Unelma 5: avioliitto

Sitä hämmästyy: Ai, hänkin on siinä

12/17/2020

0Comments

Mistä mä unelmoin korona-aikaan?

11/03/2020

Ensinnäkin olen alkanut syödä niin kovaa annosta D-vitamiinia, että johan on alkanut haaveiluttaa. Onkohan tämä ihan vaaratonta?! Ei vaan. Lienee hyvä välillä kirjoittaa ihan suoraan myös unelmista, jottei mene ihan nimi ja blogin idea hukkaan. Vaikka tarkoitan kyllä, että jokainen postaus muutenkin tukee jotain unelmaa eikä mikään ole ihan kokonaan hatusta vedetty.

1. Aika miehen kanssa

Tämä on jotain, mistä olen haaveillut jo pitkään. Olisi kiva olla välillä vain minä ja vaimo, ei äiti. Muutenkin olla edes hetken jotain muuta kuin äiti mutta erityisesti olla minun miehen kanssa rauhassa. Olisi kiva olla vapaa, palata menneeseen hetkeksi. Istua katsomassa jääkiekkomatsia Jokereitten aitiossa, ja pelkästään katsoa sitä matsia. Ei lasten kanssa sähläämistä. Tai löhöillä miehen kanssa ilmatäytteisellä patjalla ja katsoa ohjelmia, niin kuin silloin aluksi tehtiin - ennen kuin meillä oli sänkyä tai sohvaa. (Asuimme aluksi 30-neliöisessä yksiössä, johon ei mahtunut yhtään mitään.) En tiedä, osaisinko sanoa hänelle enää mitään näiden vuosien jälkeen? Olisinko samalla tavalla hölmö kuin aluksi? Ehkä.

2. Oma pihasauna

Siis varmasti ei ole jäänyt keneltäkään kuulematta, kuinka rakastan saunomista. Meillä ei ole saunaa. Meillä on omakotitalo ilman saunaa. What? Niinpä niin. Höpötän tätä samaa asiaa yleensä suunnilleen jokaiselle vastaantulijalle ja katselen saunoja tosiaan netistä vähintäänkin viikoittain. Nytkin ne seuraamme miehen kanssa yhden saunan huutokauppahintaa. Nousee joka kerta liian korkealle.

Tässä kuvassa meidän 1-vuotias ja minun ystävä Oona Eiran uimarannalla.

3. Kylpyläloma

Haluaisin mennä kylpylälomalle. Kylpylässä lasten kanssa on niin kiva olla, kun saa aamiaisen valmiiksi tehtynä nenän eteen (kaikille meille!) ja lapsilla on paljon ohjelmaa eikä tarvitse välttämättä erikseen olla sitä keksimässä.

4. Kirjoittaminen

Nautin luomisesta ja kirjallinen luominen on minun lempitapani luoda. Totta kai blogin myötä on ollut aika alkaa luoda (=ottaa ja muokata) myös valokuvia, mutta se on enemmän sivutuote - jotain välttämätöntä. Viime aikoina olen pyöritellyt paljon erilaisia ajatuksia päässä. Jossain vaiheessa se viimeinenkin hoitovapaa loppuu ja pitää olla selvillä, mitä tekee. Äiti ehdotti joskus, että voisin alkaa kirjoittaa lehtiin kolumneja. Joiltain lehdiltä olen kysellytkin ja siitä myöhemmin lisää, mutta se ei vielä ihan leiville lyö.

No sitten yksi kirjoittamiseen liittyvä ajatus, jota olen viime aikoina pyöritellyt on se, että kirjoittaisin jossain vaiheessa runokirjan äitiydestä. Ei juuri nyt mutta ehkä myöhemmin. En tarkoita, että siitä tulisi mikään pääbisnes, mutta minun pääbisnesten markkinointi saattaa vaatia ikään kuin lisää kanavia. Mutta tästä en ota stressiä enkä aio työstää mitään tässä elämäntilanteessa. Runot tulevat, jos ovat tullakseen. Runojen suhteen olen näiden vuosien varrella oppinut, että ne vaativat pitkän kehittelytyön. Olen myös oppinut, etten ole mitenkään erityisen lahjakas runoilija. Olen parempi tulkitsemaan runoja kuin kirjoittamaan niitä. Muitten tekstien kirjoittaminen on nopeampaa. Vaikkakin mitään tekstiä ei pitäisi kirjoittaa niin kuin minä näitä postauksia: kerralla valmiiksi.

5. Elämästä ilman kipua

Hämmästyitkö tästä kohdasta? Selkä nyt on ollut kipeä niin pitkään, etten enää edes tiedä. Selkä ja hartiat särkee välillä päätä. Sain tietää skolioosistani vuonna 2013 ja jo silloin fysioterapeutti sanoi, että minun pitää jumpata joka päivä tai vanhempana voi olla tosi vaikeaa. Eli se kipu ei ole yllätys, mutta kaiken maailman bursiitit ja luupiikit ovat olleet yllätys. Ne ovat tavallaan ihan turhaa ja epäilen, että paino on niihin ainakin osittain syynä. Eli painonpudotuksesta ja mahdollisimman kivuttomasta elämästä unelmoin.

0Comments

avioliitto

Kun oikeasti pitäisi puhua puolisolle - ja kuuluu vain huutolaulu ja kitinä

9/22/2020

Kun tapaan ihmisiä mukaan lukien oman aviomieheni, niin lasten äänet ovat aina se taustamelu tai päämelu. Oletko koskaan simultaanitulkannut? Koita simultaanitulkata kaikki mitä sanot, AINA! Entä kun pitäisi pystyä puhumaan jotain oman puolison kanssa? Entä kun ihan oikeasti pitäisi puhua hänen kanssaan juuri nyt? Se siinä on raastavinta. Riistävä, raastava rakkaus, se kaikista hienoin ja kaunein. Mutta eiväthän rakkaudet kilpaile keskenään, vai?

Minulla on usein ikävä miestäni ja keskusteluja hänen kanssaan. Kaipaan sitä, kun pystyimme vielä puhumaan päivittäin ilman, että osa puheesta jää kuulematta - ilman, että joku huutaa päälle koko ajan. Usein kirjaimellisesti koko ajan! Sen kaiken huudon, huutolaulun, kitinän yli pitäisi pystyä selvittämään sekä arkiset asiat, kuten ruokaostokset että meidän väliset asiat että kaikki muu. Riidat ovat automaattisesti kovaäänisempiä, jos ne pitää huutaa jo valmiiksi, jotta pystyisi kuulemaan toista. Entä jos oikeasti, ihan oikeasti, pitäisi pystyä puhumaan toisen kanssa? Lapsia ei voi lukita toiseen huoneeseen ja mennä itse toiseen huoneeseen puhumaan - tai voi niin tehdä, mutta sen huudon päälle ei olekaan sitten enää kiva puhua.

Tässä jokin aika sitten toisen meistä lapsuudenperheessä tapahtui tragedia. En voi kertoa teille sen yksityiskohtia, koska tämä blogi on aivan liian julkinen sellaiseen, mutta siitä illasta voin kertoa. Olimme saaneet tietää, että jotain aivan kauheaa oli tapahtunut. Meidän lapset olivat paikalla kuten aina ovat, kun mieheni vastasi puhelimeen. Olin yläkerrassa. Tulin sieltä alas ja kaiken sen hulinan keskellä mieheni kertoi minulle, mitä oli puhelimessa kuullut. Yritin sanoa lapsille, että nyt äitin pitää oikeasti kuulla. Olin hyvin kireä. Ja samalla minun oli vaikea uskoa kuulemaani. Ja samalla en ollut yllättynyt. Minun oli vaikea kuulla omia ajatuksiani, vaikea ymmärtää niitä.

Onneksi oli kesäilta. Emme ehtineet puhua mieheni kanssa oikein mitään. Olisin halunnut käydä asiaa hänen kanssaan läpi. Päätin, että olisi parasta nukuttaa lapset kävelyttämällä heitä kaksostenrattaissa. Se on helpompaa kuin heidän pitäminen sängyssä, niin pitkään paikoillaan, että ehtivät nukuttaa. Jossain mielessäni mietin, että olisi huono idea olla erillään, mutta minusta ei ollut nukuttamaan lapsia yksin nyt. Ajattelin, että meistä kummastakaan ei olisi siihen tällä hetkellä. Voimaton olo. Lapset eivät tietenkään halunneet nukahtaa. Sellaisellakin hetkellä olin yksin heidän kanssaan. Olin kai shokissa. Lasten nukuttaminen kesti pitkään. He huusivat rattaissa. Samalla päivittelin, että uskomatonta, että meillä ei oikeast ole ketään, joka voisi edes tällaisella hetkellä pitää lapsista huolta niin, että pystyisimme edes puhumaan tapahtuneesta muuten kuin sen huudon päälle.

About 1- ja 3-vuotiaalle ei voi selostaa, että nyt teidän olisi oikeasti tsempattava äitin ja isin takia. Tai voi selostaa, mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Totta kai he tunsivat ilmapiirin muutoksen ja olivat huolissaan. Tietenkin tunsivat. Heidän huolensa purkautuu vain eri tavalla kuin meidän. Heidän huolensa meidän sekavan mielentilamme päällä ei auta. Lopulta sain tyttäremme nukutettua pitkän ja uuvuttavan taistelun jälkeen. Lopulta menin mieheni viereen sohvalle istumaan. Emme puhuneet tapahtuneesta. Ehkä oli parasta katsoa komediaa ja yrittää unohtaa.

Seuraavana päivänä pystyimme puhumaan asiasta jollain automatkalla ja nyt olemme saaneet käsitellä sitä, pitkälti päälle puhuttuna, useamman kerran. Näiden kokemusten varjolla olen miettinyt niitä kaikkia avioeroja, jotka tapahtuvat, kun lapset ovat pieniä. Keskinäinen kommunikaatio on vaikeaa pienten kanssa. Siinä vaiheessa, kun oikeasti pitää puhua, niin pitää puhua. Pikkulapsiarki on se metallinpolttajan tuli.

Rakastan häntä.

2Comments

äitiys

Ei koskaan ilman lapsia - nyt helpottaa?

2/08/2020

Olen kirjoittanut blogissani paljon siitä, kuinka vaikeaa on, kun kukaan minun lisäksi ei hoida meidän lapsia. En ole koskaan ilman heitä missään.

Vuonna 2019 elokuusta joulukuuhun en ollut kertaakaan ilman jompaakumpaa lasta missään. Jos ei lasketa saman pihapiirin eri rakennuksia. Muuten jompikumpi lapsista oli aina mukana. Kahdestaan mieheni kanssa ilman lapsia olimme kolme kertaa. Kerran häissä, kerran katsomassa mummoa sairaalassa ja kerran synnyttämässä (jolloin olimme ilman lasts pari tuntia, lue koko kertomus täältä). Muuten vähintäänkin samassa pihapiirissä kuin lapset. Kuulostaako tutulta? Onko kohtalotovereita?

No, tähän asiaan on tullut ehkä vähän helpotusta vihdoin. Mieheni on hoitanut lapsia nyt pari kertaa silleen, että minä olen päässyt ilman heitä uimaan. Sen lisäksi yksi ystävä on tullut meille kotiin hoitamaan kerran ja siskon luokse ollaan saatu lapset myös kerran. Tuli sellainen olo, että ehkä tämä tästä.

Ja sitten tuli uutinen: Mieheni seuraava työpaikka on kolmivuoroinen. En ole varma, helpottaako sittenkään.

Nykyinen työ on ollut kaksivuoroinen ja sekin on tuntunut vaikealta. Iltavuoroviikoilla miehellä on ollut usein työhaastatteluja aamupäivästä, osa 40 km päässä kotoa. Samaan aikaan on myös vanhemman tytön kerhot ja miehelläni on kokouksia jne. Niillä viikoilla on siis saattanut olla monta päivää, jolloin olen ollut käytännössä yksin tyttöjen kanssa koko heidän hereilläoloajan. Tunnen yksinhuoltajaäitien kommentit selkärangassani: Mitä höpiset? Minulla on aina niin? Johon vastaan: Eikö teillä ole isovanhempia tms. auttamassa? Olen pahoillani teidän puolesta, joilla ei ole sitä toista aikuista auttamassa tai joiden "toinen aikuinen" ei auta.

Aamuvuoroviikoilla puolestaan mieheni on niin väsynyt, että hän usein menee päiväunille parin tunnin kotonaolon jälkeen. Eli olen jälleen lasten kanssa yksin suurimman osan heidän hereilläoloajastaan. Nukuttaminen on kaikkein vaikeinta. Molemmat tytöt on saatava nukkumaan yhtä aikaa, koska he herättävät muuten toisensa. Välillä kitisen heidän kanssaan.

Niinpä, olemme toistaiseksi suurimman osan ajasta hunningolla. Seuraavassa kuvaan hunninkoa, sen aiheuttamaa tilaa, sitä, että lepoa ei ole: Yritän levätä sairauksiani pois ja huolehtia lasten minimitarpeista. Usein syödään nuudelia, muroja tai nugetteja. Minä syön paljon makeaa. Tiedän tiedän. Epäterveellinen ruokavalio ei helpota tilannetta. Yleensä kun miehenikin on paikalla ryhdistäydyn ja laitan kunnon ruokaa. Salaattia jaksan tehdä harvoin. Sitten pitäisi laittaa astiat koneeseen jne. Sitä en yleensä tee heti syönnin jälkeen. Syötettyäni kaksivuotiaan ja tehtyäni ruoan olen yleensä poikki. Keittiö ehtii välillä aina haiskahtaa. Onneksi ei usein.

Päivien keskeinen sisältö pyörii yleensä siinä, että yritän hangata pukluja sohvasta pois, vaihdan kahden lapsen kakkavaippoja, tyttö katsoo ihan liikaa tablettia, minä ihan liikaa kännykkää, syötän molemmat tytöt (vanhempi on samalla laiska ja malttamaton, syötän tosiaan useimmiten ainakin osittain myös hänet), yritän selvitä siitä päivästä ja säästää voimia tervehtymiseen. Siistiä ei ole koskaan. Se olisi ihanaa, mutta jotain täysin tavoittamatonta.

Ja kuulostaa ihan hullulta, mutta se, että pääsen hetkeksi pois helpottaa tähän jatkuvaan hullunmyllykaaokseen parhaiten. Siksi, ehkä nyt helpottaa, kun pääsen ehkä hetkeksi pois. Junamatka Turkuun ihana... Tiedätte.

Kuvat
Ruotsista Skanssenilta. No reason. Ajattelin, että kuvaisivat tämän postauksen aihetta hyvin (kuiva vitsi).

2Comments

äitiys

Kakstuhattakymmenluvulla

1/04/2020

0Comments

äitiys

Miten lapset muuttavat avioliittoa?

12/14/2019

0Comments

avioliitto

Lucian päivänä neljä vuotta sitten

12/13/2019

Neljä vuotta sitten 13. joulukuuta, Lucian päivä, oli elämäni yksi tärkeimmistä päivistä. Olin kauhuissani. Tiesin, että se oli oikein mutta minua jännitti. Sinä päivänä aloin seurustella unelmieni miehen kanssa. Unelmieni mies - sitä hän on edelleen.

Ajelin joitain viikkoja sitten Vantaalla sen kuusiaidan ohi, jonka luona kerroin miehelleni tai siis tuoreelle poikaystävälleni, että minulla on oikeasti kihara tukka. Olin suoristanut sitä aina siihen asti. Halusin kertoa hänelle totuuden kaikesta, mitä siihen asti olin pitänyt salassa. Oikeasti minulla oli edelleen pari salaisuutta. Suurin niistä oli se, että halusin mennä hänen kanssaan naimisiin. Sitä en kertonut hänelle ennen kuin hän kosi minua. Mutta tuona kuusiaitanapäivänä, Lucian päivänä, se kaikki tavallaan alkoi ja tavallaan se oli vain yksi kohta koko tätä koko rymistystä. Tuo sana ehkä kuvaa meidän elämäämme parhaiten.

Silloin en olisi voinut uskoa, millaiset neljä vuotta oli edessä. Totta puhuen en olisi luultavasti itse suunnitellut sellaisia vuosia, mutta ne vuodet ovat tehneet meistä sellaisen avioparin ja perheen, jota nyt olemme. Neljässä vuodessa olemme kokeneet naimisiinmenon, kodinoston, kaksi synnytystä, keskenmenon, remonttia, työttömyyttä molemmin puolin, kuolemia. Se hetki, kun makasin mieheni sylissä ja itkin mummoni kuolemaa. Kun mieheni nosti sikiön maasta, pesi veret lattialta, pesi housuni lapsivedestä - kaksi eri kertaa. Vuotta aiemmin automatka kotiin pienen vauvani kanssa. Olin niin peloissani, että automatkalla sattuisi jotain. Entä jos vauva alkaa huutaa? Entä jos ajamme kolarin? Tämän toisen lapsen hymyt. Se automatka mieheni kanssa pitkästä aikaa kahdestaan, kehä III ja se kaamea kipu. Ikuisuudelta tuntuvat yksinäiset illat, jolloin odotin häntä kotiin. Se iltapäivä, kun mieheni tuli kotiin ja toi minulle irtisanomispaperin. Monet rukoukset, monet vilkutukset, monet suudelmat, monet pettymykset, monet haaveet. Tämä päivä ja tämä hetki. Onnelliset neljä vuotta. Totta kai on ollut myös vaikeaa. Totta kai.

Rakas mieheni, en vaihtaisi päivääkään kanssasi pois. Tiedän, etten ole ollut sinulle täydellinen vaimo enkä täydellinen äiti meidän lapsille. Paljon on parannettavaa. Anteeksi. Kaikesta huolimatta rakastan sinua äärettömästi. En voi odottaa ikuisuutta kanssasi.

Kai on sanottava sananen myös itse Lucian päivästä. Joka kerta kun ajattelen sitä, muistan erään elämäni tärkeistä naisista. Hän kuoli pari vuotta sitten. Viimeisen kerran kun tapasin hänet, minusta tuntui, että se olisi viimeinen kerta. Yllätyin kun hän kertoi, että syöpä oli saatu pois. Hän kuoli uusiutuneeseen syöpään joitain kuukausia myöhemmin. En voi kirjoittaa Lucian päivästä kirjoittamatta hänestä. Mitähän hän ajattelisi, jos näkisi, että kirjoitan tätä postausta ja vanhempi tyttäreni vain katsoo tabletilta ohjelmaa sillä aikaa? Tunnen usein menneiden sukupolvien painon harteillani. Tiedän, että heillä olisi sanottavaa. He neuvoisivat minua tekemään parempia valintoja mutta myös rakastaisivat minua ehdoitta. Tukisivat.

Ai niin, miten tämä nainen liittyy Lucian päivään? Hän oli siis organisoimassa Lucia-kulkueita, joihin osallistuin. Olin itsekin Lucia-neito kerran ja muussa roolissa kulkueessa myös useamman kerran. Joskus olin auttamassa lapsia ja joskus itse kulkueessa tähtityttönä. "Synnyin kerran saduista ja taruista.." ja jotain. En muista enää. Osasin ne aiemmin sekä ruotsiksi että suomeksi. Lucia oli italialainen marttyyri. Tämä postaus siis menee niille rakkaille, joita ei enää ole ja elämäni rakkaudelle.

Hyvää Lucian päivää kaikille!

0Comments

avioliitto

En ole paras vaimo miehelleni

12/09/2019

Näin kamalaa unta. Siinä eräs ystävämme sinkkuajoilta sanoi minulle, että minun pitäisi erota miehestäni, koska en ollut hänelle tarpeeksi hyvä vaimo. Yritin unessa olla ystävällinen ystävällemme. Kysyin syytä ja hän kertoi. Tiesin hänen olevan oikeassa. En ole ollut hänelle hyvä vaimo. En niin hyvä kuin olisin halunnut olla tai niin hyvä kuin minun olisi pitänyt olla.

Tiedän, mistä uni juonsi juurensa. Olimme edellisenä päivänä katselleet mieheni kanssa kuvaa, jossa mieheni hengaili erään TV-julkkiksen kanssa. Minä mietin itsekseni, että tuosta on tultu tähän. Nykyisin hän hengailee lähinnä minun ja lasten kanssa. Mieheni viimeinen tyttöystävä tienasi 2-6 kertaa minua enemmän vuodessa. Riippuen vuodesta ja huom. minun, ei hänen, tuloista. Kaikki mieheni exät ovat olleet kauniita, hoikkia, osa pimuja. Painan melkein puolet enemmän kuin osa heistä. Ja siitä on tultu tähän! Kotona odottaa kakkavaippaisia tyttöjä, omaa aikaa ei ole, vaimo on verkkapöksyinenpullukkakotiäiti. Laskemme tulojamme ja toteamme, ettemme ole kaukana Suomen virallisesta köyhyysrajasta. Jollain satasella heittää. Jne jne. Tämä minun valintani, minun unelmani, takia. Sen takia, että minä saan olla kotiäiti.

Ja kuitenkaan en edes tarkoita tätä sanoessani, etten ole ollut hänelle paras vaimo. Olen yrittänyt toteuttaa hänen unelmansa. Seurusteluaikoina kysyin häneltä, mistä hän unelmoi. Hänen vastauksensa oli omakotitalo ja kolme lasta. Minä olin se, joka sai hänet painostettua ostamaan kanssani meidän omakotitalon - koska se oli hänen unelmansa. Onhan se aina ollut minunkin unelmani, mutta minä olin asennoitunut elämään toisin. Olin asennoitunut olemaan varaton kotiäiti. Koska omakotitalo oli hänen unelmansa, halusin ehdottomasti saada sen toteutumaan. Olen myös toteuttanut hänen unelmansa lapsista. Niitä on tällä hetkellä kaksi. Kaksi kolmesta siis done (minun unelmassani on edelleen enemmän lapsia).

Tässä kohtaa täytyy sanoa, että meistä kumpikaan ei oikeastaan ollut yhtään kärryillä, mitä unelmamme meille tarkoittaisivat. Not really. En kadu niitä valintoja, jotka johtivat minut tähän tilanteeseen. Seurasin unelmiani ja mieheni unelmia ja nyt elän sitä unelmaa ja mietin, kuinka voisin tehdä tästä elämästä enemmän sitä elämää, josta me olisimme unelmoineet, jos olisimme ymmärtäneet unelmoida siitä. Does it make any sense?

Yritän olla miehelleni sellainen vaimo, jonka hän ansaitsee. Keskeinen kysymys, joka pyörii päässäni jatkuvasti on kysymys siitä, kuinka me saisimme kummallekin meistä omia juttuja, omaa aikaa. Minusta paras "oma aika" terveydenkin kannalta olisi liikuntaharrastus. Siis tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan se kysymys, jota pyörittelen päässäni jatkuvasti: Kuinka saisin minulle ja miehelleni liikuntaharrastuksen? Mieheni rakastaa urheilua. Nyt hän on kotonaan kuin vankilassa pystymättä liikkumaan. Hänen päivänsä menevät töissä ja lasten kanssa. Minä olen lasten kanssa 24/7 ja minä sidon hänetkin kotiin, koska minusta on tylsää olla jatkuvasti yksin lasten kanssa. Valitan, jos hän lähtee kotoa illaksi johonkin. Tätä tarkoitin: Huono vaimo!

Meidän kummankin ajatuksissa, unelmissa, oli jollain tavalla vapaampi perhe-elämä. Kai me molemmat luulimme, että meillä olisi vapaa-aikaakin. En ajatellut jääväni tällaiseen kierteeseen. Ja sitten ystävämme sanovat, että meidän pitäisi palkata lastenhoitaja, niin saisimme omaa aikaa. Täh? Ei meillä oli rahaa semmoiseen. Yritämme säästää vähiä pennosiamme jatkuvasti olemassaolostaan muistutteleviin remontteihin. Ongelma on myös se, että harrastukset ja matkat niihin maksavat.

No, jatkan yrittämistä. Yritän joka päivä tehdä asioita, jotta mieheni voisi elää unelmaansa - sitä unelmaa, josta hän olisi unelmoinut, jos olisi tiennyt paremmin. En tässä postauksessa edes aloita sitä kappaletta, jossa kerron, kuinka minun pitäisi olla myös kiltimpi ja rakastavampi vaimo. Ja kuinka yritän sitäkin olla - ja melkein joka päivä epäonnistun siinä täysin. Epäitsekkyys on avioliitossa keskeistä ja hei ihan vaan kiltteys. Tiedän periaatteet, mutta olen silti huono vaimo koko ajan.

Eräässä tunnetussa elokuvassa on kohtaus baarissa, jossa tuleva nobelisti tajuaa, mikä on ryhmän kaikkien jäsenten kannalta parasta. Ei se, että kaikki tavoittelevat omaa parastaan vaan se, että kaikki tavoittelevat sekä ryhmän että omaa parastaan. Luulen, että se sama lainalaisuus pätee myös perheeseen erittäin hyvin. Puolisoiden pitää tavoitella oman parhaansa lisäksi kaikkien perheenjäsenten etua. Siten syntyy optimaalisimmat ratkaisut. Luulen, että sillä tavalla ollaan parhaita vaimoja ja miehiä.

Pistäkääpä omia ehdotuksia, ajatuksia, kokemuksia tulemaan kommenttiboksiin.