Keskenmeno rv 12+4 - Unelma 5

Keskenmeno rv 12+4

by Emilia - 9/18/2018


Tämä on aihe, josta haluan ehdottomasti kirjoittaa. Minusta on tärkeää, että kokemuksia kerrotaan ja niitä voidaan jakaa. Kommentoikaa siis.

Tiesin olevani raskaana jo siinä vaiheessa, kun viiva oli hyvin haalea. Kuukautiset olivat pari viikkoa myöhässä. Tein testin uudestaan parin vuorokauden jälkeen. Viiva oli edelleen haalea. Ja uudestaan ja sama toistui. Ja vielä kerran. Neljännellä kerralla viiva oli selvä, mutta ei vieläkään yhtä selvä kuin ensimmäisen raskauden kohdalla. HCG:n olisi pitänyt nousta. Aavistin, mitä on tulossa.

Mietin, että ilmoitanko neuvolaan, vaikka menee varmaan kesken. Samaa ajattelin jokaisen kohdalla, jolle raskaudesta kerroin. Neuvolassa tehtiin ultra ja sydän sykki. Aloin toivoa. Pieni oli elossa. Vakuuttelin itselleni, että aavistukseni oli väärä. Olin hyvin väsynyt - paljon väsyneempi kuin esikoisen kohdalla. Aika kului ja aloimme kutsua lasta, jonka uskoimme olevan poika, nimellä. Eräänä päivänä mieheni tuli suihkusta ja ilmoitti keksineensä vauvalle toisen nimen.

Merkitsin raskausviikot kalenteriin synnytykseen asti suunnilleen viikolla 11. Ajattelin, että nyt ollaan jo tosi lähellä kolmen ensimmäisen kolmanneksen loppua. Ehkä saisimme tosiaan pitää vauvan. Sitten tuli ensimmäisen kolmanneksen viimeinen viikko. Ajattelin, että pahin on ohi.

Heräsin yöllä ja huomasin nukahtaneeni sohvalle. Telkkari oli edelleen päällä. Menin vessaan ja näin housuissa pienen tipan verta. Säikähdin. Tiesin heti, mitä se tarkoitti, mutta sanoin itselleni, että ehkä se tuli limakalvoista. Sanoin saman myös miehelleni ja pyysin katsomaan alapäähän. Sanoin, että arvelin sen olevan keskenmeno. Hän ei uskonut minua vaan käski nukkumaan. Minä halusin huutaa. Googletin asiaa aikani ja totesin, että kai on parasta vain nukkua. Sisälläni minä tiesin kyllä.

Seuraavana aamuna verta oli edelleen vain pieni laikku. Päivä kului. Teimme normaaleja asioita. Oli pientä kuukautisten tyyppistä kipua. Minä seurasin levottomana veren tuloa. Lähdimme kävelylenkille. Tunsin, että nyt sitä on enemmän. Tarkistin. Veri oli kirkasta. Siinä se oli. Olin lukenut tarpeeksi keskenmenojuttuja tietääkseni.

Lähdimme terveyskeskukseen. Ottivat meidät (ihme kyllä) sisään ja pääsin ultraan. Sitä odotellessani tiesin, mitä oli tulossa, mutta yritin vielä pinnistellä optimismini kanssa. Aika kului hyvin hitaasti. Lopulta lääkäri totesi: "Nyt näyttää huonolta." Aloin itkeä. Kolme kuukautta toiveita (ja epävarmuutta) oli ohi. Lapsi oli kuollut pari viikkoa aiemmin. Meille varattiin aika sairaalasta seuraavaksi aamuksi. Toivoin, että lapsi tulisi ennen sitä.

Lähdimme kotiin kaupan kautta. Olin hyvin kiinni tässä hetkessä. Siteitä täytyi käydä ostamassa. Pääsimme kotiin ja pikku hiljaa kipu koveni. Kiinnitin huomiota siihen, että kipu ei ollut jatkuvaa, vaan se meni välillä pois. Aloin kellottaa supistuksia ja totesin, että niitä tuli parin minuutin välein. Pikku hiljaa kipu oli yhtä kovaa kuin esikoisen synnytyksessä. Supistukset kestivät yhteensä noin kaksi tuntia. Yritin hengittää ja kävellä jne. Tein samoja asioita kuin esikoisen kohdalla, mutta oli omituista tehdä niitä ilman valtavaa mahaa.

Sitten tapahtui jotain aivan uutta. Esikoinen oli käynnistetty osittain lapsiveden vähyyden takia eikä minulla ollut lapsivedestä tai sen menosta mitään kokemusta. Nyt se vain humahti yhdellä kovalla supistuksella housuihini. Ehdimme kylpyhuoneeseen ennen seuraavaa supistusta, joka toi pienen ihmisenalun ulos. Noin tunnin päästä jälleen supistuksella tuli istukka. Se oli iso itse sikiön kokoon nähden. Jälkivuoto kesti monta viikkoa.

Hämmästyin eniten sitä, että kaikki muistutti hyvin paljon synnytystä. Luulin, että varhaiset keskenmenot tulevat aina nukkuessa - niin kuin elokuvissa. En tajunnut, että pienikin alkio/sikiö on synnytettävä. Luulin, että lapsivesi menee niin kuin elokuvissa, että se vaan tulee jossain yhtäkkiä. En tajunnut, että sen menoa edeltävät supistukset.

Näin usean kuukauden jälkeen tapahtumat ovat edelleen selkeinä ja kipeinä muistissa. Lapsi oli ainutkertainen ja erityisesti se mietityttää, että voisimmeko antaa uudelle lapselle saman nimen, millä kutsuimme tätä lasta. Lapsi ei ole kuitenkaan sama.

Tarina on aika henkilökohtainen, mutta halusin jakaa sen silti, jos se auttaisi jotakuta. Kommentoikaa ihmeessä.

Saattaisit pitää myös näistä

1 kommenttia

  1. Nämä ovat niitä elämän kurjia puolia, jotka vetävät sanattomaksi ja surulliseksi. Oma kokemus keskenmenosta oli hyvin erilainen, mutta tunnistan tuon muistojen kipeyden liiankin hyvin. <3 -Tanja

    VastaaPoista