Avioliitto lasten jälkeen. Viisi kohtaa, miten meidän avioliitto on muuttunut lasten myötä. Ensin taustaa: Menimme nopean seurustelu- ja kihlausajan jälkeen naimisiin. Noin kymmenen kuukautta myöhemmin aloin odottaa esikoista. Ja sen jälkeen kesti melkein toiset kymmenen kuukautta, kun tyttäremme syntyi. Ehdimme siis olla noin 19 kuukautta naimisissa ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Runsas puolitoista vuotta. Olemme olleet naimisissa lähes neljä vuotta. Ensimmäisen vauvan synnyttyä avioliittomme ei aluksi muuttunut paljoakaan mutta pikkuhiljaa paljonkin. Tämän postauksen kirjoitan juuri tämän hetken perspektiivistä. Tämä hetki vs. aika ennen lapsia.

Pohjustin tätä postausta Instagramissa tällä viikolla kysymällä teiltä (niiltä teistä, jotka seuraatte tätä blogia Instagramissa) joitain parisuhde & lapset -aiheisia kysymyksiä. Ensinnäkin ottakaahan viimeisetkin @unelma5 Instagram-tili seurantaan. Tykkään osallistua noihin kyselyihin ja siksi olen niitä myös omalla tilillä paljon viljellyt. Keskustelu on kivempaa kuin yksinpuhelu ja siksi Instagramin mahdollisuus helppoihin reaktioihin miellyttää. Eli noiden kohtien jälkeen aina teidän kokemus asiasta. Tässä nähdään, onko meillä sama kokemus asioista.


1. Treffit. Ennen lapsia ja vielä ensimmäisen lapsen vauva-aikanakin kävimme usein peleissä, katsomassa eri urheilulajeja. Jääkiekkoa, korista ja sählyä lähinnä. Ennen esikoista kävimme myös leffassa aina silloin tällöin. Hänen syntymänsä jälkeen olemme käyneet leffassa kahdestaan jouluisin. Urheilumatsit tuli mahdottomiksi siinä vaiheessa, kun tyttö oppi kävelemään. Muuten jos menemme vaikka syömään, niin tytöt ovat aina mukana. Meillä ei varsinaisesti ole treffejä kuin ehkä kerran tai korkeintaan kaksi vuodessa siis ja tällä hetkellä vaikuttaa, että tulevaisuudessa sekin voi näyttää huonolta. Ai niin, lasketaanko treffeiksi se, kun mentiin synnyttämään meidän vauvaa?! Siinä oltiin melkein kolme tuntia ilman lapsia (lue koko tarina linkki).

2. Riidat. Riitojemme luonne on muuttunut itse asiassa tosi paljon. Riitelemme keskimäärin varmaan hieman enemmän. Ehkä merkittävämpää on se, että riidat eivät tunnu niin vakavilta, mutta huutava lapsi jaloissa tai välillä jopa kaksi huutavaa lasta tekevät niistä dramaattisempia. Emme kuule toisiamme, joten ääntä on korotettava jo senkin takia. Säälittävää. Luulen ymmärtäväni, miksi vanhempia eroaa Suomessa niin valtavasti pikkulapsiaikana. No tietty se on rankkaa ja molemmat ovat poikki ja tekevät ja sanovat tyhmiä juttuja. Tarvitsevat taukoa, jota ei kuulu jne. Luulen myös, että nykyinen väestörakenne edesauttaa tätä. Ihmiset hankkivat lapset niin vanhana, ettei ole välttämättä tarpeeksi hyväkuntoisia isovanhempia auttamassa lasten kanssa ja muutenkin perheet ja ystävät ovat etäisempiä toisilleen kuin aiemmin. Vanhemmilla ei ole lepohetkiä, eikä kahdenkeskisiä hetkiä.

Ymmärrän hyvin tämän kyselyn tuloksen. Aika moni vastasi, että parisuhteessa on ollut lasten jälkeen vähemmän epäsopua. Tavallaan ehkä lasten tulo saattaa myös rauhoittaa tilannetta. Tavallaan. Ehkä se antaa perspektiiviä asioihin. Tietysti myös parisuhteessa vietettyjen vuosien määrä voi vaikuttaa, koska sehän luonnollisesti karttuu myös koko ajan. Toinen perspektiivi on se, että lasten tultua ei ole enää aikaa riidellä. En tiedä. Mitä te itse ajattelette?

3. Yhdessä vietetty aika. Luulen, että loppupeleissä me mieheni kanssa vietämme suunnilleen yhtä paljon aikaa yhdessä nyt kuin vietimme ennen lasten syntymää. Esikoisen syntymän jälkeen meidän yhdessä vietetyssä ajassa oli tosin valtava pudotus. Mieheni jäi melkein päivittäin töihin töiden jälkeen vielä useaksi tunniksi, koska halusi olla siellä rauhassa ja viettää omaa aikaa. Tätä vaihetta kesti hieman yli vuoden. Ja tietysti minä olin vihainen. Yritin kertoa miehelleni, että tytön pitäisi mennä jo nukkumaan siinä vaiheessa, kun hän tulee töistä ja että minun on tosi vaikea jaksaa olla yksin lapsen kanssa niin valtavan pitkiä aikoja. Tämä tilanne on muuttunut. Mieheni ei nykyisin pakoile kotia enää juuri ollenkaan ja minä puolestani olen oppinut olemaan lasten kanssa rennommin, joten pitkät päivät yksin lasten kanssa eivät ahdista enää niin paljon kuin aiemmin. Niin, jotkut päivät ovat toki edelleen vaikeita. On vaikeaa, kun lapsi huutaa tai kiukuttelee monta tuntia tms.

4. Yhdessä nukkuminen. Emme nuku enää sängyssä kahdestaan - tai yön aluksi nukumme mutta hyvin harvoin koko yötä. Kaksivuotias kiipeää sänkyymme suunnilleen joka yö ainakin jossain vaiheessa. Toinen asia on se, että minä olen vauvan ollessa näin pieni kätkytkuolemavahdissa (ks. myös linkki postaukseen Kätkytkuolemavahdissa), joten nukun mieluummin pinnasänkyyn päin kääntyneenä. Sitten on myös niitä öitä, jolloin mieheni karkaa kaksivuotiaan huutoa ja menee nukkumaan kokonaan toiseen huoneeseen. Siitä olen yleensä vihainen. Minä en ole koskaan se, joka lähtee, vaan mieheni saa aina mennä. Jonkun on kuitenkin jäätävä tyynnyttelemään kaksivuotiaan kiukkua ja oltava paikalla, kun vauva herää. Olen kateellinen hänelle, koska hän saa karata vaikeita tilanteita ja minä en. Se aiheuttaa eripuraa.



5. Kotitöiden jakaminen puolisoiden kesken. Otan tämän kohdan esille sen takia, että se on itse asiassa ollut suuri muutos lasten synnyttyä. Ilman lapsia kotitöitä oli niin vähän, että kyllä minä sain tehtyä ne kaikki. Ei siitä tarvinnut juurikaan riidellä. Kotitöitä oli suhteessa niin paljon vähemmän kuin nyt. Minun oli ajallisesti mahdollista tehdä kaikki. Vielä esikoisen ollessa vauva pystyin tekemään kaiken, mutta about siinä vaiheessa, kun tyttö alkoi kävellä ja syödä samaa ruokaa kuin me, tuli droppi. Aluksi oli vaikeaa kestää tekemättömyyttä ja se aiheutti riitaa. Halusin, että mieheni olisi auttanut minua. Nalkutin ja riitelin. Olen kuitenkin vähitellen oppinut, mitkä kotityöt ovat tarpeellisia ja kuinka usein niitä on tarpeellista tehdä. Teen ne ja sitten annan olla. Mieheni tekee myös jotain ja sitten antaa olla. Sotku on jatkuvaa. Siivoan joka päivä, mutta en edes yritä saada koko taloa siistiksi ennen kuin tulee vieraita taas. Jos molemmat saavat myös olla laiskoja, niin sopu säilyy.


Toki on mainittava myös se, että olemme molemmat muuttuneet lasten myötä. Jollain tavalla myös ymmärtäväisemmiksi - myös toisiamme kohtaan - vaikka toisaalta kaikki se väsymys ja jatkuva melu jne. ei tee hyvää, jos ajattelee, että pitäisi olla sen kaiken keskellä ystävällinen ja rakastava.

Kun meidän esikoinen oli pieni, eräs viiden lapsen äiti sanoi minulle, että ensimmäisen lapsen kanssa on vaikeinta. Sitten helpottaa. Niin hassulta kuin se kuulostaakin: Hän oli oikeassa. Niin se on. Ainakin on ollut tähän asti. Se kaikki on pään sisällä. Asenteessa - siinä, miten itse kokee asiat. Ja kokemuksen turvin asiat alkaa kokea eri tavalla. Mutta se on selvää, että lapset muuttavat parisuhdetta. Mihin suuntaan, se on tietysti kokonaan toinen kysymys. Meidän kohdalla olen varma, että parempaan suuntaan. Lasten kautta kasvamme ihmisinä ja silloin kasvamme tai meidän luulisi kasvavan myös aviopuolisoina.

Tässä vielä kokonaisarvio tilanteesta. Tuossa minun avatar on minun vastaus ja teidän vastausten keskiarvo on tuo valkoinen pallo.


Linkit

unelmanumero5.blogspot.com/2019/10/toinen-synnytys-lapihuutojuttu.html

www.instagram.com/unelma5/

unelmanumero5.blogspot.com/2019/10/katkytkuolemavahdissa.html