Olenko narsisti?

by Emiilia - 10/22/2021

Tätä kysymystä olen pohtinut tänä syksynä paljon. Rehellisesti ottaen luulen, että minulla ei ole ehkä varsinaisesti narsistista persoonallisuushäiriötä, mutta se osa on joka tapauksessa korostunut minun persoonallisuudessani. Ehkä se on vastareaktio jollekin. Ehkä se on jotain, mikä on mahdollista selättää. Ylpeys oli olemassa jo kauan sitten, mutta tein vuosia töitä sen kanssa. Yritin päästä siitä yli. Kun stressitasot olivat alhaalla ja tilanne oli optimaalinen, pärjäsin aika hyvin. 

Olen muuttunut viime vuosina paljon aiemmasta. Lasten jälkeen olen keskittynyt lähinnä siihen, että saan asiat tehtyä. Olen halunnut puhua itsestäni koko ajan enemmän - siltä se ainakin tuntuu - ja jostain syystä tuntuu, että minulle on tärkeää saada puhua itsestäni! Aiemmin fokus oli perheenjäseniä lukuun ottamatta usein enemmän keskustelukumppanissa ja pidin siitä. Perheenjäsenten osalta se vaihteli. Jännitin ja jännitän joskus edelleen itsestäsi puhumista. Aiemmin oli helpompi pitää fokus toisessa ihmisessä. Kyselin kysymyksiä ja jatkokysymyksiä. Se oli minun roolini. Nykyisin se on puhetulva/-oksennus toisen päälle ilman, että hän saa edes suuvuoroa. 

Minua on alkanut ärsyttää se piirre itsessäni, että yritän aina jakaa neuvoja muille ja kertoa omista kokemuksista. Olin aikoinaan aidosti hyvä kuuntelija. Nykyään koitan lähinnä pidätellä itseäni, etten alkaisi puhumaan itsestäni tai kertomaan mielipiteitäni. Sen lisäksi olen alkanut sanoa mielipiteitäni koko ajan suoremmin.

Saan itseni usein kiinni siitä, että pidän omia murheita toisten murheita pahempina tai tärkeämpinä. Mitä ihmettä?! Mitä minusta on oikein tullut? En ollut tällainen ennen. Nautin toisten tarinoista ja välitin heistä aidosti. Nyt käyn keskusteluja, joissa pidän keskustelun fokuksen itsessäni ja olen liian kiireinen päästämään sitä toiseen. Miten tämä on mahdollista? Tiedän, että se, mitä sanon, on totta, mutta sen hyväksyminen on vaikeaa.

Narsismi tulee esille myös vanhemman lapsen kanssa. Tiedän, että hänen vahinkonsa ja väärintekemisensä pitäisi antaa nopeasti anteeksi eikä ikään kuin kärvistellen. Pedagoginen suuttumus ei saisi myöskään koskea vahinkoja.

Perheenjäsenet ovat kommentoineet asiaa vuosien varrella huomautuksilla, että onpa sinulla hyvä itsetunto (se ei ole ollut kehu! tämä ei ole sellaista "hyvää itsetuntoa", jota joku itselleen haluaisi) ja että olen ylimielinen. He ovat oikeassa. Viime aikoina olen usein jäänyt pohtimaan omia sanomisiani. "En onnistunut siinä tänäänkään. Sanoin taas jotain ylimielistä. Olin taas ikävä vanhemmalle tytölle tai ystävälle tai äidilleni." No, prosessi on varmasti todella pitkä joka tapauksessa. Ongelmia tuottaa se, että onnistuminen vaatii selvästi paljon reflektiota. Usein tuntuu, ettei sille ole ollenkaan aikaa. Ei ole aikaa ajatella muuta kuin tätä hetkeä muuten kuin vain niissä tilanteissa, joissa keskustelen ystävien kanssa. Silloin on yleensä rennointa aikataulullisesti, mutta siinä ongelma on se, että sitten olen jo siinä tilanteessa, missä opeteltavia taitoja pitäisi hyödyntää. En ole ehtinyt kertoa itselleni, että tämä oli se tilanne, jossa sinun pitää pysähtyä tunnustelemaan, minkä sanominen on toiselle tärkeää ja tuntuu hänestä hyvältä ja tärkeältä. 

En tiedä. Prosessi on koko ajan kesken. Olen usein miettinyt, että haluaisin päästä terapiaan, jossa saisin apua narsistisiin piirteisiinä. Samalla tiedostan, että minulla itselläni ei ole rahaa siihen ja myös sen, ettei ongelma luultavasti ole tarpeeksi hälyyttävä, jotta voisin mennä sinne veronmaksajien rahoilla!


Narsismista on paljon hyviä artikkeleita ja kirjoja (suosittelen kirjoista: Janne Viljamaa Narsistin lapsena ja Joutsiniemi, Kaulio & Mäkelä Naimisissa narsistin kanssa. Tässä viimeisimmäksi lukemani artikkeli. Sekin oli hyvä:

Saattaisit pitää myös näistä

0 kommenttia