Tämä postaus on ollut melkein vuoden pöytälaatikossa (alkuperäinen päiväys 29.4.2020). En oikein pystynyt jatkamaan tätä millään tavalla. Voin käyttää tässä postauksessa hänen oikeaa etunimeänsä, koska kuolleilla ei ole tietosuojaa. Normaalisti en käytä ensimmäistä etunimeä edes ydinperheenjäsenistä.
Näin se alkaa:
Pari viimeistä kertaa kun nähtiin. Luulen, että tiesit sen. Olit lähdössä. Halasit minua pitkään. Kyllä minäkin tiesin. Realisti olin. Olit jo vanha. Se on niin luonnollista. Varmistin, että varmasti halasin. Kuitenkin, kun ajattelen sinua näin jälkikäteen, on vaikea uskoa, ettet ole enää täällä meidän kanssa.
Tää menee teille kaikille jo täältä poistuneille. Muistan keskustelut teidän kanssa ja pidän teidän neuvojanne arvossa. Myös niitä, jotka sanoitte ääneen. En taida pystyä kirjoittamaan tätä postausta. Te olette niin lähellä ja sitten kuitenkaan en voi enää kerrata asioita teidän kanssa. Se kaikki pitää pystyä pitämään muistissa itse. Jokainen vie hautaan aivan liian paljon sukupolvien viisautta. Onneksi ehditte jakaa kanssani paljon. Nähdään sitten myöhemmin!
Kuva vuodelta 2015
Tänään (17.3.2021). En tiedä. Itken tätä täällä itsekseni. On monia tilanteita, joissa mietin teitä. Te olitte todellisia, vaikka se kaikki tuntuu niin etäiseltä. Te olette edelleen todellisia, vaikka ette ole samalla tavalla läsnä. Muistan teidän kommentteja sanasta sanaan. Teidän vahvat persoonat, inhimilliset persoonat. Kaikista vahvin muisto teistä on rakkaus. Se, miten minua rakastitte. Yritän seurata teidän esimerkkiä - myös sitä, jota ette kyenneet näyttämään. Nyt on minun vuoro tehdä tätä matkaa, kuten te teitte. Olen kiitollinen siitä, että sain tehdä sitä hetken yhdessä teidän kanssa. Kerran minäkin olen yksi teistä ja me nähdään taas. Terveiset sinne taivaaseen!
0 kommenttia