Imetyssumusta puhutaan arkielämässä paljon, mutta en ole varma, onko sitä oikeasti edes olemassa. Kuulin ilmiöstä ensi kertaa vasta oman lapsen syntymän jälkeen, kun muut äidit puhuivat siitä. He kertoivat, että imettäminen vaikuttaa aivoihin siten, että sitä on koko ajan ikään kuin jonkinlaisessa sumussa. Tämä sumu hälvenee vasta imetyksen lopettamisen jälkeen. Ilmiön kai ajatellaan liittyvän jollain tavalla imetyksen aikaiseen hormonitoimintaan.
Sellainen määritelmä. Olen yrittänyt useita kertoja googlettaa ilmiötä. Aiheesta ei löydy suomeksi yhtään kunnon lähdettä tällä termillä. Kaikki on keskustelupalstaa ja blogia. Englanniksi ja norjaksi olen löytänyt lähteitä, mutta nekin ovat suurimmaksi osaksi varsin epäluotettavia lähteitä. Onko koko ilmiötä oikeasti olemassa?
Kävin ehkä yliopistoni turhaan (Wikipediaa ei saa koskaan käyttää lähteenä mihinkään!), mutta norjan Wikipediassa kohdassa 'ammetåke' sanotaan samoin kuin joissain englanninkielisissä lähteissä, että imetyssumu ei ole lääketieteellisesti todettu ilmiö. Australiassa on tehty tutkimus, jossa imetyssumu on todettu myytiksi. Imetys vapauttaa kyllä hormooneja, jotka vaikuttavat mielentilaamme, mutta imetyksen ei ole todettu vaikuttavan esimerkiksi yksilön ongelmanratkaisukykyyn.
Miksi sitten tästä edes puhutaan? Jostain syystä iso joukko äitejä kuitenkin kokee jonkinlaisen erityisesti imetyksen lopettamisen jälkeen vapautuvansa jostain imetyssumuksi kutsumastaan. Äidit ovat kertoneet minulle kokemuksiaan tästä ja vaikuttaa siltä, että Suomessa on paljon paljon äitejä, jotka uskovat omien kokemustensa perusteella ilmiön olevan olemassa.
Entä minä? Olenko minä kokenut olleeni imetyssumussa ensimmäistä lasta imettäessäni? Loppuiko se jossain vaiheessa tai alkoiko toisen lapsen kohdalla uudestaan? Kirjoitanko tätä imetyssumussa? Olen ihan rehellinen: En tiedä. Tiedän, että vauva on ajatusteni keskiössä hyvin usein. Jokin sisäinen voima ohjaa minua ajattelemaan vauvaa lähes koko ajan. Olemaan huolissaan, pitämään hyvänä. Tarkistan lukuisia kertoja päivässä, onko vauvalla kaikki hyvin. Haluan pitää hänet lähellä. Vauva vie koko ajan ison osan tietoisuuttani.
Onko tämä sumua? Luulen, että se on lähinnä jotain meihin sisäänrakennettua, jonka tarkoituksena on ihmissuvun jatkuminen. Tarkoituksena on pitää lapsi hengissä. Avainsana lienee rakkaus. Tiedän. Tässä kohtaa moni moittii minua siitä, että minun piti kirjoittaa jostain tieteellisesti todistetusta tai todistamattomasta imetykseen liittyvästä ilmiöstä. Uskon, että myös rakkaus on meihin koodattu. Halu suojella ja osoittaa se rakkaus on osa sitä. Onko rakkaus sumua? Vastarakastuneena ja vasta vauvansaaneena se on ehkä tuntunut siltä. Kaikki muu on ollut turhaa. Niin, entä jos se onkin se "oikea" perspektiivi lopulta ja meidän sumumme alkaakin oikeasti vasta imetyksen lopettamisesta tai siitä, kun se arki tulee?
Paljon kysymyksiä ilman vastauksia. Tämä on aihe, josta haluaisin tietää lisää. Linkatkaa ihmeessä, jos tiedätte tähän liittyen hyviä linkkejä tai pistäkää kokemuksianne imetyssumusta tai -sumuttomuudesta kommentteihin ↓ alle.
Lähteet
0 kommenttia