Voi sitä itsesäälin määrää! - Unelma 5

Voi sitä itsesäälin määrää!

by Emilia - 12/30/2019

Kun lähdimme joululomalle, sanoin miehelleni, että tällä kertaa menen yksin uimaan. Vietän omaa aikaa. Mieheni ja äitini pärjäisivät yhdessä kahden lapsen kanssa ja olisi minun vuoroni mennä. No. Kun saavuimme perille, huomasin aika nopeasti, että kaksivuotias tyttäremme tarvitsisi aktiviteetteja. Hän ei jaksaisi olla noin montaa päivää sisällä. Äitini ehdotti, että lähtisimme uimaan ja minä olin samaa mieltä. Se olisi parasta. Lähdin uimaan äitini ja kaksivuotiaan kanssa.

Olimme mieheni kanssa myös miettineet yhdessä elokuviin menoa joululomalla. Tiesimme, että elokuvasarjan (Star Wars, nimiä mainitsematta!) päätösosa, jota olemme jo ensimmäisestä yhteisestä joulustamme asti seuranneet, tulisi elokuviin. Perillä vanhempieni luona oli kuitenkin selvää, että olisi aivan liikaa pyytää äitiäni hoitamaan ikävöivää kaksivuotiasta ja neljäkuukautista vauvaa, jota ei oltu koskaan pulloruokittu. Mieheni meni yksin elokuviin.

Älkää ymmärtekö väärin: Joululoma oli tosi hyvä ja voimaannuttava (inhoan tuota muotisanaa, käännöslainaa, mutta se kuvaa hyvin itse asiaa). Ehkä tarvitsinkin ennen kaikkea perheen seuraa enkä yksinäisyyttä niin kuin luulin tarvitsevani. On kuitenkin raskas ajatus siirtää yksinoloa, parisuhde aikaa, omaa aikaa, rauhaa, jälleen ensi vuoteen. Hamaan tulevaisuuteen, jota ei ehkä koskaan edes tule.


Niin, äitiys, itsesääli, kateus. Siis hyvänen aika, ennen äidiksi tulemista en ymmärtänyt koko itsesäälijuttua. Minun lapset ovat villimpiä kuin muitten lapset. Muilla vanhemmilla on niin paljon helpompaa. Muilla on miehet, jotka tekevät kotitöitä. Heillä on niin paljon helpompaa. Melkein kaikilla on isovanhempia, jotka hoitavat lapsia. Tai muita perheenjäseniä tai ystäviä. Heillä on niin paljon helpompaa. Säälittävintä on, että senkään tiedostaminen, että koko itsesäälijuttu on minun pään sisällä ja että oikeasti kaikilla muillakin on vaikeuksia, ei vie pois sitä tosiasiaa, että samat ajatukset pyörivät päässäni päivittäin.

Joka kerta kun joku ystävistäni tai tutuista mainitsee, että hän tekee sitä ja tätä ja joku hoitaa hänen lapsiaan, minä mietin samaa: Olisi niin paljon helpompaa, jos tosiaan olisi joku joka voisi hoitaa minun lapsia. Voisin vaikka siivota tai harrastaa jotain. Tai käydä suihkussa ilman lapsia tai ilman sitä, että joku huutaa kylppärin oven takana, kun olen suihkussa. Tai käydä jossain saunassa (jos meillä olisi sauna, niin käydä meillä saunassa!). Pestä jääkaappi rauhassa. Kirjoittaa my precious blogia. Ei se oli vähän liikaa. Minulla on tarpeeksi aikaa kirjoittaa my precious blogia. Ehkä jos meillä olisi joku, jolle lapset voisivat mennä hoitoon, niin ehkä saisin jopa mieheni suostumaan siihen, että voisin saada unelmieni ison perheen. Ehkä hänkään ei kokisi isyyttä niin raskaana. Ehkä hän voisi taas mennä katsomaan jotain pelejä, ehkä jääkiekkoa. HIFKi, maybe?

Ei, itse asiassa siinä kohtaa tulemme toiseen itsesäälikohtaan, joka ei ole minulle kovin rankka mutta miehelleni rankempi. Meillä ei ole rahaa. Mieheni ei pidä ajatuksesta, että olen kotona, koska hän tietää, että jos olisin töissä niin meillä jäisi rahaa paljon enemmän vaikka mihin. Minulla on korkea koulutus. Minulla on meidän perheessä se koulutus, jolla todennäköisemmin saadaan rahaa. Ja minä olen se, joka haluaa olla kotona lasten kanssa. Nyt työssäkäyvä lukijani tuhahtaa: "Mitä ruikutat? Saat olla lasten kanssa kotona." Ja mikä pahinta: You are totally right. Minähän elän unelmaani. Mitä minä ruikutan. Aion keskittyä jatkossa ennemmin ratkaisujen löytämiseen kuin itseni säälimiseen.

Missä teidän itsesäälikohta on?

Saattaisit pitää myös näistä

0 kommenttia