Haluaisin kirjoittaa kokemuksistani koulukiusaamisesta, mutta en ole varma, onko se hyvä idea. Niin monen yksityisyys on kyseessä. Jos teistä joku, josta kerron, haluaa kommentoida asioita nimellä tai nimettömästi, niin julkaisen nekin kommentit. 

Kun olin seiskalla, koulullani oli kyseenalainen kunnia kantaa Suomen huonomaineisimman koulun titteliä. Kiusaaminen oli varmaan käytännössä jokaiselle arkipäivää. Luulisin, että vaikka itse ei olisi ollut kiusattu tai kiusaaja - useammat meistä olivat luultavasti jollakin asteella molempia - niin jokainen varmasti näki joka päivä sen kolme vuotta kiusaamista. Kuinka kertoa näin julkisesti, mitä tapahtui? Ehkä kerron vain pätkiä. 

Eräs poika oli velkaa kaikille. Hän oli sitä minullekin. Häntä kiusattiin tosi rankasti ja epäilemättä hänet itsensä olisi voinut luokitella myös kiusaajaksi. Kerran eräs vanha ystäväni hakkasi hänet verille opettajanhuoneen ikkunan alla.

Meidän luokalla oli yksi poika, hyvä ystäväni, jota muut pojat haukkuivat homoksi. Häntä kiusattiin myös tosi paljon. Kerran ennen uskonnontuntia yksi meidänluokkalainen poika hakkasi häntä. Me kaikki koko luokka olimme käytävässä, mutta emme tehneet asialle mitään. Poika huusi minun nimeäni. "Auta (etunimeni), auta!" En uskaltanut tehdä asialle yhtään mitään. Lopulta uskonnonopettajan tulo keskeytti hakkaamisen. Uskonnonopettaja ei tehnyt asialle mitään. Kukaan opettaja ei tehnyt näille asioille mitään.

Kerran minun paras ystäväni oli poissa kuviksen tunnilta. Silloin jotkut heittelivät minua paperitolloilla. Olimme yleensä aina yhdessä parhaan ystäväni kanssa. Erikseen olo oli riski.

Kerran minun paras ystäväni ei ollut paikalla, mutta olin erään toisen parhaista ystävistäni kanssa. Häntä kiusattiin rankasti. Kävelimme koulun pihalla opettajanhuoneen ikkunan alla, kun he kerääntyivät rinkiin ympärillemme. Jatkoimme vain kävelyä ja onneksi he päästivät meidät läpi. Silloin säikähdin tosissaan. Samainen ystävä joutui vaihtamaan koulua kiusaamisen takia.

Erästä ystävääni sanottiin Essi-elefantiksi. En käytä tässä hänen oikeaa nimeään mutta saatte kuvan kuitenkin. Hän oli aika pitkä tyttö mutta ei mitenkään erityisen lihava kuitenkaan, normaali. Hän sairastui anoreksiaan. En ole koskaan kysynyt häneltä eikä hän koskaan sanonut sitä, mutta olen aina olettanut anoreksian johtuneen ainakin osittain kiusaamisesta. Pahinta tässä on se, että minä ja paras ystävänikin sanoimme häntä ensin elefantiksi. Kerran sanoin sen hänelle päin naamaa ja näin hänen ilmeestään, että se oli oikeasti loukannut häntä. Silloin tajusin. Meistä tuli hyvät ystävät. Jos luet tätä, niin pistä viestiä. Rakastan sinua edelleen.

Sama koskee teitä muita tässä mainittuja, myös kiusaajia. Olen antanut teille anteeksi sen kaiken jo ajat sitten. Vuosien varrella olen ymmärtänyt koko ajan paremmin, mistä se kaikki johtui: Ymmärtämättömyydestä. Varmasti teillä osalla oli myös kotona vaikeaa. Joillakuilla se varmaan johtui halusta olla cool, oikeessa jengissä. Ymmärrän, että se oli myös puolustautumiskeino. Veikkaan, että suurimmalla osalla teistä se oli sitä. Oli parempi profiloitua sille puolelle kuin toiselle, koska toisella puolella olisi itse vaarassa. Suurin osa teistä oli seuraajia, ei johtajia. 

Nyt kerron julkisen salaisuuden. Huhu kertoi, että me emme olleet ainoita kiusattuja tai kiusaajia. Opettajissakin oli niitä. Eräs opettaja parkkeerasi auton siten, että kiusattu opettaja ei päässyt lähtemään parkkipaikalta. Sellaista koulua minä kävin. 

Muistan, kuinka meidän koulusta tehtiin juttua televisioon. Siinä jutussa eräs oppilaista nimitti meidän koulua vankimielisairaalaksi. Siltä se tuntui silloin. Hullujenhuone, johon oli palattava joka päivä uudelleen. Jossain vaiheessa kun olin muistaakseni ysillä, joku poltti meidän koulun. Kiusaamista se ei lopettanut.

Kaikki kerääntyivät katsomaan joukkotappelua koulun pihalla. Muistan joukon pisimpänä rehtorin. Sitten joku soitti sukulaiselleen ja tämä toi puukon mukanaan. Poliisi ajeli korttelia ympäri välitunneilla - vain hyvin lyhyen aikaa.

Miten me kaikki selvisimme siitä? Ysillä asiat helpottuivat. Kerron hetkestä, joka jollain tavalla oli hyvin merkityksellinen minun muistikuvissani. Ysillä meillä alkoi olla aika kiinteä ja iso porukka. Olimme se kiusattujen jengi. Istuimme yhtenä päivänä koulun suuremmassa ruokalassa, kun joku heitteli meitä keitetyillä perunoilla. Muistelen, että se meni niin, mutta en ole aivan varma. Meidän joukossa oli yksi poika. Hän oli saanut tarpeekseen ja toisin kuin meiltä muilta häneltä löytyi rohkeutta tehdä jotain asialle. Luulen, että häntä jännitti, mutta hän ei näyttänyt sitä. Hän käveli kylmänviileästi maitoautomaatille, täytti lasinsa, käveli perunanheittelijän luokse ja läväytti maidot hänen rinnuksilleen. No kiusaaja taisi tehdä vastaiskun, mistä maitojen vaihdosta molemmat muistaakseni saivat puhuttelun.

Minun mielikuvissani se hetki muutti jotain. He, vastapuoli, eivät olleetkaan voittamattomia. Ehkä mekin pärjäisimme. En kehota ketään heittämään maitoa kenenkään päälle tai mitään muutakaan vastaavaa, mutta kehotan kyllä kaikkia kiusattuja puolustamaan toisiaan. Minulle ei tullut silloin 13-16-vuotiaana mieleenkään, että siihen olisi ollut mitään ratkaisua. Kenellekään aikuiselle kertominen ei ollut ratkaisu. Sen olisi pitänyt olla, mutta näimme moneen kertaan, että aikuiset eivät voineet tehdä/tehneet asioille mitään. Kyllä he tiesivät, mutta mitä keinoja heillä olisi ollut. Vaikutti siltä, että ei mitään. 

Vastaus oli tavallaan löydyttävä meidän jengin omasta vahvuudesta. Sen oli löydyttävä sisältä. Tärkeintä oli oivallus, että ei ole tilanteen vanki, että tilanteelle itse asiassa voi tehdä jotain.

Ysin jälkeen meidän tiet erkani. Minun matkani jatkui lukioon. Lukio oli ihmeellinen. Muistan edelleen, kuinka hämmästelin sitä, että kukaan ei koskaan kiusannut ketään. What? Mikä maailma tämä on? Voiko olla koulu ilman kiusaamista? Se ei tuntunut olevan totta ja silti luulen sen olleen.