Muistan hyvin, kun ennen nykyisen vauvan syntymää mietin, että tuo ja tuo vauva on syntynyt samaan aikaa kuin minun keskenmennyt vauvani olisi syntynyt, jos hän olisi elänyt. En sanonut sitä näiden vauvojen äideille muistaakseni kertaakaan ääneen, mutta muistan, että ajattelin sitä itsekseni. Nyt seuraavan vauvan synnyttyä en ole oikeastaan enää muistellut laskettua aikaa tai niin kiinnittänyt huomiota tammikuun vauvoihin tai siis siihen, että he ovat syntyneet samaan aikaan kuin minun vauvani olisi pitänyt syntyä.
Keskenmeno on hyvin tarkasti muistoissa ja ne toiveet ja tunteet, mitä siihen liittyi. En kuitenkaan aktiivisesti ajattele asiaa enää. Vielä tämän vauvan maha-aikana keskenmeno oli läsnä koko ajan. Silloin mietin vauvan menettämistä hyvin hyvin usein. Nykyisin keskenmeno on äitiysneuvolakortin merkintä: "-18 keskenmeno". Tuli kuinka monta lasta tahansa, niin keskenmenot pysyvät merkintöinä neuvolakortissa. Tavallaan se tuntuu hyvältä, että hänetkin on mainittu. Tavallaan taas kannan myös synnyttäessäni eläviä lapsia sellaisen naisen leimaa, jolla on ollut keskenmeno. Ja tavallaan sekin on hyvä, koska sairaanhoitohenkilökunta osaa varautua siihen, että ensimmäiseksi pitää sanoa ultrassa tai neuvolassa "vahvat sydänäänet" tai "lapsi elää". Kysyin ensimmäisessä meidän nykyisen vauvan ultrassa heti hoitajan löydettyä kuvasta sikiön, että sykkiikö sydän. "Kyllä tuossahan se on."
Haluan ajatella, että itse lapsi on enemmän kuin neuvolakortin merkintä. Hän on minun pieni poikani taivaassa. Minusta tuntui niiden kolmen kuukauden ajan, jotka olin raskaana... Wait. Kolme kuukautta? kysyt. Kuukautisten eka päivä oli maaliskuun lopussa ja vauva meni kesken heinäkuun alussa. Raskausviikot lääkäri määritteli ultrassa. Ehkä vauva ei ollut edes siihen lääkärikäyntiin mennessä kehittynyt normaalisti. Niin, minusta tuntui niiden kolmen kuukauden ajan, jotka olin raskaana, aina siltä, että lapsi oli poika. Siksi nykyisin jos joku puhuu, että meillä on vain tyttöjä, niin välillä sanon sen ääneen ja välillä sisälläni, että meillä on poika taivaassa.
Tuossa nopeasti napatussa kuvassa eräs nimeltämainitsematon räppäri, joka eräässä nimeltämainitsemattomassa ohjelmassa lauloi/räppäsi yhden nimeltämainitsemattoman joululaulun (en viitsi miettiä tekijänoikeuksia ja linkkauksia ym. Te tiedätte kyllä!). Tässä laulussa puhutaan linnusta, kuolleesta veljestä taivaassa. Kun katselimme tuota jaksoa, minulla oli pieni tyttövauva sylissäni ja hänen veljensä oli taivaassa... Halusin sanoa aiheesta jotain, mutta ei minulla taidakaan olla sanoja. Joka tapauksessa se hetki + se biisi kosketti.
Topelius menetti pieninä kolme lasta, kaksi poikaa. Eloon jäi kolme tytärtä. En uskalla edes ajatella sitä tuskaa, minkä moinen synnyttäisi. Tiedän, että silloin lapsia kuoli paljon enemmän, mutta en usko, että se varsinaisesti lievitti kipua. Toki jo alunperin asennekin oli, että iso osa lapsista kuolee mutta silti. Lasten saamisen jälkeen ja vielä enemmän keskenmenon jälkeen minua on alkanut ahdistaa tietyt ohjelmat, tietyt laulut, tietyt runot, tietyt tilanteet. Suomi Love on yksi niistä ohjelmista, jota en ole pystynyt enää katsomaan. Tuntuu, että se vaan lisää pelkoa ja repii sydäntä enemmän auki.
Vanhemmuuteen liittyy paljon rakkautta ja paljon tuskaa ja menettämisen pelkoa. Se yhdistävä tekijä, vanhemmuuden tuoma ulottuvuus, yhdistää minua, Topeliusta, Kimmo Laihoa ja ehkä myös sinua. Ja menneitä sukupolvia ja tulevia ja nykyistä. (Kyllä, älkää valittako pliis puuttumattomista viitteistä: Zacharias Topelius, Elastinen, Vain Elämää 2019 joulu, Varpunen jouluaamuna) Niin pitkään kuin en ajattele menettämistä tai mitään siihen liittyvää tai sitä, etten ole immuuni millekään, kaikki on hyvin.
Linkit
www.unelma5.com/2018/09/keskemeno-rv-124.html
www.unelma5.com/2019/01/sikion-sydan-sykki-eilen.html
0 kommenttia