Saimme vauvalle tosi paljon vaippoja lahjaksi ja vasta viime viikolla ostimme ensimmäiset vaipat itse. Vaatteita emme ole vauvalle ostaneet lainkaan. Isosiskon (ja muiden) vanhat vaatteet saavat kelvata. Olemme saaneet paljon vanhoja vaatteita ja ottaneet vaihtotoreilta ja saa ottaa laareista. Emme ole edelleenkään ostaneet myöskään mitään tarvikkeita kuten vaunuja, syöttötuoleja tai babysittereita. Kaikki on valmiina edelliseltä vauva-ajalta kahden vuoden takaa. Uusia tuttipulloja tälle uudelle vauvalle saimme joululahjaksi.

Since I started having so many English-speaking followers on Instagram I decided it might be time for one blog post a month in English. This section is simply: How are we? In Finnish, I do normally post only so-called topic posts. So not really telling what happened in our life, just discussing the topic. However, this English section is going to be the opposite, me telling about our life.

I got more peace after having these discussions. There was also a website that helped me a lot actually, worldometers.info. I know you think it's funny that I mention this particular website. Real peace comes of course from another source from above. Anyhow, numbers helped me too and I do hope those numbers are correct. If that website's numbers would be correct, there would be only little less than 3 % of deaths among those who got the coronavirus infection. The normal influenza is reported to have 1 % deaths. I was looking for the information if children died out of this disease and I did not actually find any information of children dying.

On the top of that I remember the swine influenza. When it came, everyone was also scared. Even though the numbers of deaths were actually something similar to normal influenza or perhaps there was even fewer deaths. I am going to tell you what happened there. In Finland, they had started to vaccinate. So the vaccinations were given in groups. First the medical staff got the vaccination. Then the children and old people got it. While they were vaccinating the children and elderly people, it happened. I got the disease itself. I got the swine flu. My brother had it first and then I got it. So what? It was not that big of a deal. I had flue for a five days and then I continued my normal life. I was not that sick compared to normal flue. I'd rather think the same thing is going to happen with coronavirus. It comes and it goes and it is not that big of a deal. I hope.


Okay but let me tell what else happened besides being in panic for the coronavirus. We had our fourth wedding anniversary. Can you believe it, me and my husband have been married now four years! BTW I started this blog after getting married, so it means this blog is also going to be four years soon. To be honest, it often feels like this blog and our marriage would have continued even longer. A lot happened during this period of time. So, how did we celebrate our anniversary this year? Well, we went to Hesburger with our daughters. We ate there. That was it. We can't really go anywhere without our daughters. They are a baby and 2,5 years old. They can not stay at home alone, and we don't have too many babysitters either. So why didn't we go to any nice restaurant? In Hesburger there is a place for kids to play. In nice restaurants you can never eat in peace. This is our life now and it just needs to  be accepted.

The third big event was our almost six months old starting to crawl. Victory! Or another reason to be in panic maybe? I don't know which one but of course everyone wants their children to progress. One of my friends once said that God gave us these steps of children advancing because there is so much of the other not that positive stuff in parenthood going on. This would bring us joy. I think my friend got it right. Alright then, let's see what March is bringing along.

Mitä inhoan eniten tyyninä aikoina? Englanniksi se sanotaan: I have been summoned. Yksi tekstiviesti ja minun on pakko totella, koska olen orja ja niin on helpointa. On tyyntä pitempään. Antaa myrskyn raivota muualla. Mutta inhoan, että joku kontrolloi minua kuin kaukosäätimellä ja minun on oltava hänelle jotakin.

Sitten on sitä ei-tyyntä aikaa. Katson laatikkoa kaapin päällä ja yritän rauhoittua. Tukeudun mieheeni, mutta hän ei edes ymmärrä, miksi olen ahdistunut. Hänen tapansa kestää, on olla olematta läsnä. Niin hän on aina tehnyt. Toisinaan hän on läsnä, mutta kuitenkin poissa ja toisinaan hän on poissa. Hänen tapansa selvittää. Minun tapani on rauhoittaa. Ottaa kaikki syyt niskoilleni. Myöntää olevani tyhmä, vaikka  todellisuudessa tiedänkin enemmän kuin se toinen (tätä en valitettavasti tee avioliitossa, vaikka se voisi olla parisuhteelle hyväksi). Sanon vain: "Vai niin". Ei mitään sävyä puheessa. Yleensä se riittää. Jotain on joka tapauksessa sanottava. 

Muokattu 19.4.2020

Tässä postauksessa ongelmaperhestereotypioita, joten jos olet stereotypiafoobikko, skip this. Olen pohtinut tätä kysymystä viime aikoina hyvin usein. (Melkein jokainen postaus alkaa samoilla sanoilla! Postaan asioista, joita ajattelen yllätys yllätys.) Yksi syy, miksi olen tätä miettinyt, on kaksivuotiaan tyttäreni silmät. Olen ollut tekemisissä ongelmaperheiden kanssa ennenkin. Tunnistan jatkuvasti väsyneet, ryytyneet, silmät. Takkuinen tukka, nuo silmät, ongelmakäytös. En ole koskaan ennen ollut tällä puolella. Minä olen aina ollut sillä toisella puolella: viranomaisena, auttajana, joskus turvallisena lapsenvahtina. Ei, ehkä minä sittenkin olen ollut tällä puolella aiemminkin - lapsena.

Mietin stereotypiaa siitä, kuinka ongelmaperhe syntyy. Kaksi vanhempaa, jotka tulevat ongelmaperheistä. - - Onko meidän omat ongelmaperheet vaikuttaneet meihin? Hyvänen aika, tietysti. Niitä asioita ei voi pyyhkiä pois. Kuitenkin samaan hengenvetoon on sanottava: Me päätämme itse minkälaisen perheen muodostamme. Totta kai se kaikki seuraa meitä aina. Siitäkin huolimatta me teemme itse ongelmalliset valintamme. Me muodostamme tai olemme muodostamatta ongelmaperheen itse. Siitä ei voi syyttää menneitä sukupolvia tai olosuhteita.

Okei, nyt heitetään pari stereotypiaa ilmaan. Tämä on se teitä suututtava kohta! Ja sanon ennen koko kohdan kirjoittamista: Tiedän, että on paljon ei-ongelmaperheitä, joilla on monta kohtaa tässä check ja tiedän, että on monia ongelmaperheitä, joilla ei ole yhtään kohtaa tässä check. Kukaan ei halua leimautua ongelmaperheeksi enkä suinkaan yritä leimata ketään ongelmaperheeksi näilläkään perustein.

Ongelmaperhestereotypia vs. meidän perhe

Vanhemmilla tatuointeja
nope

Vanhemmilla lävistyksiä
minulla yhdet reiät korvissa, ei muuta (miehellä ollut joskus myös reiät)

Vanhemmat polttavat
nope

Vanhemmat juovat liikaa alkoholia
nope, molemmat absolutisteja

Vanhemmat käyttävät huumeita
nope

Vanhemmilla jokin diagnosoitu mielenterveysongelma
nope

Vanhemmilla korkein koulutus peruskoulu tai ammattikoulu
puoliksi totta, minä olen FM, miehellä ammattikoulu

Perhe asuu kerrostalossa lähiössä
nope, menneisyydessä kyllä, nykyisin omakotitalossa

Ei autoa tai ajokorttia
(pätee myös ihan toiseen jengiin siellä Helsingin keskustassa, terveissii vaan!)
molemmilla autot, molemmilla ajokortit

Vanhemmilla lapsia aiemmista suhteista
nope

Äidillä itsevärjätyt hiukset
jep

Perhe vähävarainen
vuonna 2019 käytiin noin 100-200 euroa Suomen virallisesta köyhyysrajasta, joten jep

Vanhemmat tulivat nuorina vanhemmiksi
Minä olin 27, mieheni 36... 

Perheen tuttavapiirissä on paljon muita ongelmaperheitä
Molempia löytyy, on myös paljon ongelmia kyllä

Suurin osa stereotypioista ei pidä meidän perheen kohdalla paikkansa. Silti minusta tuntuu siltä, että meidän perheestä on tulossa ongelmaperhe. Mainitsin postauksen alussa, että yksi syy, miksi olen aihetta miettinyt, on tyttäreni ulkonäkö. Toinen on se, mikä ehkä tekee meistä pikkuhiljaa ongelmaperheen. Olen jatkuvasti vihainen kaksivuotiaalle tyttärelleni. Hänellä on jatkuvasti ongelmakäyttäytymistä. Hän hakee huomiota, jota minulla ei ole voimia hänelle useinkaan antaa. Tiuskin hänelle. En ole kärsivällinen. Olen vihainen. Nämä ovat surullisia lauseita enkä haluaisi kirjoittaa näitä. Haluan kuitenkin olla rehellinen. Haluan kertoa, mitä oikeasti on meneillään. Ei kultareunuksia ja feikkiyttä. Haluan olla vertaistukena muille. Haluan kumota stereotypioita. Tällä postauksella haluan ottaa kantaa siihen stereotypiaan, että ongelmaperheet olisivat kaikki samanlaisia. Meidän perhe voi olla ongelmaperhe mahtumatta muottiin oikein ollenkaan.

Entä miten se vaikuttaa meidän perheeseen, että me olemme ongelmaperheistä? Tästä aiheesta on tulossa lähiviikkoina kokonainen blogipostaus. Stay tuned. Mutta lyhyesti: Se vaikuttaa siten, että meillä on huonoja käyttäytymismalleja meidän perheistä sekä siten, että meillä ei ole ihmisiä, jotka voisivat auttaa meitä  esimerkiksi lastenhoidossa. - - Tämä ei ole niin yksiselitteinen kysymys. Sanon nyt ääneen, ettei kukaan ymmärrä väärin: Kukaan ei aiheuta - - (mielenterveysongelmiaan) itse. Se ei ole kenenkään oma vika. En syytä siitä ketään. Meidän vakavia mielenterveysongelmia sairastavat perheenjäsenet voisivat hyvällä jaksolla hoitaa meidän lapsia aivan hyvin. Kuitenkin haluan lykätä sellaista ehkä suunnilleen kouluikäiseksi asti. Silloin lapsilla itsellään on välineitä toimia eri tilanteissa. Vielä kerran: Se ei ole heidän vikansa. - -

Ollaanko me ongelmaperhe? Vastaus on ei vielä. Valitettavasti suunta on usein sinne päin ja yritän jatkuvasti keksiä keinoa vaihtaa sitä suuntaa.

Kuvat
Miten kuvat liittyvät koko juttuun? Ehkä ongelmat tuottavat lisää ongelmia. No ei, kunhan pistin. Siinä siis kaksivuotias Hesessä syömässä pehmistä.

Olimme mieheni ja lasten kanssa uudenvuoden yönä ajelemassa kotiin Helsingistä, jossa olemme avioliittomme aikaiset uudetvuodet viettäneet. Tytöt nukkuivat ja mieheni ja minä katselimme ilotulituksia autosta käsin. Ajelimme pitkin Itä-Helsingin katuja. Itä-Helsingin rajoilla pyörätiellä oli joukko nuoria tai nuoria aikuisia. Yksi nuorista miehistä heitti meitä, autoamme, ilotulitusraketilla. Se räjähti automme alla. Tunsimme ja kuulimme sen osuvan. Jatkoimme ajamista. Emme pysähtyneet missään vaiheessa. Tuleen ei pidä jäädä makaamaan.

Odotin kauhuissani, että syttyykö auto palamaan. Varmasti teistä jokainen on tarpeeksi realistinen ja ymmärtää, että vaikka jokin räjähtäisikin bensatankin alla, niin on varsin epätodennäköistä, että mikään syttyisi palamaan ellei bensatankissa ole reikää. Ja ilotulitteissa ei välttämättä ole tarpeeksi tulivoimaa tekemään tankkiin reikää. Autolle tai meille ei käynyt kuinkaan. Kuitenkin ehdin mielessäni tehdä suunnitelmat, kuinka nostan tytöt pois palavasta autosta. Heitä on kaksi ja he ovat tuoleissa kiinni. Kumpi ensin? Missä järjestyksessä, jos auto palaa?

Luit oikein: diabetekseen! Tämä asia on pyörinyt viime aikoina mielessäni paljon. Minulla oli raskausdiabetes. Olen ihan kohta 30. Minulla on kaksi lasta. Hänellä oli neljä. Hän oli kuollessaan 32-vuotias. Hänen kuollessa nuorin lapsista oli vain puoli vuotta vanhempi kuin minun tyttäreni. Hänen diabeteksensa selvisi vasta kuollessa. Minulla on vielä mahdollisuus estää omani puhkeaminen. Minun toinen tyttäristäni on nimetty hänen mukaansa (suvussa on ehkä 15 naista, joilla on sama nimi, mutta hänen mukaansa myös). Hänellä ja minulla on samannimiset tyttäret. Minun tyttäreni nimetty hänen tyttärensä mukaan. Meillä on monta yhdistävää tekijää. En tiedä, puhkesiko hänen diabeteksensä vasta raskauksien jälkeen vai oliko hänellä ollut se jo pitempään. Luultavasti hän oli sairastanut sitä vuosia, koska se oli siinä pisteessä. Minä jaan hänen perimästään 1/8. Hän ei ole ainut suvustani, jolla oli diabetes. Todellisuudessa mahdollinen diabeteksen periytymisprosentti on korkeampi.

Tämä isomummotapaus on saanut minut miettimään. Rakastan makeata ja rasvaista. Suklaata ennen kaikkea. Syön usein makeaa ilman, että syön suolaista ensin. Tämä oli jotain, mistä ravitsemusterapeutti varoitteli. Niin, kun raskausdiabetes puhkesi pääsin raskausdiabetesryhmään muitten mammojen kanssa. Sitä veti ravitsemusterapeutti. Mielenkiintoista oli huomata, että luulin tietäväni, mitä hän sanoisi. Hän käskisi laihduttaa. Mitä hän todellisuudessa sanoi oli, että ei makeaa ilman oikeata ruokaa ensin. Tummaa leipää pitäisi syödä paljon enemmän kuin olin siihen asti syönyt. Totta kai hän sanoi myös, että ainakin 10 % painoa pitäisi pudottaa. Lähtöpainoni raskauteen oli 88 kg eli 10 % olisi 8,8 kg. Minun siis pitäisi (nyt!) pudottaa paino ainakin 79 kilogrammaan, jotta diabetesriski pienentyisi.

Jatketaan vielä numeroilla. Annan tarkoituksella strategisia mittoja, jotta sinulla rakas lukijani olisi mahdollisimman paljon samaistumispinta-alaa. Painan nyt noin 90 kg. Olen 166 cm pitkä. Painoindeksi on siis 32,66, mikä on internetin mukaan merkittävän lihavuuden puolella. Minun pituiselle normaalipainon yläraja on 68,89 kg. Eli noin 22 kg pitäisi laihtua normaalipainon rajalle. Painoin noin vähän viimeksi 19-vuotiaana. Siitä on kymmenen vuotta. En muista, kuinka söin silloin. Valitettava tosiasia on, että luulen tämän olevan monen meistä ongelma. Olemme olleet normaalipainoisia niin kauan sitten, että muistot siitä, kuinka paljon sai syödä pysyäkseen normaalipainoisena ovat hämärtyneet.

Mistä minä tiedän, kuinka paljon voin syödä? Voisinko edelleen käyttää raskausdiabetesruokavalio-ohjeita? Imetys kuluttaa eri lähteiden mukaan noin 300 - 700 kCal vuorokaudessa (ks. esim. vau.fi, voice.fi, keventajat.fi). Raskaus puolestaan kuluttaa eri lähteiden mukaan noin 70 - 500 kCal vuorokaudessa (ks. esim. ruokatieto.fi, valio.fi). Aika lähellä siis kulutettavat energiamäärät. Jään miettimään tätä. Tämä painoasia ei ole millään tavalla uusi teema blogissani eikä elämässäni. Aiemmista kamppailuistani raskauskilojen kanssa voit lukea täällä:

www.unelma5.com/2018/12/laihduttaminen-raskaana.html

www.unelma5.com/2019/02/nakyyko-vauvamaha-laskin-alta.html

Diabetes voi oikeasti tehdä pahaa jälkeä. Haluan olla täällä kasvattamassa lapsiani mahdollisimman pitkään. (Tiedän tiedän, lääketiede 1940-luvulla oli eri kantimissa kuin lääketiede 2020-luvulla.) Rakastan herkkuja. Rakastan ruokaa. Monena päivänä minusta tuntuu, että en selviä ilman herkkuja  tästä jatkuvasta lapsikaaoksesta ja kitinästä, jota olen hoitamassa yksin - suurimmaksi osaksi. Pelkän laihduttamisen pointti on pysyä kohtuudessa, mutta diabeteksen estämiseksi olisi ehkä parasta olla syömättä herkkuja juuri ollenkaan. Nehän ne loppujen lopuksi vievät kehoa kohti diabetesta. Tämä aihe to be continued myöhemmissä postauksissa.

Lähteet

www.vau.fi/vauva/imetys/kuinka-paljon-imetys-kuluttaa-kaloreita/

www.voice.fi/terveys-ja-hyvinvointi/a-69552

keventajat.fi/terveys/imettavan-aidin-kevennys/

www.ruokatieto.fi/uutiset/efsa-julkisti-arvionsa-sopivaksi-energian-saanniksi

"Sanottakoon, että olen ollut sekä kiusattu että kiusaaja peruskouluaikaan, silloin 2000-luvun taitteessa. Somekiusaaminen on vähän kakspiippuinen juttu, enkä ole ihan päässyt siitä vielä jyvälle. En ole ollu somekiusattu enkä mielestäni somekiusaajakaan. Pyrin aina kirjoittamaan asiallisesti interwebin maailmassa, oli sitten hyvä tai huono juttu.

Minulla silti on sellainen tunne, että somessa ei saa sanoa negatiivista/antaa kritiikkiä ilman, että sitä joko pidetään/koetaan kiusaamisena tai mikä ärsyttävintä, heitetään se kateellisuuskortti heti, kun sanoo oman mielipiteensä. En useinkaan jaksa kommentoida lukijana sellaisia blogeja, missä lynkataan lukijoita jopa muiden lukijoiden toimesta tai kommentit ovat aina vain ihania. Jotenkin sellainen aito keskustelunmaku puuttuu niistä, jos kaikki on vaan ihana ja sympatisoidaan kimpassa sitä.

Tottakai ne piip-piip-piip-viestit (Emilian sensuroima) ja henkilökohtaisuuksiin menevät lasut ihan erikseen, niiden suhteen pitääkin olla nollatoleranssi ja trollit on hyvä jättää oman arvoonsa. Joskus lukijana sitä toivoo kuitenkin kunnon vuorovaikutusta bloggaajan ja lukijan välillä ilman, että heti haukutaan kateelliseksi tai kiusaajaksi.

Kärjistettynä - itse en koe esimerkiksi tätä omaa kommenttiani kiusaamisena tai kateellisuuden mittapuuna, mutta jos sinä niin koet, niin toki silloin minun on vaan ymmärrettävä se, että se mikä ei minusta ole kiusaamista, sinusta voi olla. Tämä ehkä tekee sen rajanvedon vaikeaksi internetissä, mikä on kiusaamista ja mikä ei, kun ei pääse toisen äänenpainoja ja -sävyä kuulemaan.

Edellinen siis kokonaisuudessaan tämän blogin lukijan - nikki Laura - kommentti postaukseen Minäkö somekiusaaja? Postasin sen teille, koska olen varma, etten itse olisi osannut ilmaista tätä asiaa paremmin. Minustakin pitää pystyä kuitenkin keskustelemaan asioista. Ei siitäkään tule mitään, että painetaan asiat villaisella. Aika keskeistä ylipäätään tässä elämässä on ystävällisyys. Meidän pitää olla toisillemme ystävällisiä. Kritiikin antaminen ystävällisesti oli yksi tärkeimpiä juttuja, joita opettajana aikoinaan piti yrittää oppia. Omien lasten kohdalla olen siinä vielä tosi vaiheessa. Mutta se siitä, kiitos kommentista Laura. Asiaa puhut. 

Olen kirjoittanut blogissani paljon siitä, kuinka vaikeaa on, kun kukaan minun lisäksi ei hoida meidän lapsia. En ole koskaan ilman heitä missään.

Vuonna 2019 elokuusta joulukuuhun en ollut kertaakaan ilman jompaakumpaa lasta missään. Jos ei lasketa saman pihapiirin eri rakennuksia. Muuten jompikumpi lapsista oli aina mukana. Kahdestaan mieheni kanssa ilman lapsia olimme kolme kertaa. Kerran häissä, kerran katsomassa mummoa sairaalassa ja kerran synnyttämässä (jolloin olimme ilman lasts pari tuntia, lue koko kertomus täältä). Muuten vähintäänkin samassa pihapiirissä kuin lapset. Kuulostaako tutulta? Onko kohtalotovereita?

No, tähän asiaan on tullut ehkä vähän helpotusta vihdoin. Mieheni on hoitanut lapsia nyt pari kertaa silleen, että minä olen päässyt ilman heitä uimaan. Sen lisäksi yksi ystävä on tullut meille kotiin hoitamaan kerran ja siskon luokse ollaan saatu lapset myös kerran. Tuli sellainen olo, että ehkä tämä tästä.

Minun pitää kertoa teille, mitä olen tehnyt. Eräs Perhekuplan bloggaajista joutui somekiusaamisen uhriksi. Joku ilmiantoi hänen bloginsa ja Facebook-Instagram bännäsi blogin linkityksen kanavistaan. Tämän seurauksena Perhekupla liittyi monien muiden jo aloittamaan somekiusaamista vastustavaan kampanjaan, ja minä tietysti blogiyhteisöni mukana. 

Tuntuisi kuitenkin tekopyhältä olla kampanjassa mukana kertomatta teille, että muutamia viikkoja sitten tajusin olevani itse somekiusaaja. En kerro tarkkoja yksityiskohtia, koska en halua paljastaa sitä henkilöä, jota kiusasin. Kerrottakoon, että hän on bloggaaja, jonka somea ja blogia olen seurannut jo useamman vuoden ajan. Olen siis hänen faninsa. 

Pistin yhteen hänen Instagram-stooreista ihan tavallisen kommentin, ei mitään negatiivista. Tämä henkilö ei kirjoittanut mitään negatiivista takaisinkaan. Kerroin omia kokemuksiani eräästä asiasta ja suosittelin hänelle erästä toimintatapaa. Hän oli minulle ystävällinen, mutta ei pitänyt ehdotustani hyvänä. Viestittelimme aiheesta ja minua alkoi ärsyttää, ettei hän ottanut hyvää ehdotustani kuuleviin korviinsakaan. Kirjoitin hänelle pari negatiivissävytteistä viestiä. En haukkunut tai mitään sellaista, mutta me molemmat tiesimme, että minua ärsytti koko asia. 

Minulle tuli koko viestittelystä paha olo. Jonkin ajan päästä, kun hän jälleen mainitsi aiheesta stoorissaan kuittasin hänelle jälleen kommenttina stooriin, että joko nyt hän hyväksyisi ehdotukseni. Hänen vastauksensa oli selvästi loukkaantunut. Siinä vaiheessa minä tajusin, että ei tämä en ole minä. Hän loukkaantui oikeasti. Minä en ole tällainen. Minä en ole tällainen oikeasti. Se nainen, joka minä oikeasti olen, antaa asioiden olla. Ei se nainen kuittaile moneen kertaan, vaikka näkee, että raja ylittyi jo. Mikä hirviö minusta on tullut. Mitä on tapahtunut. Ei se ollut minun asiani. 

Päätin tehdä asialle jotain. Pyysin välittömästi lyhyesti anteeksi. Asia painoi minua koko loppupäivän. Illalla päätin kirjoittaa hänelle uuden viestin, jossa pyysin vielä erikseen anteeksi. Hänen vastauksensa oli hyvin ystävällinen. 

En syytä tästä somea. Tämä ei ole ilmiö, jota on esiintynyt minun kohdallani vain somessa. Sitä on alkanut esiintyä muutenkin, erityisesti mieheni kanssa. Joskus muidenkin. Minua pelottaa, mikä minusta itsestäni on kuoriutumassa. Mutta siitä jossain toisessa postauksessa. Nyt keskitytään somekiusaamiseen. 

Meillä bloggaajilla, vloggaajilla, somettajilla on tavallaan aika julkinen harrastus (osalla työ). Harrastus, jonka on myös tarkoitus olla osana suurempaa keskustelua. Nimitys vaikuttaja ei ole turha. Sitähän me teemme, vaikutamme. Meitä on sen takia myös helppo arvostella. Panemme itsemme likoon. Osa tätä hommaa on se, että myös haluamme herättää keskustelua. Haluamme saada vastauksia omiin postauksiimme, ajatuksiimme. Tehdään se kuitenkin hyvässä hengessä ja toisia kunnioittaen.

Mitä tulee siihen, että hankimme toisillemme tahallamme bännejä ja teemme toisistamme lastensuojeluilmoituksia vain kiusataksemme. Siis mitä! Se on liikaa. Tuo lastensuojeluilmoitusjuttu etenkin on tosi ahdistava ajatuksena. Saa kyllä miettimään, että mitä olen valmis uhraamaan kirjoittamisen takia. Lapsiani en ole. Avioliittoa en ole. Mitä uskallan julkisesti edes sanoa enää?

Imetyssumusta puhutaan arkielämässä paljon, mutta en ole varma, onko sitä oikeasti edes olemassa. Kuulin ilmiöstä ensi kertaa vasta oman lapsen syntymän jälkeen, kun muut äidit puhuivat siitä. He kertoivat, että imettäminen vaikuttaa aivoihin siten, että sitä on koko ajan ikään kuin jonkinlaisessa sumussa. Tämä sumu hälvenee vasta imetyksen lopettamisen jälkeen. Ilmiön kai ajatellaan liittyvän jollain tavalla imetyksen aikaiseen hormonitoimintaan.