Kun oikeasti pitäisi puhua puolisolle - ja kuuluu vain huutolaulu ja kitinä
by Emiilia - 9/22/2020
Kun tapaan ihmisiä mukaan lukien oman aviomieheni, niin lasten äänet ovat aina se taustamelu tai päämelu. Oletko koskaan simultaanitulkannut? Koita simultaanitulkata kaikki mitä sanot, AINA! Entä kun pitäisi pystyä puhumaan jotain oman puolison kanssa? Entä kun ihan oikeasti pitäisi puhua hänen kanssaan juuri nyt? Se siinä on raastavinta. Riistävä, raastava rakkaus, se kaikista hienoin ja kaunein. Mutta eiväthän rakkaudet kilpaile keskenään, vai?
Minulla on usein ikävä miestäni ja keskusteluja hänen kanssaan. Kaipaan sitä, kun pystyimme vielä puhumaan päivittäin ilman, että osa puheesta jää kuulematta - ilman, että joku huutaa päälle koko ajan. Usein kirjaimellisesti koko ajan! Sen kaiken huudon, huutolaulun, kitinän yli pitäisi pystyä selvittämään sekä arkiset asiat, kuten ruokaostokset että meidän väliset asiat että kaikki muu. Riidat ovat automaattisesti kovaäänisempiä, jos ne pitää huutaa jo valmiiksi, jotta pystyisi kuulemaan toista. Entä jos oikeasti, ihan oikeasti, pitäisi pystyä puhumaan toisen kanssa? Lapsia ei voi lukita toiseen huoneeseen ja mennä itse toiseen huoneeseen puhumaan - tai voi niin tehdä, mutta sen huudon päälle ei olekaan sitten enää kiva puhua.
Tässä jokin aika sitten toisen meistä lapsuudenperheessä tapahtui tragedia. En voi kertoa teille sen yksityiskohtia, koska tämä blogi on aivan liian julkinen sellaiseen, mutta siitä illasta voin kertoa. Olimme saaneet tietää, että jotain aivan kauheaa oli tapahtunut. Meidän lapset olivat paikalla kuten aina ovat, kun mieheni vastasi puhelimeen. Olin yläkerrassa. Tulin sieltä alas ja kaiken sen hulinan keskellä mieheni kertoi minulle, mitä oli puhelimessa kuullut. Yritin sanoa lapsille, että nyt äitin pitää oikeasti kuulla. Olin hyvin kireä. Ja samalla minun oli vaikea uskoa kuulemaani. Ja samalla en ollut yllättynyt. Minun oli vaikea kuulla omia ajatuksiani, vaikea ymmärtää niitä.
Onneksi oli kesäilta. Emme ehtineet puhua mieheni kanssa oikein mitään. Olisin halunnut käydä asiaa hänen kanssaan läpi. Päätin, että olisi parasta nukuttaa lapset kävelyttämällä heitä kaksostenrattaissa. Se on helpompaa kuin heidän pitäminen sängyssä, niin pitkään paikoillaan, että ehtivät nukuttaa. Jossain mielessäni mietin, että olisi huono idea olla erillään, mutta minusta ei ollut nukuttamaan lapsia yksin nyt. Ajattelin, että meistä kummastakaan ei olisi siihen tällä hetkellä. Voimaton olo. Lapset eivät tietenkään halunneet nukahtaa. Sellaisellakin hetkellä olin yksin heidän kanssaan. Olin kai shokissa. Lasten nukuttaminen kesti pitkään. He huusivat rattaissa. Samalla päivittelin, että uskomatonta, että meillä ei oikeast ole ketään, joka voisi edes tällaisella hetkellä pitää lapsista huolta niin, että pystyisimme edes puhumaan tapahtuneesta muuten kuin sen huudon päälle.
About 1- ja 3-vuotiaalle ei voi selostaa, että nyt teidän olisi oikeasti tsempattava äitin ja isin takia. Tai voi selostaa, mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Totta kai he tunsivat ilmapiirin muutoksen ja olivat huolissaan. Tietenkin tunsivat. Heidän huolensa purkautuu vain eri tavalla kuin meidän. Heidän huolensa meidän sekavan mielentilamme päällä ei auta. Lopulta sain tyttäremme nukutettua pitkän ja uuvuttavan taistelun jälkeen. Lopulta menin mieheni viereen sohvalle istumaan. Emme puhuneet tapahtuneesta. Ehkä oli parasta katsoa komediaa ja yrittää unohtaa.
Seuraavana päivänä pystyimme puhumaan asiasta jollain automatkalla ja nyt olemme saaneet käsitellä sitä, pitkälti päälle puhuttuna, useamman kerran. Näiden kokemusten varjolla olen miettinyt niitä kaikkia avioeroja, jotka tapahtuvat, kun lapset ovat pieniä. Keskinäinen kommunikaatio on vaikeaa pienten kanssa. Siinä vaiheessa, kun oikeasti pitää puhua, niin pitää puhua. Pikkulapsiarki on se metallinpolttajan tuli.
Rakastan häntä.
2 kommenttia
voishan lapsia hieman ohjata. lapsi, joka ei nukahda ilman pitkää nukuttamista, kärsii turvattomuuden tunteesta. kun lapset on huomion kohteena eikä taustamelunaiheuttajia, on myös isi ja äiti kasvaneet hieman itsekeskeisyydestään.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi :) Tämän tekstin pointti oli se, että joskus pitäisi oikeasti saada puhua aikuisten juttuja ja koska lapset ovat kuitenkin aina paikalla ja yleensä myös hereillä, niin niiden puhuminen on vaikeaa. Avioliittokaan ei ole ehkä kovin hyvällä pohjalla, jos ei viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin pysty käymään yhtään keskustelua. Esimerkiksi mieheni yöviikolla en edes näe häntä viikkoon kertaakaan silleen, että lapset eivät olisi hereillä ja paikalla. Hän nukkuu sen ajan, kun lapset ovat hoidossa tai nukkuvat päiväunia ja sitten, kun he menevät yöunille, niin hän lähtee töihin ennen kuin he ovat nukahtaneet. Tämä on tilanne joka kolmas viikko. Muilla viikoilla saattaa olla päivässä hetki, jolloin lapset nukkuvat. Mutta tosiaan käytännössä aviopuolisoiden olisi joskus edes käytävä keskusteluja, joten ne keskustelut on käytävä sen melun yli. Se on varmasti hyvin itsekeskeistä, mutta onko lasten sitten parempi kasvaa avioeroperheessä, niin sitä voi kanssa miettiä.
Poista