Päivystyksessä odotin edelleen epätoivoisesti säännöllisiä supistuksia. Olimme käyrillä noin tunnin. Pahin pelkoni oli, että minut lähetettäisiin kivuissani käynnistysosastolle, jossa ei olisi mitään kivunlievitystä - kuten ensimmäisessä synnytyksessä. Kätilö päästi minut pissalle ennen käyrille laittamista. Hän teki alatietutkimuksen ja totesi, että vauvan pää on liian kaukana kohdunsuulta. Minun pitää olla makuulla, ettei napanuora kierry vauvan pään ympäri. Kätilö kävi päivystyksessä vietetyn tunnin sisällä pari kertaa minua katsomassa. Joku kävi myös ottamassa näytteet. Supistukset alkoivat kipeytyä, mutta niitä ei tullut edelleenkään säännöllisesti. Pelkäsin kipua. Minulle alkoi olla selvää, että tässä synnytyksessä en suostuisi sietämään yhtään kipua, jos se olisi minusta kiinni.

Kätilö tuli lopulta takaisin ja alkoi sanoa, että minut lähetettäisiin käynnistysosastolle. Mies näytti ylöskirjoittamiaan supistuksia - onneksi - ja supistus tuli ennen kuin ehdin lähteä mihinkään. Hän näki, että tuo ei kyllä tule kestämään yhtään kipua. Hän pyörsi sanansa ja lähetti minut synnytyssaliin. Pelastava enkelini oli minua synnytysosastolla vastassa. Hän oli nuori vastavalmistunut nainen, ollut töissä Naistenklinikalla vain vuoden vaihteesta. Pidin hänestä heti. Hän ei ollut langanlaiha työhönsä kyllästynyt skeptikko vaan nainen, joka pystyisi pitämään minusta huolta ja pitämään minua paikoillani, jos tarve vaatisi. Kävellessämme synnytyssaliin hän kysyi, mitä kivunlievitystä haluaisin. Sanoin, että haluan ilokaasun ja epiduraalin. Ilokaasun saman tien. Hän sanoi, että näin tehdään.

Tulimme sisään synnytyssaliin. Matkalla tuli joku supistus. Kätilö näki, että kestin niitä huonosti. Heti saliin tullessa hän otti ilokaasun sängylle valmiiksi. Helpotus, saisin ilokaasun. Seuraavista hetkistä en muista paljonkaan. Supistukset olivat hyvin kipeitä tai pikemminkin en ollut valmis kestämään niitä yhtään. Menin heti sängylle ja seuraavat viisi tuntia otin jokaisen supistuksen kohdalla ilokaasua. Ilokaasu ei vienyt kipua kokonaan pois, mutta aina välillä sain hengitettyä sitä tarpeeksi, jotta olin pikselihetkessä loppukivun ajan. Synnytyksen aikana nimesin pääni sisällä ilokaasuiset hetket pikselihetkiksi. Pystyin pikselihetkienkin aikana päänsisäiseen monologiin ja ajattelemaan, mutta muu huone oli kaukana. Minusta tuntui kuin en olisi ollut ruumiissani kiinni koko aikaa. Sitten palauduin taas takaisin ruumiiseen ja tunsin kivun. Pikselihetkinä ensin osa näkymästä oli pikseliä ja lopulta kaikki. Se oli kuin vanhan ajan näyttöjen lataushetket. Lumisadetta joka liikkui kuvioissa tai jumiva latausruutu. Ääni pikselihetkessä oli huminaa. Näkymä oli siis mustavalkoista pikseliä, joka sykki ja junnasi paikoillaan. Osa minusta halusi jäädä siihen hetkeen, olla ottamatta ilokaasua ollenkaan pois. Olla poissa, mutta tiesin, ettei niin saanut tehdä. Minun piti ottaa naamari välillä pois ja käydä ruumiissani. Joku osa minusta pelkäsi, etten palaisi. Mietin lähes jokaisella syvemmällä pikselihetkellä, että entä jos en palaa enää takaisin. Sitä en halunnut. En halunnut kuolla. Tässä synnytyksessä pystyin pitämään mielessä sen, että vauva voi tulla hyvinkin nopeasti niin kuin toisessa synnytyksessä.

Olin lähes koko viisi tuntia omassa maailmassani. Tiesin, mitä huoneessa tapahtuu ja  alussa oli joitain hyvin selviä hetkiä, jolloin olin tarpeeksi selvänä katselemaan huonetta ja miestäni ja juttelemaan silmiin katsoen kätilön kanssa. Loppua kohti aloin vajota yhä syvemmälle pikselimaailmaani.

Useammassa kohti kätilö kysyi saman kysymyksen: "Näyttää siltä, että supistukset on kipeitä. Luuletko, että pärjäät niiden kanssa vai haluatko vielä jotain?" Sanoin ensimmäistä kertaa lukuunottamatta, että haluan vielä jotain. Ensimmäisellä kerralla sanoin, että koitan vielä ilokaasulla. Puudutus olkapäähän oli petidiini tai oksikodoni. Hän mainitsi molemmat enkä ole varma, kumpaa hän laittoi. Nyt kun googletan lääkkeet, niin molemmat ovat opioideja. Minulla oli siis useampi huumausaineena käytetty aine kehossa yhtä aikaa, kun otin kuitenkin opioidejen päälle koko ajan myös ilokaasua. Jossain kohti ajatukset harhailivat siihen, että nyt ymmärrän, miten voi olla tyrmäystippojen tai humalassa kokonaan tiedoton. Olen absolutisti, joten vastaavat kokemukset ovat tosiaan rajoittuneet vain kolmeen synnytykseen. Olen kiitollinen, että kätilö oli valmis antamaan minulle kaikki mahdolliset lääkkeet. Hän oli nuori kätilö ja välillä hän aina soitti jollekin vanhemmalle kätilölle ja kysyi neuvoa, mutta olen hyvin kiitollinen, että hän oli vahva nainen - tarpeeksi vahva myös kysymään neuvoa.

Jossain vaiheessa kätilö kysyi taas, että tarvitsenko jotain ja sanoin jälleen, että kyllä. Siinä vaiheessa tuli mies lääkäri. Hän päätti, että saisin selkäpuudutuksen taas istualtani. Keskimmäisessä synnytyksessä sain sen makuultani, mutta ensimmäisessä niin ikään istualtani. Tällä kertaa puudutustilanne oli aiempia helpompi. Tosin en ole jälkeen päin varma, menikö siinä jotain vikaan. Kätilö oli tarpeeksi iso tukemaan minua. Sanoin heti, että mieheni pelkää neuloja eikä voi auttaa. Kätilö ymmärsi eikä tällä kertaa edes pyytänyt häntä pitämään minua. Halasin kätilöä ja sain jopa pitää ilokaasuni. Otin sitä hänestä kiinni pitäen supistusten aikana, vaikka lääkäri tunki neulaa selkärankaani. 

Ensimmäisenä minulle laitettiin fentanyyli. Kätilö sanoi, että se saattaisi tuoda minulle oudon olon. Rehellisyyden nimissä, vaikka netissä sen sanotaan  olevan "erittäin voimakas opioidi", niin en huomannut mitään vaikutusta enää siinä vaiheessa. Olin ollut jo niin pitkään ilokaasuissa ja siinä ensimmäisessä lääkkeessä, että kaikki oli yhtä pikselihetkeä jo muutenkin.

Noihin aikoihin mies lopetti supistusten kirjaamisen, koska epiduraali laitettiin ja supistukset olivat heikompia. Selvinä hetkinä tunsin vauvan alhaalla. Aiemmista synnytyksistäni poiketen tunsin myös alapään kivun enkä vain jäätäviä menkkakipumaisia supistuksia. Tämä kipu oli uudenlainen ja lievempi. Sitten jossain vaiheessa tunsin sen kaiken sumun keskeltä, että minua alkoi oksettaa. En ollut ensin varma, että kuvittelinko vain. Kätilö oli paikalla - oi siunattu olento - ja kysyi, että oksettaako. Hän tiesi jopa sen. Toi oksennuspussin. Sanoi muistaakseni, että tämä on kolmen tunnin oksetus. En ollut aiemmissa synnytyksissä oksentanut missään vaiheessa. En tiedä, johtuiko oksetus lääkkeistä vai oliko se kuten hän sanoi tyypillinen kolmen tunnin oksetus. Oksensin yhä uudestaan ja uudestaan. Toisessa kädessä oli oksennuspussi ja toisessa ilokaasu. Olin tarpeeksi tietoinen tilanteesta, jotta ymmärsin pitää nämä erillään. Mieheni ja kätilö pyyhkivät naamaa oksennusten - ja supistusten välillä, että sain otettua ilokaasua ilman, että koko naamari meni oksennukseen. Tämä tapahtui kerta toisensa jälkeen.

Luulen, että hyvin nopeasti oksentelujen jälkeen minusta alkoi tuntua, että nyt on aika ponnistaa kunnolla. Jossain vaiheessa kätilö laittoi suoraan vauvan päähän anturin, jolla seurattiin syketti. Koitin alapäätä pariin kertaan ja minusta tuntui epätoivoiselta, etten tuntenut vauvan päätä vielä kunnolla. Liian pitkä matka. Olin koittanut ponnistaa välillä jo aiemmin. 

Aiempien synnytysten kohdalla tätä ei ole tapahtunut, mutta nyt se tapahtui: Vajosin kokonaan omaan pikselimaailmaani. En tiennyt, että nyt vedetään ihan loppua. En edes tiennyt, että joku soitti toisen kätilön paikalle. En tiennyt ponnistavani kunnolla. Tunsin mieheni tulleen viereeni ja pidin hänestä kiinni, mutta muuten kaikki oli sumua. 

Jos joku ihmettelee kuivattuja luumuja, niin niitä saa yleensä sairaalasta, mutta varmuuden vuoksi ajattelin ottaa niitä mukaan. Ne ovat sen takia, että synnytyksen jälkeen kakka ei saa olla kovaa, koska se sattuu. Rintakumejakin sairaalassa tosiaan on, mutta se on vain hätävaraksi. Pistän postauksen loppuun vielä listan muiden bloggaajien sairaalakassin sisällöistä.

2021. Kuolema levisi kättä pitkin kohti sydäntä. Nopeita ajatuksia: Olisinko valmis jättämään pienet tyttäreni ja miehen, jota rakastin? Kohtaamaan Luojani? Epätäydellisenä ja rikkinäisenä. Lasten jälkeen olen ensimmäistä kertaa alkanut pelätä kuolemaa. En halua jättää heitä. Kuitenkin kylmän levitessä kohti sydäntä hämmästyin omaa vastaustani: "Jos se tulee nyt, niin tulkoon. Olen valmis."

2017. Olin maannut siinä loputtomassa tuskassa jo tuntikausia. Luulen, että lähestyttiin 20 tunnin rajapyykkiä. En ole varma. Supistusten välillä oli sameaa. En tiedä, olinko hereillä. Pelkäsin tulevaa supistusta. En tiedä, montako tuntia viimeisimmästä kätilönvaihdosta oli kulunut. Tapasivat tulla aina vaihdon aikoihin tarkistamaan tilanteen. Olin huutanut jo tuntikausia. Kaikki oli yhtä kipua. Mitään muuta ei enää ollut olemassa. 

Jossain vaiheessa se oli liikaa. Muistan ilmoitustaulun, jota Naistenklinikan seinällä katselin. Siinä oli kello ja tekstiä. Katson sitä taulua. En voi enää ajatella vauvaa. Olen itsekäs ja ajattelen vain itseäni. Kipu on liikaa, haluan kuolla. Kuolema olisi helpompaa. Ei se haittaisi minua, kunhan pääsisin tästä kivusta. Eräs tuttu sanoi myöhemmin, että uusi elämä haetaan kuoleman rajalta. 

Sen hetken jälkeen synnytyksestä tuli tavallaan helpompaa. Soitin kellolla kätilölle ja hän antoi minulle ilokaasun - jotain mitä aiemmat kätilöt eivät olleet missään vaiheessa edes ehdottaneet. Olin pyytänyt heiltä jotain lääkettä kipuun, mutta kukaan ei ollut ehdottanut ilokaasua tai epiduraalia. Pari alatiesynnytystä myöhemmin: Siis mitä?!! Kukaan ei tarjonnut minulle missään vaiheessa kahta loogisinta vaihtoehtoa - tai tarjosi viimein siinä vaiheessa, kun olin jo rajalla. Itse en saanut palautettua siinä tilanteessa mieleeni yhtään synnytystarinaa tai elokuvaa. En muistanut enää kumpaakaan.

2021. En tiedä, miltä kuolema tuntuu. Olen kiitollinen saamistani kokemuksista, sillä luulen, että olen valmiimpi lähtemään, kun se aika tulee.

Keskenmenon olen kerran kokenut, mutta kun ajattelen uutta raskautta, niin jotenkin tuntuu, että en pelkää sitä enää yhtä paljon. Olen nähnyt, että siitä selvitään. Olen nähnyt, että joskus Luoja suo elävän lapsen ja joskus lapsen odottamaan minua taivaaseen. Yhtä arvokkaita. Tiedän, että olisin jälleen surun murtama ja se vaikuttaisi jälleen turvallisuuden tunteeseeni, mutta kuitenkaan se ei ole, mitä juuri tällä hetkellä pelkään. Elävien lasten menettämistä kylläkin. Hyvin paljon.

Teille, joilla ei ole lapsia sanon sen verran: Ensimmäinen synnytys oli ainakin minun kohdalla se ensimmäinen elämän epävarmuuskokemus. Minusta tuntui, että kontrolli tilanteesta oli mennyt kokonaan. Myöhemmin olen oppinut, että se kontrolloimattomuus liittyy vanhemmuuteen ylipäätään. Ensimmäisessä synnytyksessä en pystynyt tekemään lopulta tai käytännössä edes alussa yhtään mitään. Makasin siinä loputtomassa tuskassa tunnista toiseen eikä mikään, mitä tein, auttanut ollenkaan. Kätilöt eivät ehtineet auttaa minua ja olin vain loputtoman kipeä ja yksin. Mies oli paikalla, mutta hänkin oli tosi väsynyt. 

Mutta, mitä teille haluan sanoa. Älkää antako teille käydä niin. Sanokaa, että ei nyt haluan koittaa sitä ilokaasua tai minä haluan huoneen, jossa on amme, tai minä haluan sen epiduraalin nyt. Toisen synnytyksen kohdalla osasin sanoa heti nähdessäni kätilön ensi kertaa käytävässä: "Minä haluan sen ilokaasun heti." (Ehkä siihen, että sain kaiken haluamani auttoi myös se, että mieheni sanoi heti myöskin sen, että niitä supistuksia tulee sitten 1-2 minuutin välein.)

Oli miten oli, mahdollista tulevaa raskautta ajatellessani en niin pelkää enää noita. Mutta se lihominen. Tuntuu, että raskaudet ovat olleet se viimeinen tikki, joka on tuhonnut koko kropan. Sitten ensimmäisen raskauden tervettä päivää ei ole ollut. Se ei ole kokonaan totta. Ei, ollaan nyt ihan rehellisiä: Se ei ole ollenkaan totta. Totta kai minä itse olen ruumiini pilannut syömällä raskauksien aikana ja niiden jälkeen. 

Nykyisin haaveilen kivuttomasta elämästä. Jalkani ovat painon takia niin huonossa kunnossa, että en uskalla kävellä pitempiä matkoja. Luupiikki on nimittäin luultavasti ainakin isoilta osin painon syytä. Lonkat ovat joka raskaudessa olleet kovalla koetuksella (lonkan bursiitti). Juuri nyt tosin lonkat voivat ihan hyvin, mutta noin 1-2 kuukautta tokan synnytyksen jälkeen ne vielä reistailivat. 

Ja sitten on vielä miljoona muuta syytä, miksi paino vaikuttaa siihen, että kroppa on sitä, mitä on. Päivittäiset päänsäryt, selkäkivut ja rytmihäiriöt - niihinkään lihavuus ei vaikuta välttämättä myönteisesti. Rytmihäiriöitä ei muuten ole juuri tällä hetkellä päivittäin, mutta imettäessä oli kuukausien ajan päivittäin. 

Ai niin, ja miksi käsittelen koko aihetta? Olemme käyneet mieheni kanssa keskusteluita siitä, miten tulevaisuutta pitäisi järjestää - itse asiassa pitkälti taloudellisesta näkökulmasta. Yksi tähän vaikuttava seikka on tämä blogi. Nimittäin saan kuitenkin hieman mainostuloja blogista ja Instagramista, mutta päätulot ovat edelleen tukia, joten KELA:n pillin mukaan pitää elämä järjestää. Se, miten blogista saatavat tulot vaikuttavat mahdolliseen tulevaan vanhempainrahaan on yksi juttu jne. jne. Loputon suo. 

Kolmannen lapsen saaminen on siis myös taloudellinen juttu ja siksi sitä pyörittelee koko kokonaisuutta (myös raskautta) muutenkin mielessään. Milloin suunnittelee kolmannen lapsen tulevaksi ja miten se vaikuttaa kaikkeen ja millä virhemarginaalilla jne. jne. 

Ja jos joku mielessään mietti, että noinkohan lapsen tulon voi suunnitella, niin: Lapsen saamista ei voi noin vaan suunnitella, trust me I know. Mikään minun kolmesta raskaudesta ei ole lähtenyt heti käyntiin. Kaikkia on odoteltu ja kahden loppuun asti menneen synnytystä on odotettu melkein 10 kuukauteen (vähän liioittelen). Ja sitten vielä se keskenmeno. Mutta kaikesta huolimatta kyllä ääriviivoja voi silti piirtää. Luonnostella.

Kaupallisessa yhteistyössä: Nomai