Kun lähdimme joululomalle, sanoin miehelleni, että tällä kertaa menen yksin uimaan. Vietän omaa aikaa. Mieheni ja äitini pärjäisivät yhdessä kahden lapsen kanssa ja olisi minun vuoroni mennä. No. Kun saavuimme perille, huomasin aika nopeasti, että kaksivuotias tyttäremme tarvitsisi aktiviteetteja. Hän ei jaksaisi olla noin montaa päivää sisällä. Äitini ehdotti, että lähtisimme uimaan ja minä olin samaa mieltä. Se olisi parasta. Lähdin uimaan äitini ja kaksivuotiaan kanssa.

Olimme mieheni kanssa myös miettineet yhdessä elokuviin menoa joululomalla. Tiesimme, että elokuvasarjan (Star Wars, nimiä mainitsematta!) päätösosa, jota olemme jo ensimmäisestä yhteisestä joulustamme asti seuranneet, tulisi elokuviin. Perillä vanhempieni luona oli kuitenkin selvää, että olisi aivan liikaa pyytää äitiäni hoitamaan ikävöivää kaksivuotiasta ja neljäkuukautista vauvaa, jota ei oltu koskaan pulloruokittu. Mieheni meni yksin elokuviin.

Älkää ymmärtekö väärin: Joululoma oli tosi hyvä ja voimaannuttava (inhoan tuota muotisanaa, käännöslainaa, mutta se kuvaa hyvin itse asiaa). Ehkä tarvitsinkin ennen kaikkea perheen seuraa enkä yksinäisyyttä niin kuin luulin tarvitsevani. On kuitenkin raskas ajatus siirtää yksinoloa, parisuhde aikaa, omaa aikaa, rauhaa, jälleen ensi vuoteen. Hamaan tulevaisuuteen, jota ei ehkä koskaan edes tule.


Niin, äitiys, itsesääli, kateus. Siis hyvänen aika, ennen äidiksi tulemista en ymmärtänyt koko itsesäälijuttua. Minun lapset ovat villimpiä kuin muitten lapset. Muilla vanhemmilla on niin paljon helpompaa. Muilla on miehet, jotka tekevät kotitöitä. Heillä on niin paljon helpompaa. Melkein kaikilla on isovanhempia, jotka hoitavat lapsia. Tai muita perheenjäseniä tai ystäviä. Heillä on niin paljon helpompaa. Säälittävintä on, että senkään tiedostaminen, että koko itsesäälijuttu on minun pään sisällä ja että oikeasti kaikilla muillakin on vaikeuksia, ei vie pois sitä tosiasiaa, että samat ajatukset pyörivät päässäni päivittäin.

Joka kerta kun joku ystävistäni tai tutuista mainitsee, että hän tekee sitä ja tätä ja joku hoitaa hänen lapsiaan, minä mietin samaa: Olisi niin paljon helpompaa, jos tosiaan olisi joku joka voisi hoitaa minun lapsia. Voisin vaikka siivota tai harrastaa jotain. Tai käydä suihkussa ilman lapsia tai ilman sitä, että joku huutaa kylppärin oven takana, kun olen suihkussa. Tai käydä jossain saunassa (jos meillä olisi sauna, niin käydä meillä saunassa!). Pestä jääkaappi rauhassa. Kirjoittaa my precious blogia. Ei se oli vähän liikaa. Minulla on tarpeeksi aikaa kirjoittaa my precious blogia. Ehkä jos meillä olisi joku, jolle lapset voisivat mennä hoitoon, niin ehkä saisin jopa mieheni suostumaan siihen, että voisin saada unelmieni ison perheen. Ehkä hänkään ei kokisi isyyttä niin raskaana. Ehkä hän voisi taas mennä katsomaan jotain pelejä, ehkä jääkiekkoa. HIFKi, maybe?

Ei, itse asiassa siinä kohtaa tulemme toiseen itsesäälikohtaan, joka ei ole minulle kovin rankka mutta miehelleni rankempi. Meillä ei ole rahaa. Mieheni ei pidä ajatuksesta, että olen kotona, koska hän tietää, että jos olisin töissä niin meillä jäisi rahaa paljon enemmän vaikka mihin. Minulla on korkea koulutus. Minulla on meidän perheessä se koulutus, jolla todennäköisemmin saadaan rahaa. Ja minä olen se, joka haluaa olla kotona lasten kanssa. Nyt työssäkäyvä lukijani tuhahtaa: "Mitä ruikutat? Saat olla lasten kanssa kotona." Ja mikä pahinta: You are totally right. Minähän elän unelmaani. Mitä minä ruikutan. Aion keskittyä jatkossa ennemmin ratkaisujen löytämiseen kuin itseni säälimiseen.

Missä teidän itsesäälikohta on?

En ole immuuni millekään. Lapseni eivät ole immuuneja millekään. Pelko pysyy. Turvallisuudentunne on saanut kolhun. Tavallaan se on pikkuhiljaa palaamassa ja tavallaan aivan päin vastoin. Hyväksyä pitäisi. Hyväksyminen on vaikeinta. Minusta on tullut ylisuojeleva, vähän vainoharhainenkin. Minunhan ei pitänyt kuulua marginaaliin. Minun piti olla immuuni. Ja kuitenkin se tapahtui. Entä jos kuulun marginaaliin myös siinä asiassa, että eläville lapsillenikin tapahtuu jotain?

Siinä ja tässä ja tuossa tulee esille pelko, ylisuojelevaisuus, vainoharhaisuus. Esimerkiksi viime aikoina olen paljon miettinyt, että voisinko lähteä käymään uimahallissa itsekseni. Mieheni voisi hoitaa lapsia. Jälkivuoto on loppunut jo hyvän aikaa sitten, joten uimahallissa uiminen ilman kohtutulehduksen vaaraa olisi mahdollista. Sitten mietin, pärjäisikö mieheni lasten kanssa. Entä jos hän unohtaisi kantorepun nauhat sohvalle vauvan kanssa? Entä jos hän ei uskoisi minua siinä, että vauva liikkuu liikaa ja jättäisi hänet sohvalle tai hoitopöydälle? Entä jos hän ei kuuntelisi tarpeeksi tarkasti, mitä keittiössä tapahtuu, ja kaksivuotias menisi laittamaan astianpesukonetta päälle ja kiipeäisi hakemaan myös tiskiainetapletit ensimmäistä kertaa? Siinä minun pahimpia pelkojani sisätiloissa. Entä jos he odottaisivatkin kodin ulkopuolella? Ei kahden lapsen kanssa! Sitten minun pitäisi ottaa kaksivuotias mukaan. Mieheni luottaa joka kerta, että kaksivuotias pitää parkkipaikalla kiinni jostain, mistä hän pyytää tätä pitämään. Ja melkein joka kerta hän ei pidä ja minun on juostava tytön perään ennen kuin auto tulee. Olen kauhuissani!!

Kaksivuotias oli lähdössä kerhosta retkelle. Minä ihan tosissani harkitsin, että jos "sattuisin" vaunulenkille pienen etäisyyden päähän retkipaikasta ja tarkkailisin lastani sieltä, ettei hän lähde karkuun ja juokse autotielle. Minun kaksivuotiaallani ei ole vielä minkäänlaista käsitystä siitä, että esim. parkkipaikalla ei saa juosta. Tiedän: Nyt miljoona äitiä (ja varsinkin jokainen isä, joka tämän tekstin lukee!) tekee facepalmit ja miettii mielessään (tai sanoo ääneen): "Are you serious?" Valitettavasti, kyllä olen.

Ennen keskenmenoa ajattelin helpommin, että ei tuo voisi tapahtua minulle. Ja se on terve ajattelutapa. Meidän kuuluu elää siinä psyykkisessä vähän todellisuutta optimistisemmassa harhassa, että eihän tuollaista koskaan tapahdu eikä ainakaan minulle. Se on meidän mielenterveyden kannalta tärkeä harha ja kun se vahingoittuu...

Olen onnekas, kun minulla on tämä nykyinen vauva ja meidän kaksivuotias. Ja kun mieheni on elossa. Jopa vanhempani ovat vielä elossa. Olen niin pahoillani niiden rakkaiden puolesta, jotka eivät ole vauvaa yrityksistä huolimatta saaneet tai jotka ovat vauvansa menettäneet. Niiden puolesta, jotka ovat yksin. Niiden puolesta, jotka eivät olleet immuuneja. Pelko seuraa minua vielä, mutta toivon, että joskus tulevaisuudessa voisin jättää sen taakseni.


Kuva

Ehkä mietit, miten tuo kuva liittyy asiaan. Keskenmenoon se liittyy. Minun keskenmenooni. Se on joko siltä tai edelliseltä päivältä. En ole aivan varma, mutta ehkä muutamia tunteja tuon jälkeen verta alkoi tulla. Tuo on kamala kuva. Se on ihan hirveä kuva. Ei minun pienen ihanan tyttäreni takia, vaan sen vauvan takia, jonka kuolemalle en ollut immuuni. Tässä tyttäreni on 10 kuukautta vanha ja minä syötän hänelle mustikkapuuroa.

Yhdessä uusioblogihaasteista (linkki), joita olen tässä viime aikoina tehtaillut, oli kysymys: Voisitko tappaa..? Silloin 16-vuotiaana vastaus oli selvä. En! En voisi tappaa missään olosuhteissa. Nyt mietin lähinnä, että jos joku uhkaisi lapsiani, niin voisinko estää itseäni lyömästä liian kovaa. Karhuemo ei ole muuten vaarallinen, mutta jos joku uhkaa tehdä pennuille jotain, niin se tekee mitä tahansa puolustaakseen heitä.

Älkää ymmärtäkö väärin. Minusta oikea itsepuolustus, teki henkilö mitä tahansa, ei ole tappaminen. Elämä on pyhää - kaikki elämä. Moraalikäsitys on edelleen selkärangassani enkä aio sitä hylätä.

Karhuemo sisälläni on vahva. Tosi paikan tullen minun olisi pystyttävä hillitsemään eläimellinen lastenpuolustamisvietti. Välillä tulee tilanteita, jolloin karhuemo nostaa päätään sisälläni. Epäilen ihmisiä, joissa ei ole edes mitään epäilyttävää. Yhtenä päivänä kaksivuotias tyttäreni jäi yksin kahden ventovieraan miehen kanssa samaan tilaan eikä ollut enää minun näkyvissäni. Silloin karhuemo heräsi. Mietin, että menisin vaikka ovien läpi ja hakisin hänet mistä vaan ja estäisin, ettei kukaan tekisi hänelle koskaan mitään pahaa.


Karhuemo pelkää. Se on kauhuissaan. Sen suojeluvietti on vahva. Se pelkää autoja, uusia tilanteita, lähtemistä lasten luota. Se pelkää olevansa itse liian kovakourainen, olevansa huono äiti. Se pelkää sairauksia ja kätkytkuolemaa. Se pelkää omaa kuolemaansa. Se pelkää lastensa kuolemaa. Se pelkää tulta ja palamista. Se pelkää laivoja ja matkustamista. Se pelkää lasten tippumista. Se pelkää laturinjohtoja. Sitä, että lapsi kuristuu. Äitiyden myötä sillä on aivan uusia pelkoja ja se on kauhuissaan melkein joka päivä.

Asioita, joita se ei koskaan ennen pelännyt. Klisee mutta totta: Äitiys muuttaa kaiken.

Linkit

www.unelma5.com/2019/11/maailman-nopein-blogihaaste.html

Kesällä 2018 meidän vauva meni kesken viikko ennen kuin eka ultra oli sovittu. Tässä blogissa (linkki) lukee, että raskausviikot olivat 12+4. Luulen, että olen laskenut sen väärin ja raskausviikot olivat oikeasti 11+4. Tajusin sen joskus abortista puhuessani (linkki). Viikot eivät oikein täsmää tuohon juttuun muuten. Sen vauvan laskettu aika olisi ollut 19.1.2019. Keskenmenon jälkeen tulin uudelleen raskaaksi ja uusi vauvamme syntyi elävänä (!) elokuussa 2019. Nyt meillä onkin siis puoli vuotta myöhemmin syntynyt vauva kuin alunperin luulimme.

Muistan hyvin, kun ennen nykyisen vauvan syntymää mietin, että tuo ja tuo vauva on syntynyt samaan aikaa kuin minun keskenmennyt vauvani olisi syntynyt, jos hän olisi elänyt. En sanonut sitä näiden vauvojen äideille muistaakseni kertaakaan ääneen, mutta muistan, että ajattelin sitä itsekseni. Nyt seuraavan vauvan synnyttyä en ole oikeastaan enää muistellut laskettua aikaa tai niin kiinnittänyt huomiota tammikuun vauvoihin tai siis siihen, että he ovat syntyneet samaan aikaan kuin minun vauvani olisi pitänyt syntyä.

Keskenmeno on hyvin tarkasti muistoissa ja ne toiveet ja tunteet, mitä siihen liittyi. En kuitenkaan aktiivisesti ajattele asiaa enää. Vielä tämän vauvan maha-aikana keskenmeno oli läsnä koko ajan. Silloin mietin vauvan menettämistä hyvin hyvin usein. Nykyisin keskenmeno on äitiysneuvolakortin merkintä: "-18 keskenmeno". Tuli kuinka monta lasta tahansa, niin keskenmenot pysyvät merkintöinä neuvolakortissa. Tavallaan se tuntuu hyvältä, että hänetkin on mainittu. Tavallaan taas kannan myös synnyttäessäni eläviä lapsia sellaisen naisen leimaa, jolla on ollut keskenmeno. Ja tavallaan sekin on hyvä, koska sairaanhoitohenkilökunta osaa varautua siihen, että ensimmäiseksi pitää sanoa ultrassa tai neuvolassa "vahvat sydänäänet" tai "lapsi elää". Kysyin ensimmäisessä meidän nykyisen vauvan ultrassa heti hoitajan löydettyä kuvasta sikiön, että sykkiikö sydän. "Kyllä tuossahan se on."

Haluan ajatella, että itse lapsi on enemmän kuin neuvolakortin merkintä. Hän on minun pieni poikani taivaassa. Minusta tuntui niiden kolmen kuukauden ajan, jotka olin raskaana... Wait. Kolme kuukautta? kysyt. Kuukautisten eka päivä oli maaliskuun lopussa ja vauva meni kesken heinäkuun alussa. Raskausviikot lääkäri määritteli ultrassa. Ehkä vauva ei ollut edes siihen lääkärikäyntiin mennessä kehittynyt normaalisti. Niin, minusta tuntui niiden kolmen kuukauden ajan, jotka olin raskaana, aina siltä, että lapsi oli poika. Siksi nykyisin jos joku puhuu, että meillä on vain tyttöjä, niin välillä sanon sen ääneen ja välillä sisälläni, että meillä on poika taivaassa.


Tuossa nopeasti napatussa kuvassa eräs nimeltämainitsematon räppäri, joka eräässä nimeltämainitsemattomassa ohjelmassa lauloi/räppäsi yhden nimeltämainitsemattoman joululaulun (en viitsi miettiä tekijänoikeuksia ja linkkauksia ym. Te tiedätte kyllä!). Tässä laulussa puhutaan linnusta, kuolleesta veljestä taivaassa. Kun katselimme tuota jaksoa, minulla oli pieni tyttövauva sylissäni ja hänen veljensä oli taivaassa... Halusin sanoa aiheesta jotain, mutta ei minulla taidakaan olla sanoja. Joka tapauksessa se hetki + se biisi kosketti.

Topelius menetti pieninä kolme lasta, kaksi poikaa. Eloon jäi kolme tytärtä. En uskalla edes ajatella sitä tuskaa, minkä moinen synnyttäisi. Tiedän, että silloin lapsia kuoli paljon enemmän, mutta en usko, että se varsinaisesti lievitti kipua. Toki jo alunperin asennekin oli, että iso osa lapsista kuolee mutta silti. Lasten saamisen jälkeen ja vielä enemmän keskenmenon jälkeen minua on alkanut ahdistaa tietyt ohjelmat, tietyt laulut, tietyt runot, tietyt tilanteet. Suomi Love on yksi niistä ohjelmista, jota en ole pystynyt enää katsomaan. Tuntuu, että se vaan lisää pelkoa ja repii sydäntä enemmän auki.

Vanhemmuuteen liittyy paljon rakkautta ja paljon tuskaa ja menettämisen pelkoa. Se yhdistävä tekijä, vanhemmuuden tuoma ulottuvuus, yhdistää minua, Topeliusta, Kimmo Laihoa ja ehkä myös sinua. Ja menneitä sukupolvia ja tulevia ja nykyistä. (Kyllä, älkää valittako pliis puuttumattomista viitteistä: Zacharias Topelius, Elastinen, Vain Elämää 2019 joulu, Varpunen jouluaamuna) Niin pitkään kuin en ajattele menettämistä tai mitään siihen liittyvää tai sitä, etten ole immuuni millekään, kaikki on hyvin.

Linkit

www.unelma5.com/2018/09/keskemeno-rv-124.html

www.unelma5.com/2019/01/sikion-sydan-sykki-eilen.html

Homo, hippi vai hihhuli? Minun vieras perspektiivini. Saatoit luulla, että kuulun valtavirtaan. Monet ajatukset, joita hyvin avoimesti blogissani promoan eivät ole valtavirtaa, eivät ainakaan Suomessa. Yllätyitkö? Onko jotain mennyt ohi? No jaa, itse asiassa on. Mutta ei se mitään, palautan sinut tuttuun turvalliseen:

Aloin miettiä, että minun pitäisi sanoa aiheesta jotain, kun näin kiinalaismummon Vanhassa Porvoossa ottamassa selfietä. Mietin, miltä tuntuisi olla hän. Eri-ikäinen, yhteiskuntansa hyvintoimeentuleva, ei uskontoa tai luonnonuskonto, lomalla ei perheenjäsenen vaan entisen työtoverin tai kenen tahansa muun kanssa. Meidän kulttuurissa ei puhuta vieraille, mutta hän on osa muita ihmisiä. Jne. Jne. Kaikista Suomessa tapaamistani ihmisistä hän oli ehkä kauimpana minusta. Hetkinen, kyllä kiinalainen pappa olisi ollut vielä kauempana!

Haluaisin kirjoittaa postauksen joskus kokonaan vieraasta perspektiivistä, mutta tänään en vielä uskalla. Tavallaan kirjoitan siitä perspektiivistä aina ja tavallaan en. Kukaan ei koskaan kirjoita täysin ilman perspektiiviä - vaikka yliopistossa meitä yritettiin saada kirjoittamaan objektiivisesti. There is no such a thing, not really. Jokainen meistä kirjoittaa tavallaan aina toiselle ihmiselle, jokaiselle lukijalleen, vieraasta perspektiivistä.

Mutta sitten on vähän enemmän vierasta ja vielä vähän vieraampaa perspektiiviä. Muuttujia, jotka tekevät meidän perspektiivistämme toisillemme vieraan, on monia: kulttuuri, uskonto, yhteiskuntaluokka, ikä, asuinpaikka, sukupuoli jne. Varmasti kaikista vierain perspektiivi on se, jossa kaikki edellä mainittu on mahdollisimman vierasta.

Let's see. Arvaanko oikein: Sinä lukijani olet jotain 24 ja 42 ikävuoden väliltä. Olet nainen. Olet niin sanottu kantasuomalainen, vaikka perheessänne saattaa olla myös joku ei-kantasuomalainen. Uskontosi on evankelisluterilainen tai sitten et kuulu mihinkään kirkkoon. Asut Suomessa. Pääkaupunkiseudulla, Tampereella tai Turussa. Joka tapauksessa suuressa tai keskisuuressa kaupungissa. Olet keskituloinen tai jopa vähän köyhempään suuntaan mutta ainakaan nimesi ei komeillut vuoden 2018 verotietojen rikkaiden listalla. Olenko oikeassa? Yksi meni väärin eikö vaan? Vai kaksi? Nyt sinä sanot, että minä huijasin. Ja olet siinä oikeassa. Seuraan tämän sivun Google analytiikkaa.


Minullakin meni yksi kohta väärin. Uskonnon kohdalla meni vikaan. Suomessa kuulun siis vähemmistöuskontoon, vähemmistöön. Ja tässä karu totuus: Hyväksyisit minut mieluummin homona kuin hihhulina. Hihhulit on pelottavia. Minä kuulun väärään vähemmistöön. Homous tekisi minusta coolin ja mielenkiintoisen, kun taas hihhulius... Samoin jos olisin Yhdysvalloista olisin mielenkiintoinen, mutta koska olen Irakista... Ei kun en ole Irakista, mutta ymmärrätte pointin. On hienoa olla erilainen ja kuulua vähemmistöön, kunhan muistaa kuulua oikeaan vähemmistöön.

Toivon, että hyväksyisitte minutkin. Toivon, että hyväksyisitte kiinalaismummon kuvaamassa Porvoon Vanhaa kaupunkia. Ja hyväksynnällä tarkoitan sitä, että ota minut itsenäni. Älä pistä meitä, minua ja kiinalaismummoa, johonkin luokkaan tutustumatta. Älä ajattele, ettei tuolla voi olla sinulle mitään annettavaa. Ole vähän ystävällisempi tänään.

Avioliitto lasten jälkeen. Viisi kohtaa, miten meidän avioliitto on muuttunut lasten myötä. Ensin taustaa: Menimme nopean seurustelu- ja kihlausajan jälkeen naimisiin. Noin kymmenen kuukautta myöhemmin aloin odottaa esikoista. Ja sen jälkeen kesti melkein toiset kymmenen kuukautta, kun tyttäremme syntyi. Ehdimme siis olla noin 19 kuukautta naimisissa ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Runsas puolitoista vuotta. Olemme olleet naimisissa lähes neljä vuotta. Ensimmäisen vauvan synnyttyä avioliittomme ei aluksi muuttunut paljoakaan mutta pikkuhiljaa paljonkin. Tämän postauksen kirjoitan juuri tämän hetken perspektiivistä. Tämä hetki vs. aika ennen lapsia.

Pohjustin tätä postausta Instagramissa tällä viikolla kysymällä teiltä (niiltä teistä, jotka seuraatte tätä blogia Instagramissa) joitain parisuhde & lapset -aiheisia kysymyksiä. Ensinnäkin ottakaahan viimeisetkin @unelma5 Instagram-tili seurantaan. Tykkään osallistua noihin kyselyihin ja siksi olen niitä myös omalla tilillä paljon viljellyt. Keskustelu on kivempaa kuin yksinpuhelu ja siksi Instagramin mahdollisuus helppoihin reaktioihin miellyttää. Eli noiden kohtien jälkeen aina teidän kokemus asiasta. Tässä nähdään, onko meillä sama kokemus asioista.


1. Treffit. Ennen lapsia ja vielä ensimmäisen lapsen vauva-aikanakin kävimme usein peleissä, katsomassa eri urheilulajeja. Jääkiekkoa, korista ja sählyä lähinnä. Ennen esikoista kävimme myös leffassa aina silloin tällöin. Hänen syntymänsä jälkeen olemme käyneet leffassa kahdestaan jouluisin. Urheilumatsit tuli mahdottomiksi siinä vaiheessa, kun tyttö oppi kävelemään. Muuten jos menemme vaikka syömään, niin tytöt ovat aina mukana. Meillä ei varsinaisesti ole treffejä kuin ehkä kerran tai korkeintaan kaksi vuodessa siis ja tällä hetkellä vaikuttaa, että tulevaisuudessa sekin voi näyttää huonolta. Ai niin, lasketaanko treffeiksi se, kun mentiin synnyttämään meidän vauvaa?! Siinä oltiin melkein kolme tuntia ilman lapsia (lue koko tarina linkki).

2. Riidat. Riitojemme luonne on muuttunut itse asiassa tosi paljon. Riitelemme keskimäärin varmaan hieman enemmän. Ehkä merkittävämpää on se, että riidat eivät tunnu niin vakavilta, mutta huutava lapsi jaloissa tai välillä jopa kaksi huutavaa lasta tekevät niistä dramaattisempia. Emme kuule toisiamme, joten ääntä on korotettava jo senkin takia. Säälittävää. Luulen ymmärtäväni, miksi vanhempia eroaa Suomessa niin valtavasti pikkulapsiaikana. No tietty se on rankkaa ja molemmat ovat poikki ja tekevät ja sanovat tyhmiä juttuja. Tarvitsevat taukoa, jota ei kuulu jne. Luulen myös, että nykyinen väestörakenne edesauttaa tätä. Ihmiset hankkivat lapset niin vanhana, ettei ole välttämättä tarpeeksi hyväkuntoisia isovanhempia auttamassa lasten kanssa ja muutenkin perheet ja ystävät ovat etäisempiä toisilleen kuin aiemmin. Vanhemmilla ei ole lepohetkiä, eikä kahdenkeskisiä hetkiä.

Ymmärrän hyvin tämän kyselyn tuloksen. Aika moni vastasi, että parisuhteessa on ollut lasten jälkeen vähemmän epäsopua. Tavallaan ehkä lasten tulo saattaa myös rauhoittaa tilannetta. Tavallaan. Ehkä se antaa perspektiiviä asioihin. Tietysti myös parisuhteessa vietettyjen vuosien määrä voi vaikuttaa, koska sehän luonnollisesti karttuu myös koko ajan. Toinen perspektiivi on se, että lasten tultua ei ole enää aikaa riidellä. En tiedä. Mitä te itse ajattelette?

3. Yhdessä vietetty aika. Luulen, että loppupeleissä me mieheni kanssa vietämme suunnilleen yhtä paljon aikaa yhdessä nyt kuin vietimme ennen lasten syntymää. Esikoisen syntymän jälkeen meidän yhdessä vietetyssä ajassa oli tosin valtava pudotus. Mieheni jäi melkein päivittäin töihin töiden jälkeen vielä useaksi tunniksi, koska halusi olla siellä rauhassa ja viettää omaa aikaa. Tätä vaihetta kesti hieman yli vuoden. Ja tietysti minä olin vihainen. Yritin kertoa miehelleni, että tytön pitäisi mennä jo nukkumaan siinä vaiheessa, kun hän tulee töistä ja että minun on tosi vaikea jaksaa olla yksin lapsen kanssa niin valtavan pitkiä aikoja. Tämä tilanne on muuttunut. Mieheni ei nykyisin pakoile kotia enää juuri ollenkaan ja minä puolestani olen oppinut olemaan lasten kanssa rennommin, joten pitkät päivät yksin lasten kanssa eivät ahdista enää niin paljon kuin aiemmin. Niin, jotkut päivät ovat toki edelleen vaikeita. On vaikeaa, kun lapsi huutaa tai kiukuttelee monta tuntia tms.

4. Yhdessä nukkuminen. Emme nuku enää sängyssä kahdestaan - tai yön aluksi nukumme mutta hyvin harvoin koko yötä. Kaksivuotias kiipeää sänkyymme suunnilleen joka yö ainakin jossain vaiheessa. Toinen asia on se, että minä olen vauvan ollessa näin pieni kätkytkuolemavahdissa (ks. myös linkki postaukseen Kätkytkuolemavahdissa), joten nukun mieluummin pinnasänkyyn päin kääntyneenä. Sitten on myös niitä öitä, jolloin mieheni karkaa kaksivuotiaan huutoa ja menee nukkumaan kokonaan toiseen huoneeseen. Siitä olen yleensä vihainen. Minä en ole koskaan se, joka lähtee, vaan mieheni saa aina mennä. Jonkun on kuitenkin jäätävä tyynnyttelemään kaksivuotiaan kiukkua ja oltava paikalla, kun vauva herää. Olen kateellinen hänelle, koska hän saa karata vaikeita tilanteita ja minä en. Se aiheuttaa eripuraa.



5. Kotitöiden jakaminen puolisoiden kesken. Otan tämän kohdan esille sen takia, että se on itse asiassa ollut suuri muutos lasten synnyttyä. Ilman lapsia kotitöitä oli niin vähän, että kyllä minä sain tehtyä ne kaikki. Ei siitä tarvinnut juurikaan riidellä. Kotitöitä oli suhteessa niin paljon vähemmän kuin nyt. Minun oli ajallisesti mahdollista tehdä kaikki. Vielä esikoisen ollessa vauva pystyin tekemään kaiken, mutta about siinä vaiheessa, kun tyttö alkoi kävellä ja syödä samaa ruokaa kuin me, tuli droppi. Aluksi oli vaikeaa kestää tekemättömyyttä ja se aiheutti riitaa. Halusin, että mieheni olisi auttanut minua. Nalkutin ja riitelin. Olen kuitenkin vähitellen oppinut, mitkä kotityöt ovat tarpeellisia ja kuinka usein niitä on tarpeellista tehdä. Teen ne ja sitten annan olla. Mieheni tekee myös jotain ja sitten antaa olla. Sotku on jatkuvaa. Siivoan joka päivä, mutta en edes yritä saada koko taloa siistiksi ennen kuin tulee vieraita taas. Jos molemmat saavat myös olla laiskoja, niin sopu säilyy.


Toki on mainittava myös se, että olemme molemmat muuttuneet lasten myötä. Jollain tavalla myös ymmärtäväisemmiksi - myös toisiamme kohtaan - vaikka toisaalta kaikki se väsymys ja jatkuva melu jne. ei tee hyvää, jos ajattelee, että pitäisi olla sen kaiken keskellä ystävällinen ja rakastava.

Kun meidän esikoinen oli pieni, eräs viiden lapsen äiti sanoi minulle, että ensimmäisen lapsen kanssa on vaikeinta. Sitten helpottaa. Niin hassulta kuin se kuulostaakin: Hän oli oikeassa. Niin se on. Ainakin on ollut tähän asti. Se kaikki on pään sisällä. Asenteessa - siinä, miten itse kokee asiat. Ja kokemuksen turvin asiat alkaa kokea eri tavalla. Mutta se on selvää, että lapset muuttavat parisuhdetta. Mihin suuntaan, se on tietysti kokonaan toinen kysymys. Meidän kohdalla olen varma, että parempaan suuntaan. Lasten kautta kasvamme ihmisinä ja silloin kasvamme tai meidän luulisi kasvavan myös aviopuolisoina.

Tässä vielä kokonaisarvio tilanteesta. Tuossa minun avatar on minun vastaus ja teidän vastausten keskiarvo on tuo valkoinen pallo.


Linkit

unelmanumero5.blogspot.com/2019/10/toinen-synnytys-lapihuutojuttu.html

www.instagram.com/unelma5/

unelmanumero5.blogspot.com/2019/10/katkytkuolemavahdissa.html

Neljä vuotta sitten 13. joulukuuta, Lucian päivä, oli elämäni yksi tärkeimmistä päivistä. Olin kauhuissani. Tiesin, että se oli oikein mutta minua jännitti. Sinä päivänä aloin seurustella unelmieni miehen kanssa. Unelmieni mies - sitä hän on edelleen.

Ajelin joitain viikkoja sitten Vantaalla sen kuusiaidan ohi, jonka luona kerroin miehelleni tai siis tuoreelle poikaystävälleni, että minulla on oikeasti kihara tukka. Olin suoristanut sitä aina siihen asti. Halusin kertoa hänelle totuuden kaikesta, mitä siihen asti olin pitänyt salassa. Oikeasti minulla oli edelleen pari salaisuutta. Suurin niistä oli se, että halusin mennä hänen kanssaan naimisiin. Sitä en kertonut hänelle ennen kuin hän kosi minua. Mutta tuona kuusiaitanapäivänä, Lucian päivänä, se kaikki tavallaan alkoi ja tavallaan se oli vain yksi kohta koko tätä koko rymistystä. Tuo sana ehkä kuvaa meidän elämäämme parhaiten.


Silloin en olisi voinut uskoa, millaiset neljä vuotta oli edessä. Totta puhuen en olisi luultavasti itse suunnitellut sellaisia vuosia, mutta ne vuodet ovat tehneet meistä sellaisen avioparin ja perheen, jota nyt olemme. Neljässä vuodessa olemme kokeneet naimisiinmenon, kodinoston, kaksi synnytystä, keskenmenon, remonttia, työttömyyttä molemmin puolin, kuolemia. Se hetki, kun makasin mieheni sylissä ja itkin mummoni kuolemaa. Kun mieheni nosti sikiön maasta, pesi veret lattialta, pesi housuni lapsivedestä - kaksi eri kertaa. Vuotta aiemmin automatka kotiin pienen vauvani kanssa. Olin niin peloissani, että automatkalla sattuisi jotain. Entä jos vauva alkaa huutaa? Entä jos ajamme kolarin? Tämän toisen lapsen hymyt. Se automatka mieheni kanssa pitkästä aikaa kahdestaan, kehä III ja se kaamea kipu. Ikuisuudelta tuntuvat yksinäiset illat, jolloin odotin häntä kotiin. Se iltapäivä, kun mieheni tuli kotiin ja toi minulle irtisanomispaperin. Monet rukoukset, monet vilkutukset, monet suudelmat, monet pettymykset, monet haaveet. Tämä päivä ja tämä hetki. Onnelliset neljä vuotta. Totta kai on ollut myös vaikeaa. Totta kai.

Rakas mieheni, en vaihtaisi päivääkään kanssasi pois. Tiedän, etten ole ollut sinulle täydellinen vaimo enkä täydellinen äiti meidän lapsille. Paljon on parannettavaa. Anteeksi. Kaikesta huolimatta rakastan sinua äärettömästi. En voi odottaa ikuisuutta kanssasi.

Kai on sanottava sananen myös itse Lucian päivästä. Joka kerta kun ajattelen sitä, muistan erään elämäni tärkeistä naisista. Hän kuoli pari vuotta sitten. Viimeisen kerran kun tapasin hänet, minusta tuntui, että se olisi viimeinen kerta. Yllätyin kun hän kertoi, että syöpä oli saatu pois. Hän kuoli uusiutuneeseen syöpään joitain kuukausia myöhemmin. En voi kirjoittaa Lucian päivästä kirjoittamatta hänestä. Mitähän hän ajattelisi, jos näkisi, että kirjoitan tätä postausta ja vanhempi tyttäreni vain katsoo tabletilta ohjelmaa sillä aikaa? Tunnen usein menneiden sukupolvien painon harteillani. Tiedän, että heillä olisi sanottavaa. He neuvoisivat minua tekemään parempia valintoja mutta myös rakastaisivat minua ehdoitta. Tukisivat.

Ai niin, miten tämä nainen liittyy Lucian päivään? Hän oli siis organisoimassa Lucia-kulkueita, joihin osallistuin. Olin itsekin Lucia-neito kerran ja muussa roolissa kulkueessa myös useamman kerran. Joskus olin auttamassa lapsia ja joskus itse kulkueessa tähtityttönä. "Synnyin kerran saduista ja taruista.." ja jotain. En muista enää. Osasin ne aiemmin sekä ruotsiksi että suomeksi. Lucia oli italialainen marttyyri. Tämä postaus siis menee niille rakkaille, joita ei enää ole ja elämäni rakkaudelle.

Hyvää Lucian päivää kaikille!

Näin kamalaa unta. Siinä eräs ystävämme sinkkuajoilta sanoi minulle, että minun pitäisi erota miehestäni, koska en ollut hänelle tarpeeksi hyvä vaimo. Yritin unessa olla ystävällinen ystävällemme. Kysyin syytä ja hän kertoi. Tiesin hänen olevan oikeassa. En ole ollut hänelle hyvä vaimo. En niin hyvä kuin olisin halunnut olla tai niin hyvä kuin minun olisi pitänyt olla.

Tiedän, mistä uni juonsi juurensa. Olimme edellisenä päivänä katselleet mieheni kanssa kuvaa, jossa mieheni hengaili erään TV-julkkiksen kanssa. Minä mietin itsekseni, että tuosta on tultu tähän. Nykyisin hän hengailee lähinnä minun ja lasten kanssa. Mieheni viimeinen tyttöystävä tienasi 2-6 kertaa minua enemmän vuodessa. Riippuen vuodesta ja huom. minun, ei hänen, tuloista. Kaikki mieheni exät ovat olleet kauniita, hoikkia, osa pimuja. Painan melkein puolet enemmän kuin osa heistä. Ja siitä on tultu tähän! Kotona odottaa kakkavaippaisia tyttöjä, omaa aikaa ei ole, vaimo on verkkapöksyinenpullukkakotiäiti. Laskemme tulojamme ja toteamme, ettemme ole kaukana Suomen virallisesta köyhyysrajasta. Jollain satasella heittää. Jne jne. Tämä minun valintani, minun unelmani, takia. Sen takia, että minä saan olla kotiäiti.

Ja kuitenkaan en edes tarkoita tätä sanoessani, etten ole ollut hänelle paras vaimo. Olen yrittänyt toteuttaa hänen unelmansa. Seurusteluaikoina kysyin häneltä, mistä hän unelmoi. Hänen vastauksensa oli omakotitalo ja kolme lasta. Minä olin se, joka sai hänet painostettua ostamaan kanssani meidän omakotitalon - koska se oli hänen unelmansa. Onhan se aina ollut minunkin unelmani, mutta minä olin asennoitunut elämään toisin. Olin asennoitunut olemaan varaton kotiäiti. Koska omakotitalo oli hänen unelmansa, halusin ehdottomasti saada sen toteutumaan. Olen myös toteuttanut hänen unelmansa lapsista. Niitä on tällä hetkellä kaksi. Kaksi kolmesta siis done (minun unelmassani on edelleen enemmän lapsia).

Tässä kohtaa täytyy sanoa, että meistä kumpikaan ei oikeastaan ollut yhtään kärryillä, mitä unelmamme meille tarkoittaisivat. Not really. En kadu niitä valintoja, jotka johtivat minut tähän tilanteeseen. Seurasin unelmiani ja mieheni unelmia ja nyt elän sitä unelmaa ja mietin, kuinka voisin tehdä tästä elämästä enemmän sitä elämää, josta me olisimme unelmoineet, jos olisimme ymmärtäneet unelmoida siitä. Does it make any sense?


Yritän olla miehelleni sellainen vaimo, jonka hän ansaitsee. Keskeinen kysymys, joka pyörii päässäni jatkuvasti on kysymys siitä, kuinka me saisimme kummallekin meistä omia juttuja, omaa aikaa. Minusta paras "oma aika" terveydenkin kannalta olisi liikuntaharrastus. Siis tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan se kysymys, jota pyörittelen päässäni jatkuvasti: Kuinka saisin minulle ja miehelleni liikuntaharrastuksen? Mieheni rakastaa urheilua. Nyt hän on kotonaan kuin vankilassa pystymättä liikkumaan. Hänen päivänsä menevät töissä ja lasten kanssa. Minä olen lasten kanssa 24/7 ja minä sidon hänetkin kotiin, koska minusta on tylsää olla jatkuvasti yksin lasten kanssa. Valitan, jos hän lähtee kotoa illaksi johonkin. Tätä tarkoitin: Huono vaimo!

Meidän kummankin ajatuksissa, unelmissa, oli jollain tavalla vapaampi perhe-elämä. Kai me molemmat luulimme, että meillä olisi vapaa-aikaakin. En ajatellut jääväni tällaiseen kierteeseen. Ja sitten ystävämme sanovat, että meidän pitäisi palkata lastenhoitaja, niin saisimme omaa aikaa. Täh? Ei meillä oli rahaa semmoiseen. Yritämme säästää vähiä pennosiamme jatkuvasti olemassaolostaan muistutteleviin remontteihin. Ongelma on myös se, että harrastukset ja matkat niihin maksavat.

No, jatkan yrittämistä. Yritän joka päivä tehdä asioita, jotta mieheni voisi elää unelmaansa - sitä unelmaa, josta hän olisi unelmoinut, jos olisi tiennyt paremmin. En tässä postauksessa edes aloita sitä kappaletta, jossa kerron, kuinka minun pitäisi olla myös kiltimpi ja rakastavampi vaimo. Ja kuinka yritän sitäkin olla - ja melkein joka päivä epäonnistun siinä täysin. Epäitsekkyys on avioliitossa keskeistä ja hei ihan vaan kiltteys. Tiedän periaatteet, mutta olen silti huono vaimo koko ajan.

Eräässä tunnetussa elokuvassa on kohtaus baarissa, jossa tuleva nobelisti tajuaa, mikä on ryhmän kaikkien jäsenten kannalta parasta. Ei se, että kaikki tavoittelevat omaa parastaan vaan se, että kaikki tavoittelevat sekä ryhmän että omaa parastaan. Luulen, että se sama lainalaisuus pätee myös perheeseen erittäin hyvin. Puolisoiden pitää tavoitella oman parhaansa lisäksi kaikkien perheenjäsenten etua. Siten syntyy optimaalisimmat ratkaisut. Luulen, että sillä tavalla ollaan parhaita vaimoja ja miehiä.

Pistäkääpä omia ehdotuksia, ajatuksia, kokemuksia tulemaan kommenttiboksiin.

Mielenkiintoisin blogihaaste, jonka olen tehnyt. Minulle tulee tästä blogihaasteesta lähinnä mieleen tilanne, jossa yhdellä parhaista ystävistäni oli erään pojan kanssa kaikki kysymykset kysytty ja brainstormasimme yhdessä hänelle kysymyksiä, joita voisi pojalta kysyä! Tiedätte, että rakastan blogihaasteita. En voi vastustaa kiusausta, vaikka tiedän, että harva jaksaa lukea toisen blogihaastevastauksia kunnolla. Näitä on vaan hauska kirjoittaa. Tervetuloa mukaan!

1. Mikä on lempituoksusi kynttilässä?

Steariini? Tulen haju? En ole niin pitkään aikaan haistellut tuoksukynttilöitä, että en tiedä. Jos meillä on kynttilöitä, niin ne eivät haise. Olen polttanut kaikki hajukynttilät jo aikaa sitten.

2. Kenelle naisjulkkikselle haluaisit olla sukua?

Oikeastaan kelle tahansa, joka voisi hoitaa meidän lapsia! Mutta eihän kellään julkkiksella yleensä ole sellaiseen aikaa. Hei, tulee mieleen Maria Veitola yökylässä Antti Rinteen luona, jossa hoitivat lapsenlapsia. Antti Rinteen vaimolle! Eikö hänet jo melkein voi laskea julkkikseksi? Ei kun oikeasti. Antti Rinne on ollut niin vaikeassa tilanteessa tällä viikolla, että ei käy kateeksi. Tsempit molemille sekä Antille että vaimolle!

3. Kuka miesjulkkis voisi olla veljesi?

Wallace Shawn näyttää vähän veljeltäni. Toinen veli näyttää ihan Janne Ahoselta.


4. Mikä on parasta avioliitossa?

Se, että on se paras kaveri joka päivä siinä.

5. Mistä yhdestä omistamastasi asiasta sinun pitäisi luopua mutta et voi?

Varmaan suklaat, jotka pitäisi antaa joululahjaksi ihmisille, mutta syön ne itse. Ostan heille sitten myöhemmin uudet.

6. Pystytkö tekemään spagaatin?

Sorry guys. En ole koskaan pystynyt kunnolla tekemään tai ehkä ihan pienenä lapsena olisin pystynyt, mutta silloin en ainakaan muista kokeilleeni.

7. Minkä ikäisenä opit ajamaan pyörällä?

Esikouluikäisenä. En tiedä, olinko jo täyttänyt seitsemän.

8. Kuinka monessa meressä olet uinut?

Monessa. En tiedä. Itämeressä, Kuolleessameressä, Atlantin valtameressä, Tyynessä valtameressä, Jäämeressä, Välimeressä. Unohdinko jonkun? Jos muistin kaikki, niin 6.

9. Kuinka monessa maassa olet käynyt?

Yhdysvalloissa, Israelissa, Saksassa, Tanskassa, Ruotsissa, Virossa, Latviassa, Norjassa, Suomessa, Uzbekistanissa, Espanjassa, Englannissa. 12. Jos muistan kaikki.

10. Onko kukaan perheenjäsenesi armeijassa?

Ei tällä hetkellä.

11. Mikä oli lempi-TV-ohjelmasi lapsena?

Vili Vilperi, Matka maailman ympäri, Muumit, Olipa kerran elämä, Pokemon. Niitä oli niin monta. En tiedä.

12. Millaiseen asuun pukeuduit Halloweenina ollessasi 8-vuotias?

Halloweenia ei hirveästi silloin vielä juhlittu Suomessa. Heidi Korpela otti tämän blogihaasteen siis Still Being Molly -blogista. Löydätte linkit molempiin postauksen lopusta.

13. Oletko lukenut Harry Potter -, Nälkäpeli- tai Twilight-sarjan?

Jep. Kaikki yllämainitut.

14. Haluaisitko mieluummin amerikan- vai brittiaksentin?

Minulla on suht paksu suomenaksentti englannissa, joka kuitenkin lähentelee noista kahdesta enemmän amerikanaksenttia. Brittiaksentti olisi ehkä kauniimpi. Entäs vaikka Singaporen, Australian tai Etelä-Afrikan aksentti?? Kysymyksen asettelu syrjii.

15. Oletko koskaan ollut karatetunneilla?

En. Lähimpänä varmaan Taiji.

16. Tiedätkö, kuka on Kermit?

Vihreä sammakko jostain 80-luvun TV-sarjasta?

17. Mikä on ensimmäinen huvipuisto, jossa kävit?

Wasalandia ehkä. Kävin kyllä aika nuorena myös Linnanmäellä ja Särkänniemessä.

18. Mitä kieltä omaa äidinkieltäsi lukuun ottamatta haluaisit osata puhua erinomaisesti?

Ruotsia. Osaan jo englantia tarpeeksi hyvin. Saksaa ymmärrän viiden vuoden opiskelulla jonkin verran, mutta sitä ei paljon täällä tarvita. Ruotsia ymmärrän ihan hyvin, mutta haluaisin puhua sitä myös paremmin.

19. Kirjoitatko harmaan englanniksi grey vai gray?

Gray.

20. Tunnetko ketään kolmosia?

Itse asiassa tiedän kolmoset joo. Kun kävin vielä töissä kodin ulkopuolella, olin töissä yhdessä koulussa, jossa minulla alkoi olla outo tunne, että sama tyttö tulee vastaan pikkuisen eri näköisenä monta kertaa päivässä. Aika nopeasti tajusin, että tyttöjä oli kaksi. Luulin, että he olivat kaksoset, mutta sitten jossain vaiheessa tuli sellainen olo, että voisin vaikka vannoa että... Sitten pitkän ajan jälkeen näin heidät kaikki kolme koolla ja olin varma, että heitä on kolme. Vielä varmuuden vuoksi kävin varmistamassa asian kysymällä yhdeltä tytöistä. Hän sanoi, että siskot, jotka ovat identtiset liikkuvat yleensä yhdessä, mutta hän liikkuu enemmän muitten kavereitten kanssa. Mielenkiintoinen kokemus ja keskustelu. Opetin aikoinaan kaksiakin identtisiä kaksosia. Siitä joskus toiste. (Arviointi oli mielenkiintoista, kun en ollut lopulta koskaan ihan varma.)

21. Kumpi mieluummin Titanic vai Notebook?

Notenookia en ole koskaan pystynyt katsomaan loppuun. Titanic minua ahdistaa lasten syntymän jälkeen oikein huolella. Se kohta, missä lapset ja äiti jäävät nukkumaan hyttiin ja odottamaan kuolemaa, välähtelee minun mielessä valitettavan usein. En haluaisi katsoa kumpaakaan.

22. Oletko koskaan syönyt intialaista ruokaa?

Useinkin. Tykkään tosi paljon intialaisesta ruoasta sekä ravintolaversiosta että heidän itsensä tekemästä. Jos en olisi äiti, niin ehkä minun lempiravintola tuossa alhaalla voisi olla eräs pääkaupunkiseudun intialaisista ravintoloista.

23. Mikä on lempiravintolasi nimi?

Nykyisin varmaan Hesburger. Soijatikut ja pirtelö. Lasten kanssa helppo mennä drive-iniin.

24. Oletko koskaan syönyt italialaisessa ravintolassa?

Onko Rosso italialainen ravintola? Siellä.

25. Minkä nimen olisit saanut, jos olisit ollut vastakkaista sukupuolta?

Petteri.

26. Jos sinulla on lempinimi, mikä se on?

Emy.

27. Kuka on sun lempi-ihminen koko maailmassa?

Aviomies.

28. Asuisitko mieluummin maalla vai kaupungissa?

Välimuoto on varmaan paras. Olisi kiva asua pyöräilymatkan päässä palveluista, mutta ei kuitenkaan ihan kaupungissakaan.

29. Osaatko viheltää?

Joo, mutta huonosti. En osaa viheltää sävelmiä mutta saan ääntä kuulumaan.


30. Nukutko yövalon kanssa?

Jonkunlainen valo on lasten kanssa oltava, mutta meillä se jätetään yleensä viereisestä huoneesta tulevaksi.

31. Syötkö aamupalan joka aamu?

En joka aamu. Kiireisinä aamuina jää väliin.

32. Kuinka monta kertaa olet ollut sairaalahoidossa?

Kaksi. Synnytykset. Keskenmenon takia käytiin sairaalassa kyllä, mutta nopeasti vaan lääkäri ultrasi jne.

33. Oletko nähnyt elokuvan Nemoa etsimässä?

En.

34. Mistä ostat farkkusi?

En osta farkkuja kovin usein, mutta viimeisimmät varmaan Lindexistä tai Lidlistä.

35. Mikä on viimeisin kehu, jonka olet saanut?

Tiedättekö, ei aavistustakaan.

36. Muistatko unesi yleensä vielä aamulla?

Muistan painajaiset yleensä joo.

37. Lempijuoma, joka ei ole vesi?

Maito varmaan.

38. Kuinka monet kengät omistat?

Neljät sandaalit, kumpparit, talvikengät, välikausikengät, kahdet sisäpelikengät, kahdet juoksukengät, nahkasaappaat, ainakin yhdet korkkarit, sitten ainakin parit balleriinat. Eli ehkä 15. Voi olla, että unohdin jotkut kengät. Jos ihan teknisiä ollaan, niin kai me minun miehen kanssa omistetaan myös lasten kengät. Se tarkoittaisi, että numerot pyörivät kyllä varmaan sadassa ainakin.

39. Kuinka vanha olit, kun kuulit, ettei joulupukkia ole oikeasti olemassa?

Luulen, että jollain tavalla tiesin sen aina. Äiti ei välttämättä halunnut edes uskotella, että joulupukki olisi olemassa.

40. Mitä ruokaa vihasit aiemmin, mutta nyt rakastat?

Kylmäsavulohta. Hernekeittoa.

41. Mikä on kummallinen valhe, jonka olet joskus kertonut?

Joskus jouduin kertomaan puolivalheita narsistivanhemmalle. En tiedä, oliko niistä mikään kummallinen. Itsesuojelua lähinnä.

42. Korot vai matalat kengät?

Matalat. Lasten kanssa ei voi korkkareita käyttää. Pitää pystyä juoksemaan kovaa.

43. Onko sinulla outoja kammoja?

No en tiedä. Pelkään nykyisin laturin johtoja, ettei lapsen pään ympärille kierry. Mutta ei kai se ihan kammo ole.

44. Mikä on sellainen lause tai sana, jota ylikulutat?

Jukranpujut.

45. Mitä biisiä blastaat kajareista yksinollessasi?

En ole koskaan yksin! Irinan Haluun olla yksin.

46. Mikä on suurin inhokkisi?

Pettäjät.

47. Nukutko kaapinovi auki vai kiinni?

Riippuu illasta ja siitä, onko tyttö käynyt ne avaamassa illalla.

48. Haluaisitko mieluummin joutua suuren karhun vai ampiaisparven hyökkäyksen kohteeksi?

Karhun, eikun ampiaisparven. Siitä voi ehkä selvitä.

49. Onko sinulla outoja tapoja?

Ei tule mieleen mitään. Aa, viime aikoina olen usein jollain imetysherätyksistä käynyt myös harjaamassa hampaat.

50. Mitä elokuvaa voisit katsoa uudelleen ja uudelleen, ja pitää siitä aina yhtä paljon?

Mine, yours, ours. The Proposal.


Linkit

heidikorpela.com/2019/11/29/50-harvoin-kysyttya-kysymysta/

www.stillbeingmolly.com/2017/08/04/get-know-50-completely-random-questions-people-rarely-ask-blog-tag/

Ei ole tällä postauksella tarkoitus loukata kummankaan puolen äitiä. En kuitenkaan voi vastustaa kiusausta sanoa aiheesta jotain.

Ajelin tässä yhtenä päivänä tyttöjen kanssa siskoni luokse kehä III:n sisäpuolelle. Mietin taas teemaa, jota niin usein mietin täällä sisäpuolella: Entä jos emme olisi koskaan muuttaneetkaan maalle? Entä jos asuisin lasten kanssa täällä? Muutimme pois Vantaalta niihin aikoihin, kun aloin odottaa esikoistamme. Olen laskenut, että ilmeisesti tulin raskaaksi vasta uudessa kodissamme. Olimme yrittäneet saada lasta yhdeksän kuukautta siinä onnistumatta, mutta täällä tulin heti raskaaksi. Ehkä raitis ilma? Vai paineiden purkautuminen? En tiedä. Joka tapauksessa en siis missään vaiheessa ehtinyt olla äiti pääkaupunkiseudulla.

Emme asu kaukana vieläkään, mutta jotta kaikille tulisi se selväksi: Minä olen äiti kehä III:n ulkopuolella. Siitä huolimatta käymme kehä III:n sisäpuolella viikoittain. Ennen lasten syntymää kävin siellä päivittäin. Olin töissä Vantaalla ensimmäisen äitiyslomani alkuun asti. Minulla on mammakavereita kehän kummallakin puolen. Ehkä noiden yksityiskohtien takia katson, että minulla on jotain sanottavaa aiheesta ja että minulla on tarpeeksi kokemusta sanoakseni siitä jotain.


Eräs läheinen sukulainen puhui meillä käydessään siihen sävyyn, että sitten kun muutamme takaisin Helsinkiin. Hän siis asuu Helsingissä. En ollut tullut ajatelleeksi, että muut näkisivät meidän maalle muuton jonkinlaisena välivaiheena kohti palaamista sivistyksen pariin eli pääkaupunkiseudulle. Onko Helsinkiin muutto se itseisarvo; se päämäärä, jota me kaikki tavoittelemme ja jota meidän kaikkien pitäisi tavoitella? Ei ole. No joo, ollaan ihan rehellisiä. Vaikka etsinkin tänne muuttaessamme forever-homea, niin silloin aluksi tosiaan minäkin ajattelin, että sitten kun muutamme takaisin pääkaupunkiseudulle. Sitten kun meillä on tarpeeksi rahaa ostaa omakotitalo lähempänä Helsinkiä. En ajattele niin enää. Nyt suunnittelen, unelmoin, elämääni täällä. Miksi en halua enää takaisin? Miksi haluan olla äiti kehä III:n ulkopuolella? Äitiydessä sisäpuolellakin on hyvät puolensa. Tässä joitain syitä ja ajatuksia.

1. Tontti ja leikkikaverit

Jättäisimmekö 1600 neliön tonttimme ja muuttaisimme 500 neliön tontille? Pääkaupunkiseudulla olisi sulaa hulluutta pitää kaksi kertaa "normaalia" (se on pääkaupunkiseudun normaali trust me!) suurempaa tonttia. Meidän maaseudun 1600 neliön tontilla on paljon tilaa juosta ja leikkiä. Toisaalta pääkaupunkiseudun lähiössä on lapsilla aina kaveri kerrostalon pihalla ja omakotitaloalueellakin on useimmiten leikkipuisto lähellä. Ei tarvitse ajaa mihinkään lasta viihdyttämään. It's not all bad. Toisaalta virikkeettömyyskin tekee hyvää. Liian hälinän karsiminen ja hiljaisuus on i-ha-naa. Sitä ei oikeastaan ymmärrä ennen kuin on asunut molemmilla puolilla kehää. En minä ainakaan ymmärtänyt.

2. Autot vs. julkiset

Jos olisin mamma pääkaupunkiseudulla, niin meidän perheessä ei luultavasti olisi kahta autoa. Toinen meistä tai molemmat liikkuisi julkisilla. Kun lähtisimme mieheni kanssa yhdessä liikkeelle, niin ottaisimme kahdet rattaat, ja kun matkustaisin yksin, niin ottaisin kaksostenrattaat. Julkisilla pk-seudulla (tarkemmin HSL:n alueella, terveiset pilkunviilaajille!) pääsee siis rattaiden kanssa ilmaiseksi. Se säästäisi luontoa ja meidän rahoja. Sanon uudestaan: Säästäisi meidän rahoja tuhansia euroja vuodessa. Täältä meiltä paikallisbussille on kävelymatkaa eikä paikallisbussi ole ilmainen. Täällä meillä julkisilla liikkuminen olisi minun järjissäpysymisen kannalta ehkä vähän liian vaikeaa.. As I said: It's not all bad in kehä III:n sisäpuoli.

3. Neliöt ja lieveilmiöt

Asuimme Vantaalla avioliittomme ensimmäiset yhdeksän kuukautta 30 neliön yksiössä. Sen asunnon vuokra oli kuussa 100 euroa enemmän kuin minun lapsilisä, hoitoraha ja hoitolisä yhteensä. Emmekä me edes asuneet Vantaan kalliimmilla alueilla. Me asuimme talossa, jossa minä pohdin aina säännöllisin väliajoin, että olisikohan nyt jo aika soittaa poliisit. Mieheni tunnisti ilmastointikanavista pöllähtelevän erään tietyn huumausaineen hajun. Minun hajuaistini  on surkea enkä oppinut koskaan erottamaan kyseisen huumeen hajua. En soittanut poliisille. Jos olisin asunut siellä kahden pienen lapsen kanssa ja hekin olisivat altistuneet niille pöllyille, niin olisin soittanut poliisit. Raskaana olo sellaisessa paikassa, vauva sellaisessa paikassa... Ehkä hyvä, etten koskaan tullut siellä raskaaksi. Ja entä ne paperiset seinät! Pitäisi aina pelätä, että joku naapuri soittaa isännöitsijälle tai mikä pahinta lastensuojeluun, kun kaksivuotias saisi päivittäiset (tai yölliset!) raivarinsa.

4. Pukeutuminen ja kilpavarustelu

Tämä on se kohta, josta te ette pidä. Kehä III:n sisäpuolella, niin minusta aina tuntuu, on meneillään kilpavarustelu. Erityisesti lapsilla pitää olla täydelliset asut ja vain hienointa tavaraa. Merinovilla, softsell, kääntyvä tuhannen euron autonistuin (vaikkei olisi edes omaa autoa?!?!), viimeisintä huutoa olevat rattaat jne. jne. On toki näitä myös maalla, mutta jostain syystä usein Helsingin leikkipuistoissa minusta tuntuu jollain tavalla siltä kuin en kuuluisi joukkoon. Joukossa kotiäitejä ja yh-mammoja jne. Hei, on toki ihan ok, ostaa näitä juttuja, jos on rahaa. Oikeastaan yritän kommentoida tässä lähinnä sitä, että välillä tuntuu, että siellä eletään ilmapiirissä, jossa ei ole ok olla ilman näitä juttuja. Myös perheet, joilla ei tosiaankaan olisi rahaa "joutuvat" käyttämään niihin rahaa, etteivät lapset erottuisi joukosta. Toimeentulotuella ostetaan Suomessa joskus vähän oudolta tuntuvia juttuja. Ja tämä on kaupunki, jonka moni asukas ajattelee olevansa edelläkävijä ympäristön säästämisessä. Aikuiset käyvät kirppareilla ja tekevät retrosta coolia mutta lapset... En tiedä. Nämä on vaan minun fiiliksiä. Paljon käytetään toki nettikirppareita jne. mutta silti. Kun menen to the big H puen lapsille kaikista moderneimman näköiset ei-Cittari, ei-Lidl, käytetyt vaatteet, jotka meidän suuresta ryysykokoelmasta löydän. Täällä puolestaan puen lapset vaatteisiin, joista saan koko ajan huomautuksia: "Hei meidänkin lapsilla oli tuollainen!" (Lapset tyyliin aikuisia tai vähintäänkin murrosikäisiä.)

Näitä kohtia voisi vielä jatkaa. Eniten nautin rauhasta täällä. Ehkä parempi jättää tähän ennen kuin puolen Helsingin mammat ryntäävät vihaisina tänne häiritsemään rauhaani. Vitsi vain.


Kuvat

1. kuva: Kehä I ruuhka-aikaan. 2. kuva: Olisiko tuo Sturenkatu? Nyt varmaan jokainen helsinkiläinen huutaa mielessään (ehkä ääneenkin!), että ei todellakaan ole. Olisiko alue Vallila? En tiedä. Tiedättekö olen itse ottanut tuonkin kuvan ja tiedän, mistä se on ja miten sinne mennään, mutta tunnen Helsingin keskustan kaupunginosat todella huonosti. Sorry, helsinkiläiset. 3. kuva: Tämä kuva yhdeltä Porvoo-päivistäni. Linnan jotain vallihaudan reunaa vissiin. Ajattelin, että tuo punainen talo symboloisi hyvin meidän maallemuuttoa. Ei siis meidän talo oikeasti.

Joulu vauvan ja kaksivuotiaan kanssa. Minusta tuntuu, että ihmiset odottavat tähän aiheeseen tietynlaisia kommentteja, tietynlaista toimintaa, ehkä tietynlaista blogipostausta. Olen ehkä vähän huono antamaan niitä oikeita vastauksia.

Ehkä ennen kuin sanon mitään varsinaisesti tästä aiheesta, kerron vähän taustojani, mistä suhtautumiseni juontaa juurensa. Opiskelin siis yliopistossa. Olen FM. Kandin ja maisterin tutkinnot kestävät yleensä viisi vuotta. Valmistuin lukiosta 2009. Aloitin yliopistossa 2009. 2011 olin tehnyt kandin tutkinnon ja ollut osan ajasta töissä. Lukuvuonna 2011-2012 tein opintopisteitä 2,5-kertaisesti täyden opintotuen saamisen rajasta. Minulla oli osa-aikatyö, olin kahden järjestön puheenjohtaja jne. jne. Keväällä kävin burnoutin partaalla ensimmäisen kerran. Silloin tuli ensimmäisen kerran hetkiä, jolloin en muistanut mikä viikonpäivä oli. Kävin keskusteluja ja unohdin kesken lauseen, miten lauseen piti jatkua. Syksyllä 2012 aloitin kokoaikatöissä ja pidin vielä vanhan osa-aikatyöni. Minulla oli kaksi työpaikkaa. Sinä vuonna en tehnyt opintoja. Seuraavana lukuvuonna 2013-2014 jätin osa-aikatyöni ja kokopäivätyön lisäksi tein opinnot loppuun. Keväällä kirjoitin gradun about neljässä kuukaudessa ja olin samalla kokopäivätyössä. Koko opintojen ajan olin myös järjestötoiminnassa mukana. Nukuin jonkun yön jopa autossa yliopiston pihalla. Lukusali oli muutaman tunnin yöllä kiinni. Olin toisen kerran burnoutin partaalla. Viiden opiskeluvuoden jälkeen, tavoiteajassa, 24-vuotiaana valmistuin filosofian maisteriksi. Mutta millä hinnalla.


En tiedä, tulenko koskaan toipumaan niistä vuosista. Edelleen vedän kaiken koko ajan säästöliekillä. Mietin edelleen hyvin usein, miten asiat saisi yksinkertaistettua. Miten saisi kaiken optimoitua. Monta kärpästä yhdellä iskulla. Mikä ei ole pakollista. Mistä voi karsia. Missä voi vetää helpomman kautta. Suunnittelen edelleen aikataulun kaikkiin velvollisuuksiin mahdollisimman tarkasti ja pyrin tekemään kaiken mahdollisen etukäteen. Mieheni on sanonut minulle, että minulla on kontrollointiongelma. Niin varmasti onkin. En tiedä, pystynkö enää koskaan jättämään niitä vuosia taakseni.

Miten tämä liittyy jouluvalmisteluihin? Ostimme melkein kaikki joululahjat marraskuun ekalla viikolla. Kolmella eri kauppareissulla. En ole paketoinnut lahjoja vielä, mutta aion paketoida ne hyvissä ajoin ennen kuin lähdemme perheemme luokse joulunviettoon. Lahjat ovat yleensä olleet suurin stressi, joten se on jotain, minkä haluan saada hyvissä ajoin ennen joulua tehtyä. Kummipojan lahja puuttuu. Joulusiivous. Me menemmän perheenjäsenten luokse kylään. Meille ei tule ketään kylään. En siivoa. Tässä vaiheessa vanha kansa kääntyy haudoissaan. Sorry guys. Joulukoristeet. Olemme siis joulun poissa. En usko, että jaksan ottaa yhtään koristetta esille. Vanha kansa kääntyy toisen kierroksen. Enkä todellakaan vaihda jouluverhoja tai vaihda joululiinoja jokaiselle pöydälle. Ä-ä. Not me. Jouluvalot. Laitoin ensimmäiset "jouluvalot" lokakuussa. Ne ovat yleensä johonkin maaliskuun tienoille ikkunoissa, melkein puoli vuotta. Jouluruoat. En tee etukäteen. Luultavasti autan perheenjäseniä heidän luonaan tekemään niitä, mutta sitä minun ei tarvitse kotona valmistella. Piparit. Meillä on viimevuotista taikinaa jäljellä. En ota paineita pipareitten tekemisestä. Teemme niitä, jos jaksamme. Joulukortit. Tämä on jotain, minkä olen yleensä tehnyt joka vuosi. Tänä vuonna puhuimme mieheni kanssa aiemmin, että postin lakko on aika huonossa vaiheessa ja ehkä skip. Mutta... Menivät purkamaan sen lakon! Ehkä teemme yksinkertaistetut versiot tänä vuonna ja pienemmällä jakelulla. Tai sitten ryhdistäydyn. En ole varma.

Niin, mistä tämän pienlapsiperheen äiti sitten ottaa stressiä? Olen joka vuosi vienyt jotain eri perheille ennen joulua, ystäville, tutuille. Perheille, joilla on pieniä lapsia. Tai käynyt jollain kokoonpanolla laulamassa vanhuksille tms. Yllättänyt jollain tavoin jonkun. Itse leivottuja pipareita jne. Se tuo minun mielestä sitä todellista joulun henkeä. Tänä vuonna minulla ei ole ollut kuningasideaa. Olen kelaillut läpi vaihtoehtoa, että osallistuisin ainakin yhden järjestön joulutempaukseen. Olen ilmoittautunut mukaan, mutta en uskalla paljastaa mitään vielä, jos ei se onnistukaan. Seuratkaa Perhekuplan (@perhekupla) ja tämän blogin (@unelma5) instaa, niin ehkä saatte sieltä lisää tietoa tästä. Sen lisäksi olen ostanut suklaalevyjä tehdäkseni tänä vuonna vähän yksinkertaisemmat jouluyllätykset. 2 v. piirtää kortin. Voin lisätä pahvista vaikka kolmion, niin siitä tulee tonttu. Kortti ja suklaalevy-yllätys siis, maybe.

Stressaan sitä, että olenko muistanut kaikki ihmiset, jotka minun tulisi muistaa. Ketkä kaikki lähettävät minulle joka vuosi joulukortin? Ketä tulisi muistaa lahjalla? Sitä minä stressaan. Stressaan sitä, että ihmiset muistavat minua jollain enkä muista kaikkia, jotka minua muistavat! Kuulostaako yhtään tutulta?

Stressaan sitä, etten saa pidettyä asioita kasassa. Etten saa suunniteltua asioita tarpeeksi jouhevasti, ettei lopussa tule stressiä ja joku asia (tai ihminen!) unohdu. Yleensä käytän näitä ongelmia varten muistilistoja. Niitä käytin jo yliopistoaikoina päivittäin. Minulla saattoi olla päivätason lista, viikkotason lista sekä pitemmän ajan lista. Nyt teen listoja harvemmin. Lähinnä vain erityistilanteissa tai kun muistettavaa on enemmän kuin tavallisesti. Joulua varten tulen hyvin luultavasti tekemään listan. Mutta en vielä. Yritän olla stressaamatta.

Ja tässä vielä joulustressin purkamiskeinot by Emy: