Mietin pitkään kirjoittaisinko tästä. Totuuden sanoakseni pohdin edelleen julkaisenko tämän. Minun aiheet ovat olleet niin kovin synkkiä viime aikoina. En ole varma, haluanko viedä blogiani siihen suuntaan. Kuitenkin tämän ehkä haluan pukea sanoiksi.
2021. Siinä ei ollut mitään vaarallista ja minä tiesin sen. En tiedä, onko kukaan koskaan kuollut siihen toimenpidepöydälle, mutta epäilen, että sama ajatus on saattanut olla muutamalla muullakin. Kylmä alkoi levitä käsivarttani pitkin. Järki kertoi yksinkertaisen totuuden: Se tuntuu kylmältä, koska se on kylmempää kuin minun oma ruumiinlämpöni. En voinut kokonaan tukahduttaa toista ajatusta. Näinkö kuolema tulee? Tunsin kuinka se levisi suonissani kohti sydäntä. Mitä tapahtuisi sydämelle, kun se päätyisi sinne? Tuntisinko sydämenkin kylmänä? Tältäkö kuolema tuntuu? Tuleeko se vähitellen?
2017. Kun näin mummon viimeisen kerran, hän valitti useamman kerran kylmää lattiaa. Minä ja mieheni kehotimme häntä nostamaan jalat sängylle. Minun mielikuvissani - jotka ovat kesältä 2017 - sairaalan shakkiruutulattia tosiaan vaikutti kylmältä. Mummo toisti sitä useamman kerran. Minusta siinä oli jotain merkillistä ja jokin kertoi minulle, että tuolla yksityiskohdalla oli väliä. Mietin, pitäisikö kysyä hoitajalta lämmikettä. Muistaakseni kysyin mummolta, oliko hän pyytänyt hoitajalta apua kylmiin jalkoihinsa. Muistelen hänen pyytäneen. Hänellä oli jalassa villasukat, joten luulen, että joku oli myös kuunnellut häntä. Ei tarpeeksi.
Mummo oli niin iloinen siitä, että olin raskaana. Kyseli vauvasta. Vauva oli melkein täysiaikainen. Olin iloinen, että mummo pystyi keskellä äkillistä sairaalaan joutumistaan vielä pitämään mielen kirkkaana. Hän muisti, milloin vauva olisi syntymässä. Elokuussa. En muista, sanoinko sen hänelle: Tulisin näyttämään vauvaa, kun se oli syntynyt. Mummo ajatteli olevansa kotona silloin. Minä ajattelin - mutten sanonut sitä ääneen - että tulisin hoitokotiin tai sairaalaan näyttämään vauvaa. Äiti oli sanonut, ettei uskoisi mummon enää palaavan kotiin. Se ei olisi turvallista. Mummo oli kaatunut kotona. Juttelimme mummon kanssa hetken, hyvästelimme hänet ja lähdimme ajamaan kotiin Porvooseen.
Eräänä päivänä pian sen jälkeen äiti soitti minulle. Mummon jalat olivat kuoliossa. Ne pitäisi amputoida tai hän kuolisi. En ole varma, kumpi tapahtui ensin. Ehtikö hän missään vaiheessa tehdä päätöstä? Mummo kuoli sairaalassa kotikaupungissaan Kuopiossa. Minäkin synnyin siellä. Ajatukset risteilivät päässäni. Olisiko minun pitänyt sanoa hoitajalle, että tässä jalkajutussa on jotain outoa. Ne pitää tutkia! Mummon aika oli lähteä.
2021. Kuolema levisi kättä pitkin kohti sydäntä. Nopeita ajatuksia: Olisinko valmis jättämään pienet tyttäreni ja miehen, jota rakastin? Kohtaamaan Luojani? Epätäydellisenä ja rikkinäisenä. Lasten jälkeen olen ensimmäistä kertaa alkanut pelätä kuolemaa. En halua jättää heitä. Kuitenkin kylmän levitessä kohti sydäntä hämmästyin omaa vastaustani: "Jos se tulee nyt, niin tulkoon. Olen valmis."
2017. Olin maannut siinä loputtomassa tuskassa jo tuntikausia. Luulen, että lähestyttiin 20 tunnin rajapyykkiä. En ole varma. Supistusten välillä oli sameaa. En tiedä, olinko hereillä. Pelkäsin tulevaa supistusta. En tiedä, montako tuntia viimeisimmästä kätilönvaihdosta oli kulunut. Tapasivat tulla aina vaihdon aikoihin tarkistamaan tilanteen. Olin huutanut jo tuntikausia. Kaikki oli yhtä kipua. Mitään muuta ei enää ollut olemassa.
Jossain vaiheessa se oli liikaa. Muistan ilmoitustaulun, jota Naistenklinikan seinällä katselin. Siinä oli kello ja tekstiä. Katson sitä taulua. En voi enää ajatella vauvaa. Olen itsekäs ja ajattelen vain itseäni. Kipu on liikaa, haluan kuolla. Kuolema olisi helpompaa. Ei se haittaisi minua, kunhan pääsisin tästä kivusta. Eräs tuttu sanoi myöhemmin, että uusi elämä haetaan kuoleman rajalta.
Sen hetken jälkeen synnytyksestä tuli tavallaan helpompaa. Soitin kellolla kätilölle ja hän antoi minulle ilokaasun - jotain mitä aiemmat kätilöt eivät olleet missään vaiheessa edes ehdottaneet. Olin pyytänyt heiltä jotain lääkettä kipuun, mutta kukaan ei ollut ehdottanut ilokaasua tai epiduraalia. Pari alatiesynnytystä myöhemmin: Siis mitä?!! Kukaan ei tarjonnut minulle missään vaiheessa kahta loogisinta vaihtoehtoa - tai tarjosi viimein siinä vaiheessa, kun olin jo rajalla. Itse en saanut palautettua siinä tilanteessa mieleeni yhtään synnytystarinaa tai elokuvaa. En muistanut enää kumpaakaan.
2021. En tiedä, miltä kuolema tuntuu. Olen kiitollinen saamistani kokemuksista, sillä luulen, että olen valmiimpi lähtemään, kun se aika tulee.
0 kommenttia