Olimme tehneet viikolla jo monta testiä ja ne kaikki olivat negatiivisia. Hämmästyin, kun viikon... en tiedä... ehkä viides koronatesti (?) oli positiivinen. Olen valmistautunut koronaan monet kerrat ostamalla paljon ruokaa. Kun positiivinen koronatesti tuli, kannoin heti ilmapatjan alas, jotta voisimme mahataudin alkaessa tai tosi kipeänä nukkua sillä. Positiivisen testin jälkeen ilmoitin kaikille, että olisin luultavasti poissa tulevien päivien jutuista, koska perheessä oli koronaa. Olen tehnyt isommat määrät ruokaa siltä varalta, että olisin kipeänä.

Tänään aion kantaa ilmapatjan ylös, koska loppujen lopuksi korona ei ole tähän mennessä ollut sitä, mitä odotin ja mihin valmistauduin. Oletin, että olemme flunssaisia useamman päivän. Ystävillä oli ollut mahatautia ja kuumeilua. Tällä hetkellä lapsia minun siivouskoulutuksen ajaksi hoitamaan tullut äiti ja kaksivuotias tyttö oireilevat, mutta heidän oireet ovat varsin lievät. Kuumeen puolella käytiin vain muutaman tunnin ajan. Ensimmäiset oireet tulivat keskiviikkoiltana ja nyt on lauantaiaamu. Tällainenko se korona onkin? Omikron ei (meidän perheessä) tähän asti vaikuta niin kovin vakavalta. Minä olen ihmetellyt sitä, miksen minä ole saanut koko tautia vieläkään, vaikka omikronin pitäisi olla erittäin tarttuva ja tarttumisajan lyhyt. Tiedä sitä sitten, milloin se tulee tai on tulematta.

Korona oli se yllätys, jota olen jo pari vuotta odottanut saapuvaksi. Ehkä sitä ei voi edes sanoa yllätykseksi! Mutta sitä, millainen se meillä on (ainakin tähän asti ollut), voi sanoa yllätykseksi. Olin ollut jo pari kuukautta tietoinen, että korona on tulossa meille hyvin pian - että laskisimme päiviä tai viikkoja, emme enää kuukausia. Nyt kun se on meillä, niin fiilis on lähinnä, että tässäkö se pelätty tauti nyt on. Tämä on ehkä itsestäänselvyys, mutta sanon sen kuitenkin: Vaikuttaa siltä, että korona rokotteiden ja omikron jälkeen ei ehkä ole niin kovin vakava. 

Toinen yllätys oli se, että tytöt olivat leikanneet toistensa hiukset. Mummi on Vaasasta meillä hoitamassa tyttöjä, kun olimme mieheni kanssa kukin tahoillamme koulutuksissa. Tasasin hiukset ja niin meillä on yksi polkkatukka ja yksi ns. poikatukka, josta tuli itse asiassa tavallaan aika tyylikäs. 

Katselin jälleen TE-palveluiden sivuilla työpaikkailmoituksia. Asia, mitä olen tehnyt viime kuukausina aina silloin tällöin. Huomioni kiinnitti kohta "yrittäjät". Meinasin antaa asian olla, mutta sitten tuli sellainen tunne, että minun täytyy katsoa, mitä siellä on. Siivousyrittäjä. Kyllä, sinne haen. Työtä omilla ehdoilla. Fyysistä työtä. Työtä, joka on ohi silloin, kun työaika loppuu. Ei valmistelua, ei suunnittelua, ei arviointeja, ei lastensuojeluilmoituksia, ei kasvattamista. Ei kasvattamista. Kyllä juuri sitä haluan.

Jätin hakemuksen ja aloin malttamattomana odottaa yhteydenottoa. Kävin monta ylimääräistä kertaa katsomassa sähköpostini. Sitten parin päivän päästä tuli soitto. Pääsin ensimmäisestä haastattelusta jatkoon. Olin hämmästynyt koko tilanteesta, mutta mitä enemmän sitä ajattelin, niin sitä paremmalta se kuulosti. Edelleen on epätodellinen olo, mutta olen ollut koulutuksessa nyt pari päivää ja kaikki tuntuu edelleen hyvältä.

Osa teistä tietää, mikä minun ammatti on tai mitä olen yrittäjänä tehnyt viimeiset vuodet. Miksi minusta tuli maisterin tutkinnolla siivooja? Miksi en vain tee somea, mitä olen tehnyt viimeiset vuodet? Entä mitä on se jatkuva sotku ja jopa lehtiartikkeli sotkuisesta kodista? Hah. Ainakin tiedän, kuinka iso henkinen helpotus se on, jos saa siivoojan kotiin siivoamaan.

Hymähdän. Totuus on se, että aivan alussa hakiessani töitä nuorena, yritin hakea siivoojaksi useamman kerran, mutten koskaan päässyt. En tiedä. Olenko nyt vakavammin otettava siivoojakandidaatti? 31-vuotias kotiäiti versus 18-vuotias lukiolainen. No, kun sen noin asettelee: Kyllä, olen nyt vakavammin otettava siivoojakandidaatti.

Miksen hakenut oman alan töihin? En ole missään vaiheessa halunnut opettaa kokopäiväisesti silloin, kun lapset ovat pieniä. Tiesin sen jo ennen lapsia ja käsitys on koko ajan vahvistunut. Olen ajatellut ja ajattelen edelleen, että päivän-parin sijaisuuksia voisin ehkä tehdä, mutta se, että olisin jälleen kokopäiväisesti sen kaiken stressin ympäröimänä, mitä opettaminen tuo. Nope. Opettajana ei koskaan ole tarpeeksi. 

Miksi en sitten vaan someta ja jatka omaa yritystoimintaani? Kyllä minä jatkankin. Ei ole tarkoitus tehdä aivan täyttä työaikaa siivoojana. On tarkoitus jättää aikaa jonkin verran myös aiemmille bisneksilleni. Minä todella nautin ompelemisesta. Minä nautin isosta osasta somettamisesta. Somettamisen tuntipalkka on vaan uskomattoman huono. Laskin, että se on minulle ollut huonoimmillaan euron luokkaa ja parhaimmillaan viiden euron luokkaa. Ompelemisen tuntipalkka pyörii samoissa luvuissa. 

Ja kyllä rakas lukijani, olet aivan oikeassa: Hyvänä ompelijana palkka on aika paljon korkeampi. Ja kyllä, olet oikeassa hyvänä somettajana palkka on aika paljon korkeampi. Töitä pitää molempien eteen tehdä. Niinhän se on elämässä ylipäätään, töitä täytyy rahan ja työn saralla menestymisen eteen tehdä.

Ja niin minusta tuli siivooja!

Jos olet kiinnostunut lähtemään Kotirinkiin yrittäjäksi, niin klikkaa tästä. 

Siltä se tuntuu: Että korkkiruuvi kiristyy koko ajan kireämmälle ja kireämmälle. Mistä se johtuu? Siihen on useampikin syy, mutta raha on viime aikoina ollut iso syy - sen puute. Olen pääsemässä töihin. Oljenkorsi. Töihin, joissa en ole muita ihmisiä varten. Ihanaa. Vihdoin. 

Kerron siitä lisää myöhemmin. Nyt kerron korkkiruuvista. En tiedä, montako yhteistyöhakemusta kirjoitan päivässä. En enää tiedä, monenko eri postauksen hashtageja olen tänään etsinyt. En edes tiedä, montako sähköpostia, montako viestiä. Samalla lapset sotkevat. Saatan kaksi kertaa viikossa saada olo-/leikkihuoneen kuntoon ja sitten 15 minuuttissa monen päivän urakka on tuhottu. Olen siivonnut tuntikausia. 

Vanhemman tytön lempparijuttu on askartelu. Hän rakastaa leikkelemistä ja saattaa käyttää siihen pitkät pätkät aikaa. Hyvä, että keskittyy johonkin. Ei askartelussa mitään pahaa ole. En ole varma, kumpi lapsi levittää tytön leikkaamat paperit ympäriinsä, mutta se tapahtuu joka kerta eli joka päivä ja usein monta kertaa päivässä. Molemmat tykkäävät palapelistä ja he aina saavat käsiinsä jostain palapelin! Ja aina jostain pienempi tyttö löytää kyniä. 

Piilottelen niitä kaikkia: piilottelen saksia, piilottelen kyniä, piilottelen palapelejä, piilottelen jopa ruokaa. Meillä on paljon lapsilukkoja, joista vanhempi tyttö osaa avata lähes jokaisen. Hän on pitkä nelivuotias! Hän ei ole mikään eilisen teeren tyttö. Hän osasi kiivetä pinnasängystä pois 9 kk ikäisenä. Nuorempi oli 11 kk. Kiipeily on alusta lähtien ollut meidän tyttöjen lahjakkuus.

Meillä on systeemi, jossa pussissa odottaa palkinto, kun 10 tehtävää on suoritettu. Tehtävät ovat tyyliin siivoa huone (yksi huone riittää), pistä vaatteet naulakkoon, pue itse, käy potalla, älä riitele, pese hampaat. Ei mitään suurta ja ihmeellistä. Ongelma on se, että jos haluan, että he siivoavat minun on oltava koko ajan vieressä kannustamassa/uhkailemassa/lahjomassa/auttamassa siivoamisessa ja ei mene montaa minuuttia, kun se kaikki on ollut turhaa. Siivoamisen jälkeen yritän, että nyt katsokaa hetken ohjelmaa, niin pysyy siistinä. No ohjelman katselu ei montaa minuuttia kestä...

Minusta itsestäni tuntuu, että tarvitsisin muutaman viikon yksin kotona oloa siihen, että saisin kaikki pyykit viikattua ja huoneet siivottua. En ole koskaan yksin kotona! Ai niin olen itse asiassa väärässä, olenhan minä yksi kotona. Melkein unohdin. Tyttöjen kerhon ajan olen välillä yksin kotona, mutta sen kaksituntisen käytän poikkeuksetta töiden tekoon, joskus hyvin harvoin nukkumiseen.

Kyllä, korkkiruuvi. Ai niin ja poltan takkaa. Viime viikkoina on kulunut paljon aikaa siihen. Olisinko lisännyt tänään ehkä seitsemän kertaa puita takkaan. Haen puita pihalta, pilkon pahveja, lähettelen loputtomat määrät viestejä ja yritän jatkuvasti saada kotia siivottua, soittelen joka välissä aina tavaroita paikoilleen ja aina välillä saatan käyttää tunnin tai kaksi jonkin kotityön tekemiseen vain vaihteekseni huonetta ja nähdäkseni kahta kauheamman sotkun siellä. Ja sitten on taas aika ottaa kuvia, koska töitäkin on pakko jossain välissä tehdä. 

Jollain tavalla se tekemättömien töiden taakka painaa eniten. En tiedä, oppiiko sen kanssa koskaan elämään. Muistan, että nuorena kun olin vastuussa vain itsestäni - tein vaan opintoja ja töitä, minä annoin sotkun olla. No, sotkua oli, mutta sitä oli vähemmän ja se haittasi myös vähemmän elämää, koska suurin osa elämästä oli kodin ulkopuolella. Sotkua tuli pikku hiljaa. Ei minuuteissa niin kuin nyt.

Sotku ja se, ettei ole mahdollisuutta hengähtää edes pikkaisen ja on huono omatunto, jos ei tee aivan koko ajan montaa asiaa yhtä aikaa - se ja lasten riita ja huuto ja se, että on kaiken kanssa niin älyttömän yksin - ne kai sitä ruuvia eniten kiristää. Siedän sotkua paremmin kuin epäjärjestystä. 

Joka päivä ajattelen, että hoidan nämä älyttömän monta asiaa ja sitten sen jälkeen lepään sohvalla, katson ohjelmaa ja elän vain itselleni. Se ei ole kuukausiin, ehkä vuosiin, en ole varma enää kuinka pitkään aikaan, mennyt niin. Teen ja teen ja teen ja istun sohvalle vain huomatakseni, että tehtävää on vielä jäljellä niin paljon, että pitää jatkaa tekemistä. Kuka samaistuu? Valitettavasti veikkaan, että aika moni. Pistäkäähän viestiä, niin ollaan vertaistukena toisillemme :)