Nämä 5 postausta jätin kesken + miksi?

by Emiilia - 10/03/2020

Olen blogannut nyt neljä vuotta. Aluksi bloggaaminen oli epäsäännöllistä, mutta nykyisin julkaisen kaksi-kolme kertaa viikossa. Minulla on jatkuvasti noin 50 valmista tai puolivalmista postausta tai pelkkää otsikkoa odottamassa luonnoksissa. Tänään taas selailin luonnoksia ja totesin, että on tekstejä, joita en ehkä sittenkään halua kirjoittaa valmiiksi.

1. Kun mies etsii mulle töitä ja mä en tahdo mennä töihin 25.6.2020 
Totuus on se että joka kerta, kun ajattelenkin tätä aihetta, niin minulle iskee paniikki. Pitäisi pystyä kokoamaan itsensä. Herätä joka aamu siistiltä näyttävänä. Sen lisäksi pitäisi pyörittää samat asiat kuin nytkin. Kun ajattelen meidän 10-kuukautista vauvaa, en voi kuvitellakaan, että jättäisin hänet päiväkotiin vielä. Sekavien tunteiden ja ajatusten kenttä. Osa minusta haluaisi käydä muualla kuin kotona välillä, mutta en haluaisi olla koko päivä, koko aika töissä. Eniten pelkään sitä syntyvää stressiä, joka siitä syntyisi. Koko arki pitäisi sen töissä olevan stressiin lisäksi pystyä pyörittämään. En usko, että pystyisin enää opettamaan. Opettaminen on stressaavaa työtä. Mieheni on katsellut minulle opettajien paikkoja.

Mies puhuu, että jos hän jäisi kotiin vauvan kanssa. Minä menisin töihin ja kaksivuotias menisi päiväkotiin, jos hänen työt ei jatku. Ajatus on rasittava. Päivän päätteeksi edelleen pyykkäämään, laittamaan ruokaa, hoitamaan lapsia, valmistelemaan seuraavan päivän ruoat. Ajatus on suorastaan karmaiseva.

Miksi en kirjoita tätä loppuun?
Aika pian tämän kirjoittamisen jälkeen mieheni työsopimusta jatkettiin. Hän ei enää katsellut minulle työpaikkoja, mikä tekee tästä postauksesta juuri nyt ei-ajankohtaisen. Noihin aikoihin katsoin itsekin muutamaa työpaikkaa, mutta en todellakaan ollut valmis jättämään meidän pientä kenenkään muun hoitoon. Enkä ole vieläkään! Hän on 1 v 1 kk. Äitin vauva. En halua häntä vielä päiväkotiin. 


2. Meidän perheen ongelma olen minä! 23.6.2020 
Päätin edellisen postaukseni sanoihin: Valitettavasti tiedän, että meidän perheen todellinen ongelma olen minä eikä tyttäreni. Tiedän sen kyllä. Minun pitäisi joka kerta kaiken väsymyksen keskellä jaksaa ymmärtää tytärtäni. Minun pitäisi käyttää ne muutamat minuutit päivästä, jotka illalla olen kotona hereillä; siihen, että valmistelen seuraavaa päivää. Pitäisi ottaa vaatteet valmiiksi, jotta pääsemme lähtemään ulos hyvin nopeasti eikä ikäviä tilanteita ehdi syntyä. Laukut pitäisi olla pakattuna ja eväät tehtynä mielellään edellisenä iltana. Minun pitäisi käyttää kaikki vapaa-ajan rippeeni, jotka painottuvat lähinnä iltayöhön, kotitöihihin. Täydellinen äiti ei koskaan käyttäisi tätä aikaa sellaiseen, mikä on hänestä itsestään kivaa. Täydellisellä äidillä ei koskaan saa olla kivaa eikä hän saa koskaan rentoutua. Tsot tsot. 

No jaa, nykytrendi on lähinnä se, että täydellisen äidin pitäisi rentoutua. Joogaa tai jotain. Milloin ihmeessä tämän kaiken keskellä voisi joogata?! Lasten kanssa joogaaminen on hyvin hyvin vaikeaa. Tein yhteistyön erään firman kanssa (kysy alennuslinkkiä!), jolla oli siis kunto-ohjelma netissä ja tykkäsin siitä tosi paljon. Ongelma oli vaan siinä, että alkulämmittely onnistui vielä jotenkin. Kaksivuotias mukana hommassa, mutta siinä vaiheessa, kun piti päästä itse jumppaan, niin tilanne alkoi räjähtää täydellisesti käsiin. Niinpä olen jumiutunut kyseisen ohjelman erään jakson alkulämmittelyyn. Nyt joku sanoo, että minun pitäisi herätä aamuisin aiemmin ja aloittaa päivä joogalla. Nukuin viime yönä 5,5 tuntia. Puolituntisen katkaisemisen siitä kuulostaa aika ikävältä.

Miksi en kirjoita tätä loppuun?
Tämän postauksen sävy oli liian katkera. Vaikka haluankin julkaista rehellisiä postauksia ollakseni muille vertaistukena, niin en kuitenkaan halua levittää liikaa negatiivisuutta ympärilleni. Sitä valitettavasti varmasti monessa postauksessa tulee, mutta yritän tsempata.

3. Pitää päättää olla onnellinen 23.12.2019 
Tämä on niin klisee, mutta joulunaika kotikaupungissani oli wake-up-call. Tajusin, mikä valtava ero oli taas, kun sain olla rakkaitten ihmisten kanssa. Pääsin hetkeksi siitä kuplasta pois, jossa elän. Tällä en tarkoita vauvakuplaa. Tarkoitan vaan ylipäätään minun pienen kotini, vauvan, taaperon, miehen, kotitöiden, jatkuvan sotkun, jatkuvan velvollisuuden kuplaa. Kuplaa, jonka omat ajatukseni muodostavat. Pääsin pois oman pääni sisältä, käymään ulkomaailmassa. Jollain tavalla se kirkasti näkymää ja muistutti, että arjessakin pitää olla onnellinen.

Miksi en kirjoita tätä loppuun?
Tämän tekstin sanoma oli tärkeä. Sen oli tarkoitus olla. Mutta totuus on, että en muista, olenko kertaakaan joulun jälkeen päässyt oikeasti sen kuplan ulkopuolelle. Yritän edes välillä pyristellä siitä pois, mutta elän siinä pyristelyssä jatkuvasti. Minun päässä on minun jatkuvat kahleeni. Sen paremmin en osaa asiaa nyt ilmaista. Sen kuitenkin tiedän, että onnellisuus lähtee itsestä ja siitä, että tekee oikeita asioita.


4. Saanko puhua jostain muusta kuin lapsista? 22.9.2020 
Tavallaan jotain niin surullista ja tavallaan jotain niin luonnollista: sen unohtaa, millainen sitä on ilman lapsia. Onko enää edes mitään muistettavaa? Voiko vanhaan palata, jos ei ole se vanha enää? Olin ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen kodinulkopuolella tyttö(nais!)porukalla, ilman lapsia. Suoraan sanoen se oli vaikeaa. Lukijani muistathan, että olen kotiäiti. Olen ollut kotona lasten kanssa nyt yli kolme vuotta. Sitä unohtaa. Sitä vain yksinkertaisesti unohtaa, miten se kaikki meni. Kuin susien kasvattama lapsi ihmisten seurassa. Hämmentyneenä yritin vetää jotain samanlaista kommunikaatiota kuin ennen lapsia, mutta samalla tunnistin, että tässä on jotain hassua. Sitten yritin puhua lapsista, koska heistähän olen viime vuodet puhunut, mutta sekin tuntui väärältä siinä kontekstissa.

Minun koko elämän konteksti on lapset. Ei ollenkaan aikuiskontakteja, joihin lapset eivät liittyisi. Jos näen kavereita, niin näen heitä aina lasten ollessa läsnä. Saanko puhua jostain muusta kuin lapsista? Ehkä pitää sanoa ääneen jokseenkin naurettavan surullinen totuus: Se tärkein kysymys tätä aihetta käsitellessä on oikeasti se, että onko mitään sanottavaa mistään muusta kuin lapsista. Entä aviomies: Ja hänenkin kanssaan - puhumme vain lapsista. Mutta entä ne tilanteet, jolloin olisi tarpeen puhua jostain muusta?

Miksi en kirjoita tätä loppuun?
En kirjoita tätä loppuun, koska minusta tuntuu, että jokainen postaus toistaa itseään. Tämä on eri otsikolla, mutta pohjimmiltaan taas siitä samasta teemasta, mistä kaikki muutkin.


5. Mitä ihmettä? Onko mulla jo kaks lasta? 6.9.2020 
Mietin itsekseni yhtenä päivänä, että mitenkähän tämä-ja-tämä ihminen oli päässyt niin pitkälle urallaan ja sitten jotenkin jatkoajatus tuli: "... mutta hänellä nyt on jo niin monta lasta." Sinänsä tämä ei liity uralla pitkälle pääsemiseen tai siis uralla pitkälle pääsemisen ja lasten lukumäärän suhteeseen, vaan siihen, että hänellä oli VAIN KOLME lasta. Tajusin, että se on vain yksi lapsi enemmän kuin minulla! Hän oli vain kerran käynyt sen kaiken läpi minua enemmän ja minä mietin, että hänellä oli niin monta lasta. Onko se tilanne nyt loppujen lopuksi tosi erilainen, jos on kolme eikä kaksi lasta? En tiedä. Ei ole kokemusta. Kaikki on käynytkin niin nopeasti. Muistan, kuinka aika mateli vuosia ja sitten bäng bäng bäng.

Miksi en kirjoita tätä loppuun?
Hah, tämä on niitä tekstejä, joista minulla vaan ei ole tarpeeksi sanottavaa. Luonnoksissa on paljon niitä tekstejä. Ei mitään sen kummempaa syytä.

Saattaisit pitää myös näistä

0 kommenttia