Ruuhkavuodet ovat niin kovin rankkoja. Raskas ajatus: Miehelläni on seuraava yli neljän päivän loma seuraavan kerran vuonna 2022. Jollain tavalla elän enemmänkin kuin täysillä ja samalla tuntuu, että odotan vain jotain tulevaa. Tulevaa lepoa, tulevaa lomaa, tulevia haasteita. Suoritan tätä hetkeä koko ajan ja välillä hämmästyn, että se toinen onkin siinä. Suurimmaksi osaksi hän ei ole. Työt ja opiskelut, nukkuminen eri tahtiin.

Nyt on taas yövuoroviikko. Kello on kaksi aamuyöllä. Tänään heräsin, kun herätys soi, otin kännykän käteen ja nukahtelin istualteen sitä katsoessani. Ei, tällä kertaa se ei ole lasten valvottaminen. Se on tämä työ. Tämä intohimo. Joskus keskellä tätä meidän hektistä, raskasta, vilkasta, lapsekasta, jollain tavalla hallitsematonta tai siltä tuntuvaa, junan lailla eteenpäin puksuttavaa elämää - muistan, että hänkin on siinä. On ollut jo viisi vuotta.

Hänkin on siinä ja rakastaa minua. Vaikka olen niin epäkunnossa ja jatkuvasti hermostunut. Ehkä hän tietää, että minun on oltava jonkin verran itsekäs. Ehkä hän tietää, että minun pitäisi olla usein vähemmän itsekäs. Ehkä hän ymmärtää, vaikka usein teeskentelee. Ehkä hänkin on itsekäs. Hän ymmärtää, etten ole vauhko hänen tai lasten takia. Olen jatkuvasti kärttyinen. Ehkä osittain, koska minusta tuntuu, etten ole ajantasalla - en pysy mukana omassa elämässäni.

Yritän antaa hänelle maailmaa ja samalla osa minusta vetää sitä häneltä. Siitä osasta en pidä. Miten antaa toiselle tilaa tarpeeksi säilyttäen oman tilansa, olemassa olonsa ja pystyä huolehtimaan pienistä? Miten tehdä toinen onnelliseksi ja jaksaa? Miten olla purkamatta kaikkea häneen? Miten rajoittaa ihmistä itsessään, pystyä rakastamaan. 

Pakko mennä nukkumaan. Aamulla sinä tulet ja minun on herättävä hoitamaan lapset. Sinä nukut ja minä teen omaa työtäni. Rinnakkain. Se tässä on parasta: Sinäkin olet siinä.