Olen pyöritellyt viime aikoina paljon tätä asiaa päässäni. Kirjoitan siitä jotain, vaikka se ei ole varsinaisesti muotoutunut mihinkään lopputulokseen ajatuksissani. Olen käynyt monia keskusteluja monen pikkulapsiperheen vanhemman kanssa viime aikoina ja tietysti jo monen vuoden ajan. Olen kirjoittanut aiheesta kymmeniä blogipostauksia ja edelleen tämä on aihe, josta haluan kirjoittaa. Kesällä vanhemmuus aina korostuu. Lomalla se, että on vanhempi, aina korostuu.
Osa minussa etsii joka päivä sitä vapaata hetkeä ja kärsii siitä, kun se ei koskaan tule. Jokainen vapaa hetki on aina reunustettu huonolla omallatunnolla tekemättömistä töistä. Puhun palkkatyöstä ja muista velvollisuuksista. Tuntuu, että etsin joka paikasta sitä rauhoittumista ja hetkeä, jolloin minulla ei olisi kiire. Haluaisin hetken, jolloin kukaan ei odottaisi minulta mitään. Haluaisin, että se hetki olisi pitempi kuin 15 sekuntia. Tämä taustana sille, mitä aion sanoa.
Loma on vaikea pala vanhempana, koska ne 50 ei-lomaviikkoa odotat aina sitä lomaa - hetkeä, jolloin voit vihdoin olla pitempään rauhassa. Tänään puhuin mieheni kanssa hänen neljän viikon lomastaan. Omani on kaksi viikkoa eikä siitä yhtään päivää kaiketi ole sellaista, jolloin en tekisi jotain yritykseen liittyvää! Teen käytännössä töitä aivan joka päivä. Olen tehnyt ai-van jo-ka päi-vä jotain yritykseen liittyvää jo olisiko melkein kolmen vuoden ajan. Minulla ei ole mielikuvaa päivästä, jolloin en olisi tehnyt yhtään mitään yritykseen (aluksi olin kevytyrittäjä!) liittyvää varmaan koko kolmen vuoden ajalta.
Joka tapauksessa kysyin mieheltäni, mitä hän aikoo tehdä ensi viikon lomallaan, kun hänellä on vihdoin vapaata eli hän saa tehdä kokonaista neljä päivää ihan mitä huvittaa, kunhan hoitaa tytöt. Kolme ensimmäistä päivää hänellä on vain yksi tyttö hoidossa ja neljäntenä päivänä hän hoitaa kahta tyttöä. Minä olen töissä koko viikon ja äiti tulee meille loppuviikosta. Mies tulee perjantaina töihin minun kanssa, mutta neljä päivää hän on joka tapauksessa tekemättä palkkatyötä. Hän tuhahti ja totesi, että ei se mikään loma ole vaan työleiri.
Mietin sitä kommenttia. Ehkä se on lapsiperheiden uupumuksen ydin. Meillä on ollut vähintään yksi kotihoidettu lapsi nyt 4 vuotta, 10 kuukautta ja 2 päivää. Mainitsen tämän, mutta minulla on epäilykseni, että sillä ei ole uupumuksen kannalta ehkä edes merkitystä, ovatko lapset koti- vai päiväkotihoidettuja. En tiedä, koska minulla ei ole kokemusta jälkimmäisestä tilanteesta. Jos on helppo työ, niin töihin meno voi toki olla myös lomaa. Siivoustyö on sellaista. Se on lomaa muuten niin hektisestä arjesta. Välillä se on hektistä ja silloin se ei tunnu samalla tavalla lomalta. Oli miten oli se on työtä, jossa tehdään vain yksi asia kerrallaan. Saa vain siivota. No jaa, kuuntelen kyllä muutamissa siivouskohteissa kuulokkeista muihin velvollisuuksiini liittyvää materiaalia, mutta pääasiassa teen vain yhtä asiaa kerrallaan. Opettajan työ ei koskaan ollut minulle lomaa.
Paluu takaisin asiaan: Lapsiperheiden uupumuksen ydin. Jos koko ajan on päivästä toiseen mielessä, että jaksan vielä tämän jutun, niin sitten saan levätä. Ja sen jutun tekemisen jälkeen sanon itselleni, että jaksan vielä tämän jutun ja sitten päivä onkin jo loppu ja on aika mennä nukkumaan. Ja sama seuraavana päivänä ilman, että välissä on ollut lepoa. Ja sama seuraavana. Ja sitä seuraavana. Jne. Jne. Jne. Niin, sitten kun se loma on vihdoin täällä, niin tolkutan vaan itselleni, että nyt nämä on ne tunnit, jolloin minun pitäisi levätä, koska loma loppuu ihan kohta.
Ilman lapsia niinä hetkinä ehkä saattaisi olla mahdollisuus, että nyt minä tosiaan lepään. Mutta entäs, kun on lapsia. Kun se kuukausia tai vuosia odotettu lepohetki vihdoin tulee niin: "Äiti, mä en ja-a-a-a-a-aaaak-saa". "Äiti, mulla on nälkä. Äiti, mulla on nälkä. Äiti, mulla on nälkä." "Äiti, kakka." Ja minä: "Ei, onko sulla oikeasti kakka housussa?!" Tyttö kihertelee äänellä, joka muistuttaa lähinnä vahingoniloista: "On." Kitinä on jatkuvaa. Valitus on jatkuvaa. Milloin nostan kaupan lattialta tyttöä ylös, milloin yritän saada häntä pysymään paikoillaan ravintolaillallisen ajan.
Näen biljardipöydän. Olen halunnut niin älyttömän monta vuotta tehdä jotain niin laiskaa kuin pelata biljardia. Miten voisin?! Miten minä voisin pelata biljardia. Voisin lyödä ehkä yhden lyönnin, mutta entä kun minä haluaisin lomallani pelata ihan koko pelin keskeytymättä. No se nyt yksinkertaisesti ei vaan ole mahdollista. Miksi pienten lasten vanhemmat uupuvat? Koska jokainen "lomakin" on vaan työleiri, ehkä? Mikä on tämän tekstin pointti? Avautua teille. Ei pointtia.