En ole immuuni millekään. Lapseni eivät ole immuuneja millekään. Pelko pysyy. Turvallisuudentunne on saanut kolhun. Tavallaan se on pikkuhiljaa palaamassa ja tavallaan aivan päin vastoin. Hyväksyä pitäisi. Hyväksyminen on vaikeinta. Minusta on tullut ylisuojeleva, vähän vainoharhainenkin. Minunhan ei pitänyt kuulua marginaaliin. Minun piti olla immuuni. Ja kuitenkin se tapahtui. Entä jos kuulun marginaaliin myös siinä asiassa, että eläville lapsillenikin tapahtuu jotain?

Siinä ja tässä ja tuossa tulee esille pelko, ylisuojelevaisuus, vainoharhaisuus. Esimerkiksi viime aikoina olen paljon miettinyt, että voisinko lähteä käymään uimahallissa itsekseni. Mieheni voisi hoitaa lapsia. Jälkivuoto on loppunut jo hyvän aikaa sitten, joten uimahallissa uiminen ilman kohtutulehduksen vaaraa olisi mahdollista. Sitten mietin, pärjäisikö mieheni lasten kanssa. Entä jos hän unohtaisi kantorepun nauhat sohvalle vauvan kanssa? Entä jos hän ei uskoisi minua siinä, että vauva liikkuu liikaa ja jättäisi hänet sohvalle tai hoitopöydälle? Entä jos hän ei kuuntelisi tarpeeksi tarkasti, mitä keittiössä tapahtuu, ja kaksivuotias menisi laittamaan astianpesukonetta päälle ja kiipeäisi hakemaan myös tiskiainetapletit ensimmäistä kertaa? Siinä minun pahimpia pelkojani sisätiloissa. Entä jos he odottaisivatkin kodin ulkopuolella? Ei kahden lapsen kanssa! Sitten minun pitäisi ottaa kaksivuotias mukaan. Mieheni luottaa joka kerta, että kaksivuotias pitää parkkipaikalla kiinni jostain, mistä hän pyytää tätä pitämään. Ja melkein joka kerta hän ei pidä ja minun on juostava tytön perään ennen kuin auto tulee. Olen kauhuissani!!

Kaksivuotias oli lähdössä kerhosta retkelle. Minä ihan tosissani harkitsin, että jos "sattuisin" vaunulenkille pienen etäisyyden päähän retkipaikasta ja tarkkailisin lastani sieltä, ettei hän lähde karkuun ja juokse autotielle. Minun kaksivuotiaallani ei ole vielä minkäänlaista käsitystä siitä, että esim. parkkipaikalla ei saa juosta. Tiedän: Nyt miljoona äitiä (ja varsinkin jokainen isä, joka tämän tekstin lukee!) tekee facepalmit ja miettii mielessään (tai sanoo ääneen): "Are you serious?" Valitettavasti, kyllä olen.

Ennen keskenmenoa ajattelin helpommin, että ei tuo voisi tapahtua minulle. Ja se on terve ajattelutapa. Meidän kuuluu elää siinä psyykkisessä vähän todellisuutta optimistisemmassa harhassa, että eihän tuollaista koskaan tapahdu eikä ainakaan minulle. Se on meidän mielenterveyden kannalta tärkeä harha ja kun se vahingoittuu...

Olen onnekas, kun minulla on tämä nykyinen vauva ja meidän kaksivuotias. Ja kun mieheni on elossa. Jopa vanhempani ovat vielä elossa. Olen niin pahoillani niiden rakkaiden puolesta, jotka eivät ole vauvaa yrityksistä huolimatta saaneet tai jotka ovat vauvansa menettäneet. Niiden puolesta, jotka ovat yksin. Niiden puolesta, jotka eivät olleet immuuneja. Pelko seuraa minua vielä, mutta toivon, että joskus tulevaisuudessa voisin jättää sen taakseni.


Kuva

Ehkä mietit, miten tuo kuva liittyy asiaan. Keskenmenoon se liittyy. Minun keskenmenooni. Se on joko siltä tai edelliseltä päivältä. En ole aivan varma, mutta ehkä muutamia tunteja tuon jälkeen verta alkoi tulla. Tuo on kamala kuva. Se on ihan hirveä kuva. Ei minun pienen ihanan tyttäreni takia, vaan sen vauvan takia, jonka kuolemalle en ollut immuuni. Tässä tyttäreni on 10 kuukautta vanha ja minä syötän hänelle mustikkapuuroa.