Mietin pitkään kirjoittaisinko tästä. Totuuden sanoakseni pohdin edelleen julkaisenko tämän. Minun aiheet ovat olleet niin kovin synkkiä viime aikoina. En ole varma, haluanko viedä blogiani siihen suuntaan. Kuitenkin tämän ehkä haluan pukea sanoiksi.

2021. Siinä ei ollut mitään vaarallista ja minä tiesin sen. En tiedä, onko kukaan koskaan kuollut siihen toimenpidepöydälle, mutta epäilen, että sama ajatus on saattanut olla muutamalla muullakin. Kylmä alkoi levitä käsivarttani pitkin. Järki kertoi yksinkertaisen totuuden: Se tuntuu kylmältä, koska se on kylmempää kuin minun oma ruumiinlämpöni. En voinut kokonaan tukahduttaa toista ajatusta. Näinkö kuolema tulee? Tunsin kuinka se levisi suonissani kohti sydäntä. Mitä tapahtuisi sydämelle, kun se päätyisi sinne? Tuntisinko sydämenkin kylmänä? Tältäkö kuolema tuntuu? Tuleeko se vähitellen?

2017. Kun näin mummon viimeisen kerran, hän valitti useamman kerran kylmää lattiaa. Minä ja mieheni kehotimme häntä nostamaan jalat sängylle. Minun mielikuvissani - jotka ovat kesältä 2017 - sairaalan shakkiruutulattia tosiaan vaikutti kylmältä. Mummo toisti sitä useamman kerran. Minusta siinä oli jotain merkillistä ja jokin kertoi minulle, että tuolla yksityiskohdalla oli väliä. Mietin, pitäisikö kysyä hoitajalta lämmikettä. Muistaakseni kysyin mummolta, oliko hän pyytänyt hoitajalta apua kylmiin jalkoihinsa. Muistelen hänen pyytäneen. Hänellä oli jalassa villasukat, joten luulen, että joku oli myös kuunnellut häntä. Ei tarpeeksi.

Mummo oli niin iloinen siitä, että olin raskaana. Kyseli vauvasta. Vauva oli melkein täysiaikainen. Olin iloinen, että mummo pystyi keskellä äkillistä sairaalaan joutumistaan vielä pitämään mielen kirkkaana. Hän muisti, milloin vauva olisi syntymässä. Elokuussa. En muista, sanoinko sen hänelle: Tulisin näyttämään vauvaa, kun se oli syntynyt. Mummo ajatteli olevansa kotona silloin. Minä ajattelin - mutten sanonut sitä ääneen - että tulisin hoitokotiin tai sairaalaan näyttämään vauvaa. Äiti oli sanonut, ettei uskoisi mummon enää palaavan kotiin. Se ei olisi turvallista. Mummo oli kaatunut kotona. Juttelimme mummon kanssa hetken, hyvästelimme hänet ja lähdimme ajamaan kotiin Porvooseen. 

Eräänä päivänä pian sen jälkeen äiti soitti minulle. Mummon jalat olivat kuoliossa. Ne pitäisi amputoida tai hän kuolisi. En ole varma, kumpi tapahtui ensin. Ehtikö hän missään vaiheessa tehdä päätöstä? Mummo kuoli sairaalassa kotikaupungissaan Kuopiossa. Minäkin synnyin siellä. Ajatukset risteilivät päässäni. Olisiko minun pitänyt sanoa hoitajalle, että tässä jalkajutussa on jotain outoa. Ne pitää tutkia! Mummon aika oli lähteä.

Tämä postaus on ollut melkein vuoden pöytälaatikossa (alkuperäinen päiväys 29.4.2020). En oikein pystynyt jatkamaan tätä millään tavalla. Voin käyttää tässä postauksessa hänen oikeaa etunimeänsä, koska kuolleilla ei ole tietosuojaa. Normaalisti en käytä ensimmäistä etunimeä edes ydinperheenjäsenistä. 

Näin se alkaa:

Tänään (17.3.2021). En tiedä. Itken tätä täällä itsekseni. On monia tilanteita, joissa mietin teitä. Te olitte todellisia, vaikka se kaikki tuntuu niin etäiseltä. Te olette edelleen todellisia, vaikka ette ole samalla tavalla läsnä. Muistan teidän kommentteja sanasta sanaan. Teidän vahvat persoonat, inhimilliset persoonat. Kaikista vahvin muisto teistä on rakkaus. Se, miten minua rakastitte. Yritän seurata teidän esimerkkiä - myös sitä, jota ette kyenneet näyttämään. Nyt on minun vuoro tehdä tätä matkaa, kuten te teitte. Olen kiitollinen siitä, että sain tehdä sitä hetken yhdessä teidän kanssa. Kerran minäkin olen yksi teistä ja me nähdään taas. Terveiset sinne taivaaseen!

Mieheni rupesi tässä yhtenä päivänä puhumaan, että siinä vaiheessa, jos toinen meistä kuolee, niin toinen on rahavaikeuksissa. Yhteinen tili kuulemma jäädytetään saman tien lainojen takia. Meillä on yhteinen tili ja neljä eri lainaa. Meillä ei ole rahaa missään muualla kuin meidän yhteisellä tilillä ja tyttöjen säästötileillä. Molemmilla on kuitenkin omat luottokortit erillisille tileille. Totesimme, että emme siirrä rahaa vielä mihinkään, vaan toinen koittaa pärjätä aluksi luotolla, jos sellainen tilanne tulee. Tiedä sitten, onko järkevä ratkaisu. Sanovat, että pitäisi olla aina käteistä kotona, mutta missä ihmeessä sitä kahden pienen tuholaisen kanssa säilyttäisi? Kattavat ohjeet testamentin laatimiseen postauksen lopussa olevista linkeistä, mutta tässä 5 keskeistä asiaa.

Viisi huomiota testamentista

1. Testamentin kopio pitäisi olla jossain muualla kuin kotona, mieluiten pankissa tai asianajajalla (muokkaus 20.4.2020: ei kopio vaan alkuperäinen siellä ja kopio kotona). Kotoa kadonnut testamentti mitätöi käytännössä koko jutun.

2. Testamentti pitää allekirjoittaa kahden todistajan läsnäollessa. Todistajaksi ei kelpaa kuka tahansa. Todistaja ei voi olla edunsaaja. Testamenttiin tulee myös todistajien allekirjoitukset.

3. Asioita, jotka kannattaa sisällyttää testamenttiin: Mitä kaikkea testamenttaan ja kenelle? Millä ehdoilla? Voisi olla hyvä miettiä myös sitä, että kannattaisiko jotain antaa jollekin jo ennen kuolemaa. 

4. Vanhemmat voivat sisällyttää testamenttiin ns. lasten huoltajatoiveen. Toive otetaan huomioon heidän kuollessaan, mutta se ei automaattisesti astu voimaan. Kenen haluat olevan lapsesi huoltaja kuolemasi jälkeen? Toiveeseen voisi olla hyvä sisällyttää esimerkiksi lapsen/lasten uskonnollinen kasvatus. 

5. Testamentilla ei voi sivuuttaa perinnönsaajan lakiosaa, jollei perinnönsaaja luovu lakiosastaan. Lakiosa on puolet siitä perintöosasta, joka muuten tulisi testamentin saajalle kokonaan. 

Totuus on, etten halua ajatella omaa kuolemaani tässä tilanteessa, kun lapset ovat vielä pieniä, mutta ymmärrän kyllä, miksi mieheni puhuu tästä. Oli koronaa tai ei, voimme ajaa kolarin tai sairastua muuten.

Viimeisen kolmen vuoden aikana suvussa on ollut monta kuolemaa. Olen seurannut vierestä hautajaisjärjestelyjen ja kaiken muun kuolemaan ja hautaamiseen liittyvän etenemistä. Ensinnäkin yksi harhaluulo on pakko korjata. Muutamalla näistä menehtyneistä ei ollut kuollessaan tilillä niin paljon rahaa, että se olisi kattanut hautajaisjärjestelyt ja kaikki muut kuolemaan liittyvät kulut. Jos henkilö katsotaan varattomaksi, niin sukulaisten ei vastoin yleistä harhaluuloa tarvitse käyttää suuria summia hautaamiseen - tai saavat  he toki halutessaan käyttää. Mutta siis yhteiskunta tulee kyllä vastaan. Minun kokemukseni mukaan siis kaikki vauhkoaminen siitä, että pitää olla henkivakuutus ja se on epäitsekästä jne., on ollut viime kädessä turhaa. Heidän lähiomaisensa eivät ole joutuneet maksumiehiksi. Kun läheisesi kuolee, niin älä ihmeessä rupea maksamaan tämän laskuja omilla rahoillasi tms. Firmoille pitää sen sijaan ilmoittaa, että henkilö on kuollut. Jos henkilöllä ei ollut rahaa, niin saattaisi olla hyvä idea ottaa yhteyttä paikalliseen oikeusaputoimistoon.

Entäs meidän perheen testamentit? No lapsilla ei tietysti voi edes testamenttia olla.  Testamentin voi tehdä vasta 18-vuotiaana. Minulla ja miehellä ei ole testamenttia. Lasten huoltajatoivetta olen pohtinut. Minun mies, äiti, minun sisarukset. Siinä järjestyksessä. Raha-asiat normaalissa perimisjärjestyksessä. Uskonnollinen kasvatus vanhempien uskonnon mukaan. Siinä päällimmäiset ajatukset omaan testamenttiin liittyen. Pitänee pistää vielä paperille. 

Lähteet

www.tukiliitto.fi/lahjoita/testamenttilahjoitus/testamentin-tekeminen/

lakium.fi/testamentti/

yle.fi/uutiset/3-5098002

www.henkivakuutuskuntoon.fi/artikkelit/tiesitko-taman-testamentista

Minun viimeinen elossa oleva tätini menehtyi eilen keuhkokuumeeseen. Eilen oli myös minun 30-vuotissyntymäpäiväni. Olen kirjoittanut tätä 30-vuotispostausta uudelleen ja uudelleen. Aloitin sen kirjoittamisen jo aikaa sitten. Valmistelen suurinta osaa postauksistani jo hyvissä ajoin etukäteen, mutta tätä olen muokannut ennätyksellisen monta kertaa. Tilanne on muuttunut jatkuvasti. Luonnoksissani en ajatellut, että juuri minun syntymäpäivä olisi se, josta jonkun läheisen kuolema muistettaisiin. Pitkäperjantai, mitäs muuta se voisikaan olla kuin kuoleman päivä.

Tässä vaiheessa olin versioni kanssa ennen eilistä. Minun piti julkaista tämä postaus siis eilen, syntymäpäivänäni, mutta eilen ei tuntunutkaan ihan siltä.

Torstaina 9.4.2020

Hyvää syntymäpäivää minulle. Vielä hetki sitten en olisi uskonut, että syntymäpäiväpostaukseni aihe olisi kuolema. Tädilläni on keuhkokuume. Hän on hengityskoneessa. Täti odotti ehkä vähän liian pitkään sairaalaan menoa, ettei saisi koronaa. Jollain tavalla ironista. Lääkäri on sanonut, että hän tulee luultavasti kuolemaan keuhkokuumeeseen. Sama kuolinsyy kuin noin 90 000 maailmassa mutta eri taudinaiheuttaja. Tädilläni ei ole testien mukaan koronavirusta.

Olen miettinyt kuolemaa paljon. Eniten pelkään omaa kuolemaani - sitä, että lapset jäisivät näin pieninä tänne ja minä lähtisin. Itse prosessikin toki pelottaa. Miltä se tuntuu? Miltä tuntuu jättää oma ruumis? Olen ollut tässä ruumiissa tänään 30 vuotta. Tai olin tietysti jo äidin mahassa omassa ruumiissani, mutta sanotaan, että olen ollut tänne maailmaan syntyneenä omassa ruumiissani 30 vuotta. Kuolemakin voi olla onnellinen asia, mutta kaksi pientä lasta taakse jätettävänä... Ei.

Minulla on ollut keuhkokuume kerran aiemmin. Röntgenissä näkyi tumma alue keuhkoissa. Sitä olen miettinyt. Sain siihen ensin yhden antibiootin ja sitten toisen. Toinen toimi. Koronaan ei ole antibiootteja. Olisinko kuollut ilman antibiootteja viimeksi? Ehkä.

Tästä tuli vähän erilainen syntymäpäiväpostaus kuin muutama kuukausi sitten odotin. En tajunnut vielä siinä vaiheessa, kun tauti oli jo Wuhanissa, että kuluisi vain muutama kuukausi ja se olisi täällä. Kirjoitin postauksen Wuhanilainen ystäväni pisti viestiä ymmärtämättä ollenkaan, mistä puhuin. Siinä vaiheessa vielä pyörittelin mielessäni 30-vuotissynttärien järjestämistä. En ole vuosiin juhlinut synttäreitä kunnolla. Olin ajatellut, että synttäripäiväksi menisimme kotikaupunkiini. Tekisin ehkä jotain kavereiden kanssa tai sitten ehkä myöhemmin, kesällä, menisimme kylpylään hemmotteluun tai vuokraisimme mökin ja menisimme sinne saunomaan. Olimme jo sopineet tulosta vanhempieni luokse. Eräs perheenjäsen täytti tällä viikolla 80 vuotta ja olimme pitkällä myös näiden juhlien suunnittelussa.

Kaikki suunnittelu oli turhaa. Kylpylät on kiinni. Ystäviä tai vanhempia perheenjäseniä ei saa tavata. Ketään ei missään tapauksessa saa kutsua kylään. Kenenkään luokse ei saa mennä kylään. Ja kaiken lisäksi minä en edes voisi lähteä ajamaan kotikaupunkiini. Uudenmaan rajat on suljettu. Minä, mies ja lapset asumme suljetun rajan sisäpuolella; suku yhtä siskoa lukuunottamatta ulkopuolella. Vastassa on poliisi ja armeija! Jos olisin sanonut tämän muutama kuukausi sitten, minulle olisi naurettu. Kysytty, että mistä ihmeestä puhun.

On epävarmaa, että voidaanko syntymäpäiviä juhlia edes kesällä. Entä jos juhlijoita ei enää ole? Puhuimme mieheni kanssa matkasta sitten, kun tämä kaikki on ohi. Puhuin elokuusta, johon mieheni totesi, että menee varmaan pitemmälle. Hän on oikeassa. Ehkä juhlin ensi vuonna 31. ikävuottani. Katsoin dokumentin espanja taudista. Se tuli takaisi kesän jälkeen. En tiedä, uskallammeko edes matkustaa, jos emme ole sairastaneet koronaa.

Tädilläni on ollut flunssan oireita jo pitkään, mutta en arvannut, että tilanne menisi näin pahaksi. Äiti kysyi, että lähdenkö hautajaisiin, jos hän kuolee?

Tänään: En tiedä hautajaisista. Oletan, että isoja hautajaisia ei voi tällaisena aikana järjestää. En tiedä paljon muustakaan. Elämä on jollain tavalla sekavaa. Olen tottunut suunnittelemaan, mutta korona on tehnyt suunnittelemisesta vaikeaa - ja osittain turhaa myös, mikä tuntuu toisaalta hyvältä. 40. suunnittelematon vuosikymmen.

Tätini meni muun perheen luokse. Häntä odotti taivaassa hänen miehensä, seitsemän sisarusta ja vanhemmat. Hänellä on kaikki hyvin. Mielessäni hän hymyilee edelleen omaa vänkää hymyään. Hänellä on hyvin samantyyppinen hymy kuin se, jonka kohtaan peilissä.