Olimme mieheni ja lasten kanssa uudenvuoden yönä ajelemassa kotiin Helsingistä, jossa olemme avioliittomme aikaiset uudetvuodet viettäneet. Tytöt nukkuivat ja mieheni ja minä katselimme ilotulituksia autosta käsin. Ajelimme pitkin Itä-Helsingin katuja. Itä-Helsingin rajoilla pyörätiellä oli joukko nuoria tai nuoria aikuisia. Yksi nuorista miehistä heitti meitä, autoamme, ilotulitusraketilla. Se räjähti automme alla. Tunsimme ja kuulimme sen osuvan. Jatkoimme ajamista. Emme pysähtyneet missään vaiheessa. Tuleen ei pidä jäädä makaamaan.
Odotin kauhuissani, että syttyykö auto palamaan. Varmasti teistä jokainen on tarpeeksi realistinen ja ymmärtää, että vaikka jokin räjähtäisikin bensatankin alla, niin on varsin epätodennäköistä, että mikään syttyisi palamaan ellei bensatankissa ole reikää. Ja ilotulitteissa ei välttämättä ole tarpeeksi tulivoimaa tekemään tankkiin reikää. Autolle tai meille ei käynyt kuinkaan. Kuitenkin ehdin mielessäni tehdä suunnitelmat, kuinka nostan tytöt pois palavasta autosta. Heitä on kaksi ja he ovat tuoleissa kiinni. Kumpi ensin? Missä järjestyksessä, jos auto palaa?
Ennen lasten syntymää olisin tietysti jättänyt auton jonkun matkan päähän miehistä ja soittanut poliisille. Sitten olisin jonkin matkan päästä seurannut heitä niin kauan, että poliisi tulee. Lasten kanssa: Ei todellakaan! Lasten kanssa ja myös itse heidän syntymän jälkeen pölistän pakoon. Omakin elämä on arvokkaampaa heidän takiaan. Mutta entä jos nämä kaverit tekisivät pahaa jälkeä jonkun muun kohdalla ja minä en olisi tehnyt mitään.
Samankaltainen nössöäititilanne oli eräällä sillalla vain muutamaa viikkoa tuon jälkeen. Ajoin autolla kohdassa, jossa en voinut enää kääntyä takaisin, vaikka näin savuavan auton. Liikenne oli pysähtynyt siten, että minun oli ajettava hyvin lähelle savuavaa autoa. Mies kiskoi autosta naista ulos. Auto oli lähellä kaidetta. Näytti siltä, että nainen kuitenkin mahtuisi ulos. Totta kai mietin heti myös, että pitäisi mennä auttamaan, mutta toden sanoakseni se päällimmäinen ajatus oli, että jos auto syttyy pahemmin palamaan (tai räjähtää elokuvatyyliin) niin meidän auto = minun kaksi pientä tyttöä pitää saada kauemmaksi.
Missä vaiheessa minä olen alkanut pelätä oman nahkani puolesta niin paljon, että se menee muiden auttamisen, jopa pelastamisen, edelle? En tiedä. Ehkä vastaus on eräs elokuinen tiistaipäivä vähän ennen kello kahta vuonna 2017 ja ehkä sitä vahvisti se toinen elokuinen päivä, torstai, vähän ennen kello kahta vuonna 2019. Karhuemo kun olen (ks. myös postaus Minä olen karhuemo
Sanavalinta "nössö" on lainattu Iloaeloa! -blogin Lauralta. Hän kertoi Instagram-tilillään tilanteesta, jossa ei mennyt auttamaan jotakuta, koska halusi suojella lapsiaan. En usko, että Laura ja minä ollaan ainoita, joitten lastensuojeluvaisto ajaa yli tuollaisissa tilanteissa. Ja ehkä hulluinta, mitä olen koskaan sanonut: Luulen, että se on ok, koska lapsiahan on oikeasti myös suojeltava.
Muistaakseni Laura soitti sivummalla poliisille. Minun olisi pitänyt noissa tilanteissa tehdä sama, soittaa hätäkeskukseen. Ehkä jälkimmäisessä parkkeerata auto mahdollisimman kauas ja palata takaisin, mutta ympärillä oli paljon ihmisiä muissa autoissa ja näin, että joku oli myös ulkona autosta ja näin, että joku soitti hätäkeskukseen. Uudenvuoden yönä mietin lähinnä sitä, että hätäkeskus on luultavasti niin tukossa, että ei kannata. Ehkä olisi pitänyt ottaa pojista kuva, mutta en todellakaan olisi uskaltanut palata tulilinjalle.
Tässä muuten vielä Iltasanomien linkki artikkeliin, jossa kerrotaan noista uudenvuoden tapahtumista ja kuvakaappaus artikkelista:
www.is.fi/kotimaa/art-2000006359569.html
0 kommenttia