaan. Ehkä kaipaan Vantaan kerrostalolähiöömme, koska se edustaa minulle huoletonta, vastarakastunutta, helppoa elämää.
Toinen syy kävi ilmiselväksi astuessamme tyttöjen kanssa leikkipuiston porttien sisäpuolelle. Porvoossa käymme leikkipuistossa melkein päivittäin - joskus Porvoossa, joskus Sipoossa, joskus jopa Helsingissä. Ai niin ei, tänä koronavuonna emme käy Helsingissä. Eilisen uutisen mukaan Helsingin koronaisin alue on nimenomaan meidän lempileikkipuistomme Ison-Antin ympäristössä. Mikä tässä myyrmäkeläisessä leikkipuistossa sai minut kaipaamaan lähiötä, oli se, että tapasin siellä erään tutun. Meillä kotonakin voi toki tavata tutun, mutta se tuttu on melkein sadanprosentin varmuudella joku naapureista. Meillä päin ei kirjaimellisesti koskaan tapaa ennalta-arvaamatonta tuttua.
Samoin leikkipuistossa välittömästi huomioni kiinnitti se tunne, että ihmiset olivat jollain tavalla läheisempiä kuin tiiviiden kerrostaloalueiden ulkopuolella. Tämä oli jotain, mikä Vantaalle muuttaessani aikoinaan kiinnitti huomioni. Tavallaan ihmiset olivat läheisempiä. Samalla he myös kontrolloivat toisiaan enemmän, hyvässä ja pahassa: Kaipasin Vantaalla aluksi kovasti merta ja luontoa ja rauhaa. Kaipasin rantaa, jolla ottaa aurinkoa kaikessa rauhassa. Jos olet koskaan ollut Vaasassa rannalla ja Helsingissä (tai Vantaalla) rannalla, niin ymmärrät. Rannat pääkaupunseudulla ovat täynnä ihmisiä! Vaasassa puolestaan voi aina löytää ainakin yhden ei-täyden rannan. Eräänä päivänä Vantaalla asuessamme halusin ottaa aurinkoa jossain. Parvekkeellemme ei juuri aurinko paistanut, joten päätin lähteä läheisen amiksen nurmialueelle. Amis ei ollut auki. Katsoin paikan, josta kenenkään ei pitänyt nähdä minua. Reitti oli selvä. Vain muutama ötökkä kiusana. Menin siihen nurmikolle makaamaan. Yllättäen en saanut maata siinä rauhassa kauaa. Lenkillä olevat koirat paljastivat minut omistajilleen. Eräs koiranulkoiluttaja jopa huusi, että onko kaikki kunnossa. Yritin huudella takaisin, että otan aurinkoa. En sanonut, että haluan olla rauhassa. Täytyy myöntää, etten ymmärtänyt sitä silloin. En ymmärtänyt, miksi joku kyseli kuntoani. Olin närkästynyt siitä, etten saanut olla missään rauhassa. Näin neljä vuotta myöhemmin vietettyäni paljon aikaa Itä-Helsingissä juoppojen ja narkkareiden reunustamilla alueilla, ymmärrän koiranulkoiluttajan huolen. Amiksen piha Vantaan Myyrmäessä ei ollut kenenkään ohikulkijan rekisterissä mikään auringonottopaikka. Se oli niitä paikkoja, joissa makaavat ihmiset, olivat hyvin suurella todennäköisyydellä sammuneet siihen.
Ehkä se, että ihmiset asuvat tiiviimmin, luo myös tietynlaista henkistä tiiviyttä. Ihmisten ympärillä oleva suoja-alue ei ole yhtä suuri kuin väljästi asuvilla. Sitä läheisyyttä usein kaipaan. En sitä, ettei ole auringonottopaikkaa, vaan sitä, että aina tulee vastaan porukkaa, joka huolehtii. Sitä, että eletään yhteisössä, jossa ainakin jonkinasteisesti katsotaan muiden yhteisön jäsenten perään.
Tuo leikkipuisto oli vain muutaman sadan metrin päässä silloisesta asunnostamme. Ajattele, olisimme lasten kanssa voineet joka päivä kävellä leikkipuistoon. Kaikki se autoon lastaaminen ja aikataulujen ja eväiden miettiminen olisi poissa ja tyttärelläni olisi mitä todennäköisimmin seuraa päivittäin. Olisimme voineet kävellä kotiin syömään. Voi, minä kaipaan lähiöön!
Tämän pitkän vuodatuksen jälkeen tiedustelet minulta, miksi sitten haluan jäädä asumaan nykyiseen kotiimme. Miksikö? Mietin sitä hetken. On hetkiä, jolloin en haluakaan. Mutta kun näitä mietteitä mietin, niin lopulta aina haluan. Rakastan sitä yksityiskohtaa, että meillä on oma piha ja oma talo. Meillä on tilaa ja vapaus tehdä kodillemme ja pihallemme, mitä haluamme. Meillä on mukava pikku asuinalue; kylä, jossa tosin tunnen itseni aina hieman ulkopuoliseksi. Ainakaan en ole täällä se pikkukaupungin opettajatar.
Linkit
0 kommenttia