Näin mielenterveysongelmat näkyvät meidän arjessa - Unelma 5

Näin mielenterveysongelmat näkyvät meidän arjessa

by Emilia - 2/25/2020

Tässä postauksessa on tarkoitus kuvailla, miltä eri tilanteet mielenterveysongelmaisten perheenjäsenten kanssa tuntuvat. Nämä ajatukset tilanteista ajalta, jolloin olen ollut jo äiti. Perheessä on myös masennusta, mutta niitä ongelmia en tässä käsittele. Keskityn persoonallisuushäiriöihin ja psykooseihin. En myöskään tarkoituksella kerro yksityiskohtia tai jäsentele tätä tekstiä juuri ollenkaan. Teen sen tunnistettavuuden ehkäisemiseksi. Kuvailen vain muutamia hetkiä, olotiloja, sekaisin.

Miten meillä menee? Yritän vain selvitä tästä päivästä. Pidän lapset mahdollisimman lähellä. Huominen ahdistaa. Toivon, että olisi jo ilta ja minulla olisi tekosyy mennä nukkumaan lasten kanssa ja tämä tilanne olisi jo ohi ja he olisivat hiljaa. On hetkiä, jolloin meidän lapsuudenperheiden ongelmat painavat pahemman kerran päälle. On ollut hetkiä. Haluan pitää lapset lähellä, koska minua pelottaa. Otan lapset nukkumaan samaan sänkyyn. Annan miehelleni toimintaohjeet siitä, jos kyläily ei pääty toivotulla tavalla. Auto pitää olla menosuuntaan. Tavarat pitää olla pakattuna koko ajan, jos lähtö tulee nopeasti. Isompi tyttö vie tavaroita sinne tänne. Olen hermorauniona. Kertaan itselleni, missä asekaappi on. Mieheni ei ymmärrä, kun sanon, että eri tilanteissa on parempi istua kuin seistä. Hän ei ymmärrä, kun sanon, että meidän pitää estää pahaa tapahtumasta. Hän vain sanoo, että sitten ei tulla enää uudelleen. Mutta silloin paha on jo tapahtunut. 



Tiettyjä puheenaiheita ei saa ottaa esille. Hänen pitää luottaa minun arvostelukykyyni, koska sulkea suunsa. Pelkään, että hän sanoo jotain väärää. Hän ei tottele. Olen kauhuissani. Miksei hän voi kerrankin tehdä niin kuin sanon? Miksei hän ymmärrä? Yritän saada hänet viemään huutavan työn autoon, mutta hän ei yhtään ymmärrä. Miksei hän ymmärrä, että minun on oltava rauhoittava? Minun on kontrolloitava tilannetta, jottei se riistäydy käsistä. Olen kontrolloinut niitä lapsesta lähtien. Siksi minusta on tullut tällainen. Minun ongelmiani. Se on stressaavaa. Minun on hoidettava tilanne, jota hän ei osaa hoitaa. Minun on rauhoitettava. Yritän osoittaa, että mene jo. Hän ei ymmärrä. Hän voi olla hetken huutavan tytön kanssa autossa pakkasessa. Voi laittaa lämmityksen hetkeksi päälle, jotta saan hoidettua tämän. Olen vihainen hänelle. Hän ei ymmärrä ollenkaan. 

Koko ajan varpaillani. Se on piinaavaa. Lasten kanssa olen hermorauniona, koska kaksivuotias kitisee niin paljon. Osalla perheen mielenterveysongelmaisista on vaikeuksia kestää kitinää. Kun lapsi huutaa, tuntuu siltä kuin riita olisi jo alkanut, vaikka se on vasta hänen huutonsa, joka on alkanut. Tuntuu kuin pää räjähtäisi ja silti ulospäin on pystyttävä olemaan rauhoittava aikuisia kohtaan. Lasta ei saa rauhoitettua, mutta aikuista voi vielä yrittää. 

On vaikea kuvailla, miltä ne tilanteet tuntuvat. Jokaista sanaa, äänenpainoa, askelta, asentoa, sijoituspaikkaa huoneessa on mietittävä. Miten kaksivuotiaan lapsen, jolla ei ole mitään käsitystä, että tilanne on vaarallinen tai miksi äiti on koko ajan niin kauhuissaan, voi pitää hiljaa. Sisälläni huudan lapselle, että ole nyt jo hiljaa tai meidän käy hullusti. Tässä tilanteessa en voi laittaa kättä lapsen suun eteen tai tehdä mitään näkyvää. Yritän pitää kaikki ulkoiset merkit mistään sisäisestä ahdistuksesta poissa. Hymyilen, vastailen lyhyesti, yritän pitää tunnelman kepeänä, yritän olla tarpeeksi läsnä.

Saan viestejä koko ajan. Olen ahdistunut. Sitä jatkuu monta viikkoa. Itkisin, jos kyyneleet tulisivat. Jossain vaiheessa tulee tyyntä ja kaikki on hyvin taas. Mutta tässä perheessä mitään lopullista tyyntä ei ole. On vain välityyntä. 

Mitä inhoan eniten tyyninä aikoina? Englanniksi se sanotaan: I have been summoned. Yksi tekstiviesti ja minun on pakko totella, koska olen orja ja niin on helpointa. On tyyntä pitempään. Antaa myrskyn raivota muualla. Mutta inhoan, että joku kontrolloi minua kuin kaukosäätimellä ja minun on oltava hänelle jotakin.

Sitten on sitä ei-tyyntä aikaa. Katson laatikkoa kaapin päällä ja yritän rauhoittua. Tukeudun mieheeni, mutta hän ei edes ymmärrä, miksi olen ahdistunut. Hänen tapansa kestää, on olla olematta läsnä. Niin hän on aina tehnyt. Toisinaan hän on läsnä, mutta kuitenkin poissa ja toisinaan hän on poissa. Hänen tapansa selvittää. Minun tapani on rauhoittaa. Ottaa kaikki syyt niskoilleni. Myöntää olevani tyhmä, vaikka  todellisuudessa tiedänkin enemmän kuin se toinen (tätä en valitettavasti tee avioliitossa, vaikka se voisi olla parisuhteelle hyväksi). Sanon vain: "Vai niin". Ei mitään sävyä puheessa. Yleensä se riittää. Jotain on joka tapauksessa sanottava. 

Saattaisit pitää myös näistä

2 kommenttia