Synnytyksestä on tänään kulunut kaksi viikkoa ja minusta tuntuu, että olen vihdoin valmis käymään sen kokemuksen läpi juurta jaksaen. Kahden aiemman lapsen synnytyskertomuksiin voit palata täällä ja täällä. Haluan kirjoittaa tämän kokemuksen rehellisesti juuri sellaisena kuin sen koin. Kuvaus on realistinen ja hetkittäin jopa naturalistinen. Rakas lukija, otathan sen juuri sellaisena. Kun luen muiden synnytyskertomuksia, niin luen mielelläni, mitä oikeasti tapahtui enkä mitään kaunisteltua versiota. Samalla logiikalla kirjoitan kolmannen synnytyskertomukseni.
Olin käynyt keskiviikkona ultrassa ja lääkärin sanat kuulostivat siltä, että vauva olisi pian valmis syntymään. Raskaus oli täysiaikainen, mutta en yhtään odottanut vauvan syntyvän vielä. Ajatus oli, että olisin noin kuukauden vielä raskaana ja vauva joko käynnistettäisiin tai lähtisi tulemaan spontaanisti lähellä käynnistystä. Odotin kaiken menevän samalla kaavalla kuin aiemmin. Olisin halunnut ajan kuluvan nopeammin, mutta kokemuksesta tiesin, että viimeiset viikot olisivat pitkiä, jos asennoituisin vauvan syntyvän laskettuna aikana tai sitä ennen. Parempi asennoitua vauvan syntyvän jonkin aikaa lasketun ajan jälkeen niin kuin tyttöjen. Ultran tehnyt lääkäri varasi ajan uuteen ultraan kahden viikon päähän ja kovisteli minua mittailemaan sokereita kunnolla. Sokereissa oli tasan yksi kunnon aamuarvon ylitys, kun olin ollut yli 12 tuntia syömättä.
En ole aivan varma, mikä päivä se oli. Ehkä perjantai. Minulla oli yllättävää ripulia. Ajattelin, että taas mahatautia. Mies nukkui eri sängyssä, kuten aina jos on tartunnan saamisen riski. Jossain mieleni sopukoilla jostain kaukaa tuli ajatus, että tämä edeltää synnytystä. Torjuin ajatuksen. Synnytykseen on vielä monta viikkoa, noin kuukausi. Päätin kuitenkin googlettaa sanaparin: ripuli, synnytys. Google kertoi, että joillakin nettikirjoittelijoilla tosiaan oli ollut ripulia ennen synnytystä. Jokin sisälläni kertoi, että sitä tämä on. Pian synnytetään. En uskonut tunnetta. Kuukausi vielä. Ripuli oli vain sattumaa.
Sunnuntaina 5.3. raskausviikkoja oli 37+5. Kävimme kirkossa. Anoppi halusi ostaa lapsille vaatteita kotimatkalla. Menimme kauppaan ostamaan lastenvaatteita. Tapasin yllättäen ystäväni kaupassa. Ostosten jälkeen vietiin anoppi kotiinsa ja ajettiin omaan kotiin. Laitoin ruoan ja sanoin lapsille, että ruoan jälkeen soitetaan mummille. He olivat soittamassa mummille moneen kertaan jo ennen ruoan valmistumista. Syötiin. Kaikki meni hyvin arkisesti ilman mitään sen kummempaa. Lopulta soitettiin mummille. Puhuin äitini kanssa aika pitkään ja olimme jo lopettamassa puhelua, kun se tapahtui. Kuin kupla olisi puhjennut ja housut kastui. Tiesin heti, mitä oli tapahtunut. Tarkistin, ettei se ollut verta ja sanoin äitille, että pistää tavarat valmiiksi ja lähtee ajamaan meille. Äiti oli siis vielä Vaasassa ja me asumme Porvoossa, matka-aika viiden ja kuuden tunnin välillä.
Kello oli noin 17.00 lapsiveden mennessä. Sivuhuomautus: Sanonta lapsivedenmeno on viime kädessä harhaanjohtava. Minulla on takana viisi raskautta. Ensimmäisessä raskaudessa yksi syistä lähteä sairaalaan oli vähäinen lapsivesi. Siinä, käynnistetyssä synnytyksessä, lopulta puhkaistiin kalvot. Vettä oli niin vähän, etten tuntenut sitä ollenkaan. Sen sijaan noin vuotta myöhemmin ensimmäisessä keskenmenossa lapsivedet menivät noin puolentoista tunnin supistelujen jälkeen. Kaikki vesi pääsi kerralla tulemaan ulos ja housujen lisäksi kastui myös lattia.
Toinen elävän lapsen synnytys alkoi lapsiveden menolla. Lapsivettä pulpahteli aina jonkin verran kerrallaan säännöllisin väliajoin. Minulla oli pyyhe housuissa sairaalaan lähtölupaa odotellessa ja automatkalla.
Neljännessä raskaudessa lapsivettä tihkui hyvin varhaisessa vaiheessa. Tiesin sen olevan lapsivettä. Tunnistin makean hajun ja vesimäisyyden. Tiesin raskauden menevän kesken. Yritin googlettaa, että voiko vedentulo lakata ja lapsi vielä syntyä terveenä. Hakutulokset olivat huonot. Itkin miehelleni keskenmenoa sinä iltana. Lapsiveden tulo kuitenkin loppui yön aikana. Yritin olla optimistinen. Varsinainen keskenmeno tapahtui useamman kuukauden, parin ultran ja lääkkeellisen käynnistyksen jälkeen. Alkio oli ensimmäisen kuollut lapsivedenmenon aikoihin. Lapsivedet menivät varsinaisessa keskenmenossa jälleen.
Nyt viidennessä raskaudessani minun ei tarvinnut arpoa. Tunnistin kyllä lapsiveden. Aloin panikoida. Äiti alkoi pakata ja minä huusin miehelleni yläkertaan, että lapsivesi oli mennyt. Kuulin, kuinka hän sanoi pelikavereille, että nyt pitää lopettaa. Lapset olivat ymmällään. Mitä nyt tapahtui? Olin pakannut osan sairaalakassin tavaroista ja tehnyt jo muutamia järjestelyjä lapsen tulon varalle. Olin kylmänrauhallinen mutta paniikissa. Oli vaikea saada mistään kiinni. Soitin Espoossa asuvalle siskolleni ja kysyin, missä hän oli. Tallinnan risteilyllä. Mies kysyy taustalla: Lähdenkö hakemaan äitini tänne. Ei, sisko olisi satamassa ihan juuri. Hän ajaisi suoraan Espooseen ja olisi siellä ehkä ennen meitä. Porvoosta on pitempi matkaa Espooseen kuin Länsisatamasta.
Supistukset eivät tässäkään raskaudessa alkaneet heti lapsiveden menosta. Yritin palauttaa mieleeni, mitä minun pitäisi ottaa mukaan sairaalaan ja mitä pitäisi nyt tehdä. Otin tämän oman postaukseni esille ja yritin kerrata sairaalakassin sisältöä siitä. Mies alkoi pakata lapsille yövaatteita mukaan. Otin esiin neuvolakortin ja sen välissä olevat synnytyssairaalan numerot. Soitin Naistenklinikan numeroon. Sanoivat, että pitäisi soittaa toiseen Naistenklinikan numeroon. Olivat nekin numerot munanneet. Soitin toiseen numeroista, kerroin edellisen synnytyksen olleen nopea ja yllätyin vastauksesta: Tule vaan tänne saman tien. Kätilö soitti vielä uudelleen perään ja kysyi, että olenko tuntenut lapsen liikkeet vielä lapsiveden menon jälkeen. Sanoin tunteneeni jotain pientä. Kätilö kysyi, että oliko kaikki hyvin. Kerroin, että pelkään vaan. Tärisin ja jännitys kuului äänestäni.
Pistimme loput tavarat kasaan, lastasimme lapset autoon ja lähdimme ajamaan Espooseen. Matkalla tunsin jotain pientä. Ehkä yhden tai kaksi kunnon supistusta. Jätimme lapset siskoni luokse. Kyllä, hän ja miehensä ehtivät risteilyltä kotiin ennen meitä. Sitten lähdimme mieheni kanssa kahdestaan ajamaan sairaalaan. Luulen, että muistan sen reitin ikuisesti. Oli kiva olla hänen kanssa kahdestaan. Katsoimme navigaattorista nopeimman reitin. Matkalla tuli muutama supistus. Toivoin, että niitä olisi tullut säännöllisemmin. Mitä nopeammin se olisi ohi sitä parempi.
Mies jätti minut sairaalan oven eteen ja meni parkkeeraamaan autoa. Minulla oli one piece ja kylpypyyhe housuissa. Yritin pyyhettä ylhäällä one piecen läpi. Ensin yhdelle luukulle. "Mene viereiselle." Menin viereiselle ja kerroin asiani. Ohjasivat minut penkille odottamaan. Mies tuli minun odottaessa. Meidät otettiin päivystyksen käyrille. Kolmas synnytykseni, jossa missään vaiheessa koko synnytyksen aikana supistukset eivät piirtyneet käyrille kunnolla. Kätilöt seurasivat supistuksia vauvan sydänäänistä. Aivan niin kuin aiemmissakin synnytyksissä. Mies merkkasi tunnon tarkasti supistuksia kännykkään. Kursivoidut merkinnät ovat hänen merkintöjään ja tummennetut kätilön merkintöjä.
Naistenklinikalla sisällä 18:57
Sydänkäyrä ja streptokokkinäyte klo 19:20
Verinäyte 20:06
Päivystyksessä odotin edelleen epätoivoisesti säännöllisiä supistuksia. Olimme käyrillä noin tunnin. Pahin pelkoni oli, että minut lähetettäisiin kivuissani käynnistysosastolle, jossa ei olisi mitään kivunlievitystä - kuten ensimmäisessä synnytyksessä. Kätilö päästi minut pissalle ennen käyrille laittamista. Hän teki alatietutkimuksen ja totesi, että vauvan pää on liian kaukana kohdunsuulta. Minun pitää olla makuulla, ettei napanuora kierry vauvan pään ympäri. Kätilö kävi päivystyksessä vietetyn tunnin sisällä pari kertaa minua katsomassa. Joku kävi myös ottamassa näytteet. Supistukset alkoivat kipeytyä, mutta niitä ei tullut edelleenkään säännöllisesti. Pelkäsin kipua. Minulle alkoi olla selvää, että tässä synnytyksessä en suostuisi sietämään yhtään kipua, jos se olisi minusta kiinni.
Supistuksia:
19:26
19:40
19:54
20:01
20:06
20:17
20:20
20:26
20:33
20:35
Kätilö tuli lopulta takaisin ja alkoi sanoa, että minut lähetettäisiin käynnistysosastolle. Mies näytti ylöskirjoittamiaan supistuksia - onneksi - ja supistus tuli ennen kuin ehdin lähteä mihinkään. Hän näki, että tuo ei kyllä tule kestämään yhtään kipua. Hän pyörsi sanansa ja lähetti minut synnytyssaliin. Pelastava enkelini oli minua synnytysosastolla vastassa. Hän oli nuori vastavalmistunut nainen, ollut töissä Naistenklinikalla vain vuoden vaihteesta. Pidin hänestä heti. Hän ei ollut langanlaiha työhönsä kyllästynyt skeptikko vaan nainen, joka pystyisi pitämään minusta huolta ja pitämään minua paikoillani, jos tarve vaatisi. Kävellessämme synnytyssaliin hän kysyi, mitä kivunlievitystä haluaisin. Sanoin, että haluan ilokaasun ja epiduraalin. Ilokaasun saman tien. Hän sanoi, että näin tehdään.
Synnytysosasto 20:38
Tulimme sisään synnytyssaliin. Matkalla tuli joku supistus. Kätilö näki, että kestin niitä huonosti. Heti saliin tullessa hän otti ilokaasun sängylle valmiiksi. Helpotus, saisin ilokaasun. Seuraavista hetkistä en muista paljonkaan. Supistukset olivat hyvin kipeitä tai pikemminkin en ollut valmis kestämään niitä yhtään. Menin heti sängylle ja seuraavat viisi tuntia otin jokaisen supistuksen kohdalla ilokaasua. Ilokaasu ei vienyt kipua kokonaan pois, mutta aina välillä sain hengitettyä sitä tarpeeksi, jotta olin pikselihetkessä loppukivun ajan. Synnytyksen aikana nimesin pääni sisällä ilokaasuiset hetket pikselihetkiksi. Pystyin pikselihetkienkin aikana päänsisäiseen monologiin ja ajattelemaan, mutta muu huone oli kaukana. Minusta tuntui kuin en olisi ollut ruumiissani kiinni koko aikaa. Sitten palauduin taas takaisin ruumiiseen ja tunsin kivun. Pikselihetkinä ensin osa näkymästä oli pikseliä ja lopulta kaikki. Se oli kuin vanhan ajan näyttöjen lataushetket. Lumisadetta joka liikkui kuvioissa tai jumiva latausruutu. Ääni pikselihetkessä oli huminaa. Näkymä oli siis mustavalkoista pikseliä, joka sykki ja junnasi paikoillaan. Osa minusta halusi jäädä siihen hetkeen, olla ottamatta ilokaasua ollenkaan pois. Olla poissa, mutta tiesin, ettei niin saanut tehdä. Minun piti ottaa naamari välillä pois ja käydä ruumiissani. Joku osa minusta pelkäsi, etten palaisi. Mietin lähes jokaisella syvemmällä pikselihetkellä, että entä jos en palaa enää takaisin. Sitä en halunnut. En halunnut kuolla. Tässä synnytyksessä pystyin pitämään mielessä sen, että vauva voi tulla hyvinkin nopeasti niin kuin toisessa synnytyksessä.
Olin lähes koko viisi tuntia omassa maailmassani. Tiesin, mitä huoneessa tapahtuu ja alussa oli joitain hyvin selviä hetkiä, jolloin olin tarpeeksi selvänä katselemaan huonetta ja miestäni ja juttelemaan silmiin katsoen kätilön kanssa. Loppua kohti aloin vajota yhä syvemmälle pikselimaailmaani.
Kanyyli 20:50
20:40
20:44
20:51
20:59
21:03
21:09
21:14
21:22
21:28
21:31
21:37
21:47 vessa
21:50
21:54 3cm
22:01
22:06
Puudutus olkapäähän 22:08
Useammassa kohti kätilö kysyi saman kysymyksen: "Näyttää siltä, että supistukset on kipeitä. Luuletko, että pärjäät niiden kanssa vai haluatko vielä jotain?" Sanoin ensimmäistä kertaa lukuunottamatta, että haluan vielä jotain. Ensimmäisellä kerralla sanoin, että koitan vielä ilokaasulla. Puudutus olkapäähän oli petidiini tai oksikodoni. Hän mainitsi molemmat enkä ole varma, kumpaa hän laittoi. Nyt kun googletan lääkkeet, niin molemmat ovat opioideja. Minulla oli siis useampi huumausaineena käytetty aine kehossa yhtä aikaa, kun otin kuitenkin opioidejen päälle koko ajan myös ilokaasua. Jossain kohti ajatukset harhailivat siihen, että nyt ymmärrän, miten voi olla tyrmäystippojen tai humalassa kokonaan tiedoton. Olen absolutisti, joten vastaavat kokemukset ovat tosiaan rajoittuneet vain kolmeen synnytykseen. Olen kiitollinen, että kätilö oli valmis antamaan minulle kaikki mahdolliset lääkkeet. Hän oli nuori kätilö ja välillä hän aina soitti jollekin vanhemmalle kätilölle ja kysyi neuvoa, mutta olen hyvin kiitollinen, että hän oli vahva nainen - tarpeeksi vahva myös kysymään neuvoa.
22:09
22:13
22:17
22:20
22:23 3-4cm
22:26
22:29
22:31
22:33
22:35
22:38
22:40
22:41
22:43
Spinaali + katetri 22:41-22:45 (en saanut spinaalipuudutusta, vaan katetri laitettiin spinaalitilaan)
Jossain vaiheessa kätilö kysyi taas, että tarvitsenko jotain ja sanoin jälleen, että kyllä. Siinä vaiheessa tuli mies lääkäri. Hän päätti, että saisin selkäpuudutuksen taas istualtani. Keskimmäisessä synnytyksessä sain sen makuultani, mutta ensimmäisessä niin ikään istualtani. Tällä kertaa puudutustilanne oli aiempia helpompi. Tosin en ole jälkeen päin varma, menikö siinä jotain vikaan. Kätilö oli tarpeeksi iso tukemaan minua. Sanoin heti, että mieheni pelkää neuloja eikä voi auttaa. Kätilö ymmärsi eikä tällä kertaa edes pyytänyt häntä pitämään minua. Halasin kätilöä ja sain jopa pitää ilokaasuni. Otin sitä hänestä kiinni pitäen supistusten aikana, vaikka lääkäri tunki neulaa selkärankaani.
Ensimmäisenä minulle laitettiin fentanyyli. Kätilö sanoi, että se saattaisi tuoda minulle oudon olon. Rehellisyyden nimissä, vaikka netissä sen sanotaan olevan "erittäin voimakas opioidi", niin en huomannut mitään vaikutusta enää siinä vaiheessa. Olin ollut jo niin pitkään ilokaasuissa ja siinä ensimmäisessä lääkkeessä, että kaikki oli yhtä pikselihetkeä jo muutenkin.
Kivunlievitys lääkkeellinen: Ilokaasu; Spinaalinen opioidi-epiduraali-yhdistelmä
Kivunlievitys lääkkeetön: läsnäolo
Läsnäolo. Minun piti lukea tuo teksti moneen kertaan, että osasin yhdistää, mitä hän tarkoitti läsnäololla, mutta kyllä aivan niin. Paras lääkkeetön kivunlievitys oli, että kätilö oli tällä kertaa ison osan synnytyksestä läsnä. Siitä olen valtavan kiitollinen.
22:46
22:49
22:51
22:58
23:02
23:10
Noihin aikoihin mies lopetti supistusten kirjaamisen, koska epiduraali laitettiin ja supistukset olivat heikompia. Selvinä hetkinä tunsin vauvan alhaalla. Aiemmista synnytyksistäni poiketen tunsin myös alapään kivun enkä vain jäätäviä menkkakipumaisia supistuksia. Tämä kipu oli uudenlainen ja lievempi. Sitten jossain vaiheessa tunsin sen kaiken sumun keskeltä, että minua alkoi oksettaa. En ollut ensin varma, että kuvittelinko vain. Kätilö oli paikalla - oi siunattu olento - ja kysyi, että oksettaako. Hän tiesi jopa sen. Toi oksennuspussin. Sanoi muistaakseni, että tämä on kolmen tunnin oksetus. En ollut aiemmissa synnytyksissä oksentanut missään vaiheessa. En tiedä, johtuiko oksetus lääkkeistä vai oliko se kuten hän sanoi tyypillinen kolmen tunnin oksetus. Oksensin yhä uudestaan ja uudestaan. Toisessa kädessä oli oksennuspussi ja toisessa ilokaasu. Olin tarpeeksi tietoinen tilanteesta, jotta ymmärsin pitää nämä erillään. Mieheni ja kätilö pyyhkivät naamaa oksennusten - ja supistusten välillä, että sain otettua ilokaasua ilman, että koko naamari meni oksennukseen. Tämä tapahtui kerta toisensa jälkeen.
Luulen, että hyvin nopeasti oksentelujen jälkeen minusta alkoi tuntua, että nyt on aika ponnistaa kunnolla. Jossain vaiheessa kätilö laittoi suoraan vauvan päähän anturin, jolla seurattiin syketti. Koitin alapäätä pariin kertaan ja minusta tuntui epätoivoiselta, etten tuntenut vauvan päätä vielä kunnolla. Liian pitkä matka. Olin koittanut ponnistaa välillä jo aiemmin.
Aiempien synnytysten kohdalla tätä ei ole tapahtunut, mutta nyt se tapahtui: Vajosin kokonaan omaan pikselimaailmaani. En tiennyt, että nyt vedetään ihan loppua. En edes tiennyt, että joku soitti toisen kätilön paikalle. En tiennyt ponnistavani kunnolla. Tunsin mieheni tulleen viereeni ja pidin hänestä kiinni, mutta muuten kaikki oli sumua.
Kohdunsuu täysin auki: 6.3.2023 01:23
Ponnistusvaihe alkanut: 6.3.2023 01:24
Synnytyksen kesto 1. vaihe 3 h 23 min
Aktiivisen ponnistusvaiheen kesto: 5 min
3. vaihe: 0 h 4 min
Sitten jossain kaukaa sumun keskellä tapahtui se, mitä olin toivonut tapahtuvaksi koko synnytyksen ajan. Olin toivonut, että vauva vain yhtäkkiä olisi täällä ja se kaikki olisi vihdoin ohi. Olin visualisoinnut sen moneen kertaan ja siihen ajatukseen takertuminen auttoi kaikista eniten. Ajatus siitä, että ehkä tämä olisi yhtä nopea synnytys kuin edellisen lapsen synnytys.
Kuulin jostain kaukana, että he sanoivat, että lapsi on ulkona. Olin hyvin lääkkeissä, mutta jostain lääkesumun läpi näin vauvan. He antoivat vauvan minulle. Hieroivat sen selkää. Sen hengitys oli oudon katkovaa. Sanoivat, että se pitää viedä lastenosastolle ja veivät vauvan pois. Otin taas ilokaasua enkä ollut varma, oliko se kaikki ollut minun kuvitelmaa vai oliko vauva tosiaan tullut ulos. Mahaa paineltiin ja otin taas ilokaasua. Luulen, että saatoin synnytyksen jälkeen vielä oksentaakin. Vähitellen pääni alkoi selvitä. Ymmärsin kätilön puheista, että se oli tosiaan tapahtunut. Vauva oli viety ylipainehoitoon. Keuhkoissa oli ilmeisesti nestettä tai jotain ja ne piti tyhjentää. Vauva tuntui olevan ylipainehoidossa ikuisuuden. Olin tarpeeksi tietoinen ollakseni huolissani. Jonkin ajan kuluttua mieheni sai mennä katsomaan vauvaa. Helpotus. Mies lähetti kuvia vauvasta.
Pikku hiljaa tuli kaikki suihkut ja pissaamisen yrittämiset ja lapsivuodeosastolle soittamiset. Minusta tuntui, etten halua jäädä vauvan kanssa kahdestaan ja pyysin perhehuonetta. Kätilö sanoi, että niitä ei varmaan ole eikä ollutkaan. Loppujen lopuksi kahden äidin huone oli siitä kiva, että siellä kävi hoitajat paljon useammin kuin yhden hengen huoneessa. Toisaalta toisen lapsen kanssa pääsin kaikessa rauhassa synnytyksen jälkeen suihkuun. Otin vauvan kärryissä suihkuun ja olin siellä sydämeni kyllyydestä, mutta huoneessa, jossa olin toisen naisen kanssa - en todellakaan kehdannut tehdä sitä- Lapsivuodeosastosta kirjoittelinkin jo aiemmin, joten ei siitä sen enempää.
Raskaudet ja synnytykset: G5P3
Raskausviikot: 37 + 6
Synnytys: 6.3.2023 01:29
Vastasyntyneen tiedot
Sukupuoli: Mies
Syntymäpituus: 49 cm
Syntymäpaino: 3295 g
Päänympärys: 35,5 cm
Apgar 1 min: 8
5 Min: 8
10 Min: 6
Synnytyksen käynnistyminen: käynnistyi spontaanisti
Hoitojakso
5.3.2023–8.3.2023
(SYNNYTTÄNEIDEN OSASTO 61, NAISTENKLINIKKA)
Synnytystapa: Alatiesynnytys, spontaani
Tarjonta: Takaraivotarjonta
Napanuora
Napasuonet:3 suonta
Komplikaatiot: Kiertynyt raajan/vartalon ympäri
Napanuora kiertynyt ympärille:
vasemman jalan
oikean jalan
Viivästynyt sulkeminen: Kyllä
Napanuorajutut luin vasta nyt. En tiedä, näkikö mies napanuoran jalkojen ympärillä, mutta minä itse olin siinä vaiheessa sellaisessa tilassa, että en ollut tietoinen vielä siinä vaiheessa mistään. Tiivistän vielä synnytyksen. Kipu ei mennyt missään vaiheessa, ei edes epiduraalin aikana, kokonaan pois, mutta erityisesti hyvä ja välittävä kätilö sekä miehen läsnäolo auttoi kyllä paljon.