Katselin jälleen TE-palveluiden sivuilla työpaikkailmoituksia. Asia, mitä olen tehnyt viime kuukausina aina silloin tällöin. Huomioni kiinnitti kohta "yrittäjät". Meinasin antaa asian olla, mutta sitten tuli sellainen tunne, että minun täytyy katsoa, mitä siellä on. Siivousyrittäjä. Kyllä, sinne haen. Työtä omilla ehdoilla. Fyysistä työtä. Työtä, joka on ohi silloin, kun työaika loppuu. Ei valmistelua, ei suunnittelua, ei arviointeja, ei lastensuojeluilmoituksia, ei kasvattamista. Ei kasvattamista. Kyllä juuri sitä haluan.

Jätin hakemuksen ja aloin malttamattomana odottaa yhteydenottoa. Kävin monta ylimääräistä kertaa katsomassa sähköpostini. Sitten parin päivän päästä tuli soitto. Pääsin ensimmäisestä haastattelusta jatkoon. Olin hämmästynyt koko tilanteesta, mutta mitä enemmän sitä ajattelin, niin sitä paremmalta se kuulosti. Edelleen on epätodellinen olo, mutta olen ollut koulutuksessa nyt pari päivää ja kaikki tuntuu edelleen hyvältä.

Osa teistä tietää, mikä minun ammatti on tai mitä olen yrittäjänä tehnyt viimeiset vuodet. Miksi minusta tuli maisterin tutkinnolla siivooja? Miksi en vain tee somea, mitä olen tehnyt viimeiset vuodet? Entä mitä on se jatkuva sotku ja jopa lehtiartikkeli sotkuisesta kodista? Hah. Ainakin tiedän, kuinka iso henkinen helpotus se on, jos saa siivoojan kotiin siivoamaan.

Hymähdän. Totuus on se, että aivan alussa hakiessani töitä nuorena, yritin hakea siivoojaksi useamman kerran, mutten koskaan päässyt. En tiedä. Olenko nyt vakavammin otettava siivoojakandidaatti? 31-vuotias kotiäiti versus 18-vuotias lukiolainen. No, kun sen noin asettelee: Kyllä, olen nyt vakavammin otettava siivoojakandidaatti.

Miksen hakenut oman alan töihin? En ole missään vaiheessa halunnut opettaa kokopäiväisesti silloin, kun lapset ovat pieniä. Tiesin sen jo ennen lapsia ja käsitys on koko ajan vahvistunut. Olen ajatellut ja ajattelen edelleen, että päivän-parin sijaisuuksia voisin ehkä tehdä, mutta se, että olisin jälleen kokopäiväisesti sen kaiken stressin ympäröimänä, mitä opettaminen tuo. Nope. Opettajana ei koskaan ole tarpeeksi. 

Miksi en sitten vaan someta ja jatka omaa yritystoimintaani? Kyllä minä jatkankin. Ei ole tarkoitus tehdä aivan täyttä työaikaa siivoojana. On tarkoitus jättää aikaa jonkin verran myös aiemmille bisneksilleni. Minä todella nautin ompelemisesta. Minä nautin isosta osasta somettamisesta. Somettamisen tuntipalkka on vaan uskomattoman huono. Laskin, että se on minulle ollut huonoimmillaan euron luokkaa ja parhaimmillaan viiden euron luokkaa. Ompelemisen tuntipalkka pyörii samoissa luvuissa. 

Ja kyllä rakas lukijani, olet aivan oikeassa: Hyvänä ompelijana palkka on aika paljon korkeampi. Ja kyllä, olet oikeassa hyvänä somettajana palkka on aika paljon korkeampi. Töitä pitää molempien eteen tehdä. Niinhän se on elämässä ylipäätään, töitä täytyy rahan ja työn saralla menestymisen eteen tehdä.

Ja niin minusta tuli siivooja!

Jos olet kiinnostunut lähtemään Kotirinkiin yrittäjäksi, niin klikkaa tästä. 

Siltä se tuntuu: Että korkkiruuvi kiristyy koko ajan kireämmälle ja kireämmälle. Mistä se johtuu? Siihen on useampikin syy, mutta raha on viime aikoina ollut iso syy - sen puute. Olen pääsemässä töihin. Oljenkorsi. Töihin, joissa en ole muita ihmisiä varten. Ihanaa. Vihdoin. 

Kerron siitä lisää myöhemmin. Nyt kerron korkkiruuvista. En tiedä, montako yhteistyöhakemusta kirjoitan päivässä. En enää tiedä, monenko eri postauksen hashtageja olen tänään etsinyt. En edes tiedä, montako sähköpostia, montako viestiä. Samalla lapset sotkevat. Saatan kaksi kertaa viikossa saada olo-/leikkihuoneen kuntoon ja sitten 15 minuuttissa monen päivän urakka on tuhottu. Olen siivonnut tuntikausia. 

Vanhemman tytön lempparijuttu on askartelu. Hän rakastaa leikkelemistä ja saattaa käyttää siihen pitkät pätkät aikaa. Hyvä, että keskittyy johonkin. Ei askartelussa mitään pahaa ole. En ole varma, kumpi lapsi levittää tytön leikkaamat paperit ympäriinsä, mutta se tapahtuu joka kerta eli joka päivä ja usein monta kertaa päivässä. Molemmat tykkäävät palapelistä ja he aina saavat käsiinsä jostain palapelin! Ja aina jostain pienempi tyttö löytää kyniä. 

Piilottelen niitä kaikkia: piilottelen saksia, piilottelen kyniä, piilottelen palapelejä, piilottelen jopa ruokaa. Meillä on paljon lapsilukkoja, joista vanhempi tyttö osaa avata lähes jokaisen. Hän on pitkä nelivuotias! Hän ei ole mikään eilisen teeren tyttö. Hän osasi kiivetä pinnasängystä pois 9 kk ikäisenä. Nuorempi oli 11 kk. Kiipeily on alusta lähtien ollut meidän tyttöjen lahjakkuus.

Meillä on systeemi, jossa pussissa odottaa palkinto, kun 10 tehtävää on suoritettu. Tehtävät ovat tyyliin siivoa huone (yksi huone riittää), pistä vaatteet naulakkoon, pue itse, käy potalla, älä riitele, pese hampaat. Ei mitään suurta ja ihmeellistä. Ongelma on se, että jos haluan, että he siivoavat minun on oltava koko ajan vieressä kannustamassa/uhkailemassa/lahjomassa/auttamassa siivoamisessa ja ei mene montaa minuuttia, kun se kaikki on ollut turhaa. Siivoamisen jälkeen yritän, että nyt katsokaa hetken ohjelmaa, niin pysyy siistinä. No ohjelman katselu ei montaa minuuttia kestä...

Minusta itsestäni tuntuu, että tarvitsisin muutaman viikon yksin kotona oloa siihen, että saisin kaikki pyykit viikattua ja huoneet siivottua. En ole koskaan yksin kotona! Ai niin olen itse asiassa väärässä, olenhan minä yksi kotona. Melkein unohdin. Tyttöjen kerhon ajan olen välillä yksin kotona, mutta sen kaksituntisen käytän poikkeuksetta töiden tekoon, joskus hyvin harvoin nukkumiseen.

Kyllä, korkkiruuvi. Ai niin ja poltan takkaa. Viime viikkoina on kulunut paljon aikaa siihen. Olisinko lisännyt tänään ehkä seitsemän kertaa puita takkaan. Haen puita pihalta, pilkon pahveja, lähettelen loputtomat määrät viestejä ja yritän jatkuvasti saada kotia siivottua, soittelen joka välissä aina tavaroita paikoilleen ja aina välillä saatan käyttää tunnin tai kaksi jonkin kotityön tekemiseen vain vaihteekseni huonetta ja nähdäkseni kahta kauheamman sotkun siellä. Ja sitten on taas aika ottaa kuvia, koska töitäkin on pakko jossain välissä tehdä. 

Jollain tavalla se tekemättömien töiden taakka painaa eniten. En tiedä, oppiiko sen kanssa koskaan elämään. Muistan, että nuorena kun olin vastuussa vain itsestäni - tein vaan opintoja ja töitä, minä annoin sotkun olla. No, sotkua oli, mutta sitä oli vähemmän ja se haittasi myös vähemmän elämää, koska suurin osa elämästä oli kodin ulkopuolella. Sotkua tuli pikku hiljaa. Ei minuuteissa niin kuin nyt.

Sotku ja se, ettei ole mahdollisuutta hengähtää edes pikkaisen ja on huono omatunto, jos ei tee aivan koko ajan montaa asiaa yhtä aikaa - se ja lasten riita ja huuto ja se, että on kaiken kanssa niin älyttömän yksin - ne kai sitä ruuvia eniten kiristää. Siedän sotkua paremmin kuin epäjärjestystä. 

Joka päivä ajattelen, että hoidan nämä älyttömän monta asiaa ja sitten sen jälkeen lepään sohvalla, katson ohjelmaa ja elän vain itselleni. Se ei ole kuukausiin, ehkä vuosiin, en ole varma enää kuinka pitkään aikaan, mennyt niin. Teen ja teen ja teen ja istun sohvalle vain huomatakseni, että tehtävää on vielä jäljellä niin paljon, että pitää jatkaa tekemistä. Kuka samaistuu? Valitettavasti veikkaan, että aika moni. Pistäkäähän viestiä, niin ollaan vertaistukena toisillemme :) 

Olen pyöritellyt jälleen eri vaihtoehtoja elämässäni. Olen hakenut paria työpaikkaa ja hakenut jopa yhteen blogiportaaliin, mitä en ole tehnyt pitkään aikaan. Lapin matkan jälkeen olen ollut inspiroitunut monista asioista ja halunnut kärsimättömänä saada paljon valmista. Lapsille otin käyttöön uuden palkintotaulukon, jonka pääasialliset tavoitteet on saada nuorempi käymään potalla ja vanhempi pukemaan ilman järkyttävää kitinää ja tappelua.

Olen ollut yhtä aikaa valtavan inspiroitunut kodista, kasvatuksesta sekä siitä, että elämässä on niin paljon auki. Samalla tiedän, että moni vaihtoehdoistani ei ole lainkaan inspiroivia. Mihin suuntaan mennä? Olen käynyt läpi vaihtoehtoja asuntosijoittamisesta henkilökohtaisen avustajan hommiin palaamiseen. Olen tehnyt laskelmia, kuinka paljon omalla firmalla edes voisi tienata. Luku on oikeasti masentava. Silti jokin hullu osa minussa pitää siitä, mitä teen.

Välillä mietin sitä vaihtoehtoa, että onko tämä maniaa? Johtuuko se uudestavuodesta vai olenko syönyt liikaa ravintolisiä? Miksi vireystaso vaihtelee niin paljon? Onko se hormonaalista? Ja osa minusta muistaa, että tämä taitaa olla normaalia. Kauan ennen paineita elämä oli tällaista - inspiroivaa. Jollain tavalla elämästä on lähtenyt painetta pois viime aikoina ja toisaalta tullut valtavasti lisää painetta. En tiedä, mitä ajatella. Ja samalla jokainen ylimääräinen ulkopuolelta tuleva juttu tuntuu olevan liikaa. Ahdistun soittopyynnöistä. Ahdistun siitä, ettei järjestystä ole ja siitä, että jokainen askel siihen tuntuu olevan liikaa. 

Haluaisin saada asiat hallintaan ja kuitenkin kaikki on koko ajan niin rikki ja keskeneräistä, epätäydellistä - ja tavallaan sekin on inspiroivaa.

Tätä kysymystä olen pohtinut tänä syksynä paljon. Rehellisesti ottaen luulen, että minulla ei ole ehkä varsinaisesti narsistista persoonallisuushäiriötä, mutta se osa on joka tapauksessa korostunut minun persoonallisuudessani. Ehkä se on vastareaktio jollekin. Ehkä se on jotain, mikä on mahdollista selättää. Ylpeys oli olemassa jo kauan sitten, mutta tein vuosia töitä sen kanssa. Yritin päästä siitä yli. Kun stressitasot olivat alhaalla ja tilanne oli optimaalinen, pärjäsin aika hyvin. 

Olen muuttunut viime vuosina paljon aiemmasta. Lasten jälkeen olen keskittynyt lähinnä siihen, että saan asiat tehtyä. Olen halunnut puhua itsestäni koko ajan enemmän - siltä se ainakin tuntuu - ja jostain syystä tuntuu, että minulle on tärkeää saada puhua itsestäni! Aiemmin fokus oli perheenjäseniä lukuun ottamatta usein enemmän keskustelukumppanissa ja pidin siitä. Perheenjäsenten osalta se vaihteli. Jännitin ja jännitän joskus edelleen itsestäsi puhumista. Aiemmin oli helpompi pitää fokus toisessa ihmisessä. Kyselin kysymyksiä ja jatkokysymyksiä. Se oli minun roolini. Nykyisin se on puhetulva/-oksennus toisen päälle ilman, että hän saa edes suuvuoroa. 

Minua on alkanut ärsyttää se piirre itsessäni, että yritän aina jakaa neuvoja muille ja kertoa omista kokemuksista. Olin aikoinaan aidosti hyvä kuuntelija. Nykyään koitan lähinnä pidätellä itseäni, etten alkaisi puhumaan itsestäni tai kertomaan mielipiteitäni. Sen lisäksi olen alkanut sanoa mielipiteitäni koko ajan suoremmin.

Saan itseni usein kiinni siitä, että pidän omia murheita toisten murheita pahempina tai tärkeämpinä. Mitä ihmettä?! Mitä minusta on oikein tullut? En ollut tällainen ennen. Nautin toisten tarinoista ja välitin heistä aidosti. Nyt käyn keskusteluja, joissa pidän keskustelun fokuksen itsessäni ja olen liian kiireinen päästämään sitä toiseen. Miten tämä on mahdollista? Tiedän, että se, mitä sanon, on totta, mutta sen hyväksyminen on vaikeaa.

Narsismi tulee esille myös vanhemman lapsen kanssa. Tiedän, että hänen vahinkonsa ja väärintekemisensä pitäisi antaa nopeasti anteeksi eikä ikään kuin kärvistellen. Pedagoginen suuttumus ei saisi myöskään koskea vahinkoja.

Perheenjäsenet ovat kommentoineet asiaa vuosien varrella huomautuksilla, että onpa sinulla hyvä itsetunto (se ei ole ollut kehu! tämä ei ole sellaista "hyvää itsetuntoa", jota joku itselleen haluaisi) ja että olen ylimielinen. He ovat oikeassa. Viime aikoina olen usein jäänyt pohtimaan omia sanomisiani. "En onnistunut siinä tänäänkään. Sanoin taas jotain ylimielistä. Olin taas ikävä vanhemmalle tytölle tai ystävälle tai äidilleni." No, prosessi on varmasti todella pitkä joka tapauksessa. Ongelmia tuottaa se, että onnistuminen vaatii selvästi paljon reflektiota. Usein tuntuu, ettei sille ole ollenkaan aikaa. Ei ole aikaa ajatella muuta kuin tätä hetkeä muuten kuin vain niissä tilanteissa, joissa keskustelen ystävien kanssa. Silloin on yleensä rennointa aikataulullisesti, mutta siinä ongelma on se, että sitten olen jo siinä tilanteessa, missä opeteltavia taitoja pitäisi hyödyntää. En ole ehtinyt kertoa itselleni, että tämä oli se tilanne, jossa sinun pitää pysähtyä tunnustelemaan, minkä sanominen on toiselle tärkeää ja tuntuu hänestä hyvältä ja tärkeältä. 

En tiedä. Prosessi on koko ajan kesken. Olen usein miettinyt, että haluaisin päästä terapiaan, jossa saisin apua narsistisiin piirteisiinä. Samalla tiedostan, että minulla itselläni ei ole rahaa siihen ja myös sen, ettei ongelma luultavasti ole tarpeeksi hälyyttävä, jotta voisin mennä sinne veronmaksajien rahoilla!

Narsismista on paljon hyviä artikkeleita ja kirjoja (suosittelen kirjoista: Janne Viljamaa Narsistin lapsena ja Joutsiniemi, Kaulio & Mäkelä Naimisissa narsistin kanssa. Tässä viimeisimmäksi lukemani artikkeli. Sekin oli hyvä:

Tajusin kirjoittaessani erästä toista postausta kalenteri edessäni ja tyttö vieressä selvästi kakalle haisten, että nyt on liian monta välilehteä auki. Välilehdet eivät ole vain kolmessa auki olevassa laitteessa edessäni, vaikka niissäkin on monta välilehteä auki jokaisessa. Välilehdet ovat minun mielessäni. Yritän kuvailla, mitä tarkoitan ja annan sitten muutamia keinoja, joilla olen vuosien varrella pystynyt pitämään ajatuksia ja itseni koossa.

Esimerkki kirjoitettu yhtenä nimeämättömänä päivänä: Tänään on yksi niistä päivistä. On ollut jälleen vaikea pitää koossa kaikkea. Kaikki, mitä aloitan, keskeytyy tai vaatii tietoa toisesta välilehdestä, laitteesta, kalenterista tai jostain muualta. Yliopistovuosista oli se hyöty, että opin kirjoittamaan paperille tehtäviä asioita ja ajatuksia. Pahimpina aikoina kirjoitin ajatukset paperille, jotka piti jossain vaiheessa ajatella loppuun. Tätä aihetta olen käsitellyt blogissa usein aiemminkin. Toistan itseäni. Listoja tehtävistä asioista teen edelleen viikoittain, useimmiten päivittäin. Asiat on jossain vaiheessa myös tehtävä ja ajatukset ajateltava loppuun, joten tässä keinoja, joita olen vuosien varrella käyttänyt saadakseni tehtävät ja ajatukset järjestykseen:

1. Post-it-laput 
Aiemmin tein tätä paljon. Kirjoitin asiat yksittäin post-it-lapuille ja kiinnitin ne seinälle. Joskus nämä on tehtäviä asioita. Joskus ajateltavia ajatuksia, joskus huomiota vaativia ihmisiä, joskus ratkaistavia ongelmia. Post-it-lappu revitään pois, kun tehtävä on valmis. Kun post-it-lappu on poissa, niin ajatus/tehtävä/ongelma on poissa ja siitä voi päästää irti. Post-it-lappujen ongelma on se, että ne eivät toimi meidän lasten kanssa. Ne pitäisi saada katon rajaan, jotta lapset eivät pääsisi repimään niitä.

2. Keskity kolmeen tällä hetkellä olennaisimpaan - nelikenttä
Tämän takia meillä on usein sotku! Olen jo vuosia sitten oppinut, että tehtäviä asioita pitää priorisoida. Usein kirjoitan päivälle kolme tärkeintä tehtävää asiaa ja keskityn päivän aikana niihin. Se on minimi, kaikkein tärkeimmät, kiireellisimmät asiat. Ehkä tunnette ajatuksen nelikentästä, jossa on ruudut "tärkeää - kiireellistä", "tärkeää - kiireetöntä", "ei tärkeää - kiireellistä" ja "ei tärkeää - ei kiireellistä". Nuorempana käytin nelikenttää silloin tällöin saadakseni itselleni ison kuvan kokonaisuudesta. Tyypillisesti jokaisena päivänä kiireelliseksi nousee eri asiat. En ole kirjoittanut tätä moneen vuoteen ylös, vaikkakin edelleen suosittelen sitä muille. Sen sijaan visualisoin sen mielessäni edelleen silloin tällöin. "Tämä asia on kiireellistä ja tärkeää tänään" -tyyppisesti.

3. To-do-listat / to-think-listat
To-do-listan teen tämän päivän, joskus vain illan, ja seuraavan päivän ja seuraavan viikon tehtävistä. Joskus saattaa olla päivä välissä, jolloin on vähemmän asioita tehtävänä enkä tee sille päivälle to-do-listaa. On hyvin tyypillistä, että silloin myös unohdan jotain. Toinen lista, joka on vielä yleisluontoisempi ja jota en tee päivittäin, on erittäin hektisen ajan to-think-lista. Silloin listaan yksinkertaisesti ne asiat, joita en ehdi ajatella vielä. Joskus to-think-listan voi tehdä myös liian kuormittavista asioista, joita ei halua ajatella vielä. To-think-lista saattaa olla helpompi toteuttaa ajatuskarttana.

4. Ajatuskartta
Ajatuskarttoja olen tehnyt aikoinaan jäsentelemään sekä ajatuksia että huomiota vaativia asioita ja ihmisiä. Nykyään käytän ajatuskarttoja lähinnä jonkin asian, idean luomiseen. Joskus, nykyisin harvoin, käytän ajatuskarttaa ongelmien purkuun. Luomistyössä niitä voi käyttää ketjuina: Mikä tulee tästä ja tästä asiasta mieleen, ketju mielleyhtymiä. Sitten voi katkoa ne ketjun haarat, jotka vie väärään tai tarpeettomaan suuntaan.

5. Kirjoita ajatus heti ylös
Olin muutaman vuoden töissä opettajana. Sehän minun ammattini on. Siinä työssä pahinta on se, ettei ole koskaan vapaalla. Elämä on jatkuvaa ideoitten (ja ongelmien) pyörittelyä. Ajattelet: Voisin havainnollistaa tämän asian käyttämällä avukseni sitä ja sitä. Eräs kokenut opettajakollegani sanoi joskus, että hänellä on yöllä sängyn vieressä paperia, koska jos yöllä tulee idea, niin se kannattaa heti kirjoittaa ylös. Idean mielessä pitäminen valvottaa turhaan. Sen menettäminen puolestaan harmittaa. Jos mieli on kaaos, niin saatan kirjoittaa vain yksittäisiä sanoja ylös. 

6. Kalenteri
Nykyisin käytän asioiden jäsentelyyn lähinnä kalenteria, jossa minulla on sarakkeet erikseen kuukausittaiselle, viikoittaiselle ja päivittäiselle to-do-listalle. Päivittäisen sisällä saattaa joskus olla vielä pienempiä muistilistoja, joista osa saattaa olla enemmänkin ajatuksia kuin tehtäviä asioita. 

En kirjoita näitä asiantuntijana vaan yksinkertaisesti siksi, että tämä aihepiiri on jatkuvasti esillä omassa elämässäni. Minusta tuntuu, että olen asiantuntija mielen, ajatusten, kognition kaaoksesta. Olen asiantuntija siinä, miltä tuntuu, kun en pysty enää löytämään punaista lankaa. Kaikkea on niin paljon, etten pysty räpiköimään kaiken sen läpi. Lopulta tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi. Yritän jatkuvasti saada kaikkea järjestykseen siinä onnistumatta. Joskus täytyisi kirjoittaa ylös, mitä kaikkea kolmea asiaa teen yhtä aikaa, jotta voisin muistaa ne kaikki.

Parhaiten mieli pysyy kasassa hetkinä, jolloin lapset nukkuvat. Heidän sähellyksensä aiheuttaa minulle jumeja. Suo, jossa rämmin pääsemättä eteenpäin. Aika ajoin niitä hetkiä, jolloin molemmat lapset ovat nukkumassa, ei ole ollenkaan. Se tarkoittaa, että olen saattanut olla viikon suossa pystymättä ajattelemaan hetkeäkään selkeästi. Se on klisee, mutta jossain vaiheessa pitäisi pystyä tyhjentämään mieli kokonaan. Ei uusia ajatuksia, ei ideoita, jotain, mikä veisi ajatukset pois kaikesta reagointia vaativasta.

Olimme viime viikolla lasten ja miehen kanssa vesipuisto Serenassa. Haluaisin kuvailla tunteitani siellä ja muutenkin viime aikoina, koska uskon, etten ole yksin tämän kokemuksen kanssa. Veikkaan, että siellä ruudun takana on monia, joilla on samantyyppisiä ajatuksia ja samantyyppinen kokemus. On vaikea pystyä muodostamaan se sanoiksi. Yritän.

En ollut nähnyt niin paljon ihmisiä pitkiin aikoihin. Mikään osa minussa ei pelännyt koronaa. En pelännyt saavani sitä sieltä. Mietin joissain tilanteissa, että nyt me ollaan kaikki tässä aika lähekkäin. Korona ei ollut se, mitä siinä tilanteessa pelkäsin. Älkää ymmärtäkö väärin: Olen pelännyt koronaakin, mutta meidän rokotuksen saaneiden vakavasti sairastumistilastot ja tartuttamistilastot tuovat rauhaa. Toinen rauhaa tuova seikka oli silmien kirvely veden osuessa silmiin. Vedessä oli paljon klooria. Ei, korona ei ollut siinä tilanteessa pelkoni.

Olimme Espoossa. Tunnen paljon ihmisiä Espoosta ja muutenkin pääkaupunkiseudulta ja ympäryskunnissa. Tunnen paljon enemmän ihmisiä sieltä kuin Porvoosta. Ja Pohjoismaiden suurimmassa vesipuistossa voisi olla ihmisiä paljon kauempaakin. Olin opettajana itse asiassa aikoinaan hyvin lähellä Serenaa. Sama syy, miksi aikoinaan halusin Vaasasta pois. Opettajan viitta ei välttämättä ole se, mitä haluan kaikkialle kantaa. Kaikkine virheineni. Opettaja kaikista ammattikunnista. Ei saa sekoilla. Pitää olla psyykkisesti ja sosiaalisesti vahva. Kansankynttilä, mutta ehkä hieman eri tavalla kuin useimmat sen mieltävät. Minun pelkoni on se, etten osaa sanoa entisille opiskelijoilleni oikeita sanoja - etten pysty olemaan heille se, mitä he tarvitsevat. Kun viettää jonkun kanssa kuukausitolkulla päivittäin monta tuntia aikaa, niin häntä oppii rakastamaan.

Sen lisäksi olin hyvin tietoinen numerosta, jonka olin viimeksi samana aamuna instastoryssa nähnyt. Storyn katselut. Monesta ihmisestä kenties tuntuu, että he tuntevat minut - ja minusta tuntuu, että minä olen oppinut tuntemaan heidät. Ne kaikki keskustelut niin monen ihmisen kanssa. Entä jos kohtaan heidät enkä olekaan sitä, mitä haluaisin heille olla? Nyt en tarkoita ulkonäköä. Entä jos en saa sanaa suustani? Entä jos teen jotain typerää, joka näyttää epäkohteliaalta mutta on jännitystä?

Miten kaikki lopulta meni? Menimme Serenaan. Aiemmin olin aina se rakastava, iloinen, valoisa. Nyt en enää tiedä, miten olisin. Tiedän, etteivät ihmiset tuijottaneet, koska ulkonäköni oli jonkin tietyn näköinen. Pelkäsin heidän katsovan minua, koska en hymyillyt. Minua pelotti ja ahdisti ja toivoin, ettei kukaan tuntisi minua tai etten itse tuntisi ketään. Samalla tiedän, että on muitakin, jotka jännittävät. Ja tiedän kyllä, että salaisuus on hymyillä ja katsoa ihmisiä silmiin.

Serena-käynti ei ollut ainoa kerta. Minua nolottaa julkisilla paikoilla tyttöjen kiukkukohtausten tullessa. Usein minusta tuntuu, että ympärillä olijat tuomitsevat minut. Kaikki on aina äidin syytä. Miksei tuo äiti tee mitään? Kun kannan huutavan tytön pois jostain sosiaalisesta tilanteesta tai vaikka kadulta tai ruokakaupasta, niin tunnen ihmisten katseet. Tiedän, että osalla heistä on ollut samanlaisia tilanteita omalla kohdalla ja he ymmärtävät. Osa ihmisistä taas ajattelee, että tuo on väärä toimintatapa jne. jne.

Voi, tästä aiheesta olisi kokonaisuudessaan niin paljon sanottavaa. Palaan otsikkoon. Minun sosiaalisten tilanteiden pelkoni tuntuu pahentuneen viime aikoina selvästi. Se on hölmöä, koska yhtä aikaa kaipaan ystäviäni ja perheenjäseniäni enemmän kuin koskaan aiemmin ja haluaisin olla yhteydessä heidän kanssa ja jutella ja tehdä asioita, mutta pelkään, että käyttäydyn huonosti heitä kohtaan - etten saa pidettyä itseäni koossa tai kohteliaana.

En tiedä, onko se kotiäitiys vai korona. Olen ollut kotona nyt yli neljä vuotta. En ole välissä käynyt töissä, mutta olen suurimman osan ajasta toki nähnyt monta kertaa viikossa muita ihmisiä: käynyt jumpissa ja kerhoissa lasten kanssa, kirjastoautolla, kirjastossa, kirkossa, kaupassa, kadulla, leikkipuistoissa, sisäleikkipuistoissa, vaikka missä. En ole ollut erakkona. Korona-aikana tällaiset tilanteet, joissa on suuri ihmisryhmä koolla ilman ilmeet suurimmaksi osaksi peittävää maskia - siihen en ole enää tottunut. Täytyy totutella uudestaan. En ole enää sama kuin ennen koronaa enkä varsinkaan sama kuin ennen äitiyttä. 

Kirjoitan tätä postausta kolmevuotiaan pyöriessä jaloissa. Kiipeilee syliin ja tuolille. Vaatekaappiin. Hän haluaisi ulos. Hän on nuhainen ja tavallista väsyneempi mutta ei pysy silti paikoillaan. Eilen oli kuumetta. On vappupäivä. Koronavappu numero kaksi alkoi koronatestillä. Se oli negatiivinen. Saimme tuloksen noin kuudessa tunnissa. Pidin ensimmäisen liven: Munkinpaisto-live. Kuinka omaperäistä. Tasapainottelen pään päällä pinoa tehtäviä töitä. Minulla on monta to-do-listaa, joita en ehdi katsoa. Yhdessä pitäisi lukea, että katso ne muut listat.

Blogi sanottiin irti Kaksplussan verkostoblogeista. Se on tuuliajolla nyt. Minä olen ollut jo pitemmän aikaa. Selailen muutamaa jäljelle jäänyttä blogiyhteisöä ja mietin, kuinka pieni koko genre todellisuudessa on. Se on kutistunut viidessä vuodessa. Hah. Syynä on luultavasti minun oma sukupolveni. Me olimme se blogisukupolvi aiemmin, mutta kellä meistä enää olisi aikaa lukea blogeja. Instagram on se kolmekymppisten juttu. Kaiken saa imettyä itseensä nopeasti. Ei tarvitse keskittyä.

Niin, mitä siihen pitäisi sanoa. Tulee sellaisia hetkiä, että ikään kuin pitää elää pienemmällä voluumilla.  Ostin kaupasta jälleen kertakäyttöastiat ja einekset. Molemmat tytöt syövät onneksi pilttejä tarvittaessa edelleen. Sitten joskus myöhemmin tulee taas niitä toisia päiviä, jolloin päivän ykköstehtävänä ei ole enää selviytyminen. Miten kuvailisin teille niitä tunteita? Tilanteita on monenlaisia. Ongelma on aina mielessä, omassa mielessä. Ulkopuoliset asiat vaikuttavat kyllä, mutta loppujen lopuksi se on aina oma mieli. Joko se on stressi. "Työuupumusta ei aiheuta työn määrä vaan hallinnan tunteen puute", mantra, jota hoen itselleni niinä hetkinä. Tämä on vain minun pääni sisällä. 

Tai sitten se on se toinen asia. Oikeastaan tässä postauksessa haluaisin sanoa jotain siitä toisesta asiasta. Minusta tuntuu, että sen vaikuttavuus on korostunut erityisesti lasten kanssa. Asiat vaikuttavat mieleen eri tavalla, kovemmin, syvemmin, vakavammin. Aiemmin omia suojamekanismeja - selviytymismekanismeja, etäyttämistä kriisien keskellä oli helpompi käyttää. Katsoin jotain sarjaa telkkarista ja keskityin unohtamaan, kuuntelin musiikkia, kirjoitin, juttelin siitä kavereille jne. Nykyisin niitä on vaikeampi käyttää. Minusta tuntuu, että se tekee kriiseistä pahempia. Lapset ovat aina siinä ja tarvitsevat aina, vaikka itse pitäisi saada käydä asioita läpi. Mielenterveysongelmat, riidat, muilta tuleva negatiivinen, omat negatiiviset ajatukset, sairaus, kuolema, menetys. Kävelet vain ympäriinsä. Kyky prosessoida arjen asioita katoaa. Ajatuksia on vaikea keskittää siitä ongelmasta kaikkeen muuhun käsillä olevaan.

Niinä hetkinä lasten kanssa minimoin kaiken ylimääräisen. Olemme survival modessa. Vikasietotilassa (suonette anteeksi nörtihtävät metaforani). Tarkoitus on vain säästää tarvittavat tiedostot ja antaa sen joko luhistua tai jatkaa toimintaa kuten aina ennenkin ongelman korjaamisen jälkeen. Olen vuosien varrella saattanut loppuun tai korjannut monia laitteita ja trust me, kun vikasietotila on otettava käyttöön, niin lopputulos voi olla kumpi tahansa. Tärkeintä on vain pelastaa se, mitä pelastettavissa on. Varmuuden vuoksi. Joskus ongelma osoittautuukin pelättyä pienemmäksi ja kone toimii edelleen. Nyt sanot, että onpa huono metafora. Ihminen ei ole kone. Olet oikeassa, mutta vertaus on myös aika osuva, eikö vaan?

Se on ok. On ok, että lapset eivät syö tänään salaattia ja laitoit kolmevuotiaalle vaipat täksi yöksi, jotta ei tarvitsisi pestä lisää pyykkiä tai herätä yöllä. Jotta saisit kerrankin nukkua. On ok, että istut sohvalla syöttämässä kolmevuotiaalle pilttiä ja juotat hänelle siskon velliä. Älä ota sitä tavaksi, mutta pääset sillä tästä hetkestä seuraavaan. Aina on tulossa se parempi hetki. Sen tullessa älä mieti, että tämä on vain lyhyt hetki, vaan ota siitä kaikki irti.

Sain käydä tällä viikolla ensimmäistä kertaa uimahallissa koronatauon jälkeen - yksin. En voinut olla muistelematta sitä iltaa, kun olin viimeksi ollut yksin uimahallissa. Se oli perjantai 13. maalikuuta 2020. Jo edellisen viikon uimahallikerralla muistan, kuinka olin miettinyt sitä kaikkea. Lähestyvää koronaa. Oli vain ajankysymys, koska se olisi täällä. Silloin 13. päivän tienoilla aloimme kuulla kaikuja siitä, että valtavasti ihmisiä Helsingissä oli sairastunut.

Astelin hieman pelokkaana sinä iltana uima-altaaseen. Juttelin saunassa siitä, että sauna, suihku ja pukuhuoneet olisivat ne vaaralliset paikat, ei uima-allas. Uima-altaassa oli muutenkin niin paljon klooria. En tänäkään päivänä tiedä, pitääkö se paikkaansa, mutta uin sillä kertaa ehkä hieman pystymmässä kuin normaalisti. Yritin olla pistämättä päätä veteen.

Saunassa naiset kertoivat, että Helsingissä kaikki uimahallit oli tänään suljettu. Jollain tavalla tiesin, mitä oli tulossa ja toisaalta minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka elämäni kääntyisi ympäri vain parissa päivässä. Se ilta oli viimeinen moneen kuukauteen, kun Porvoon uimahalli oli auki. Olin elänyt noin kaksi kuukautta harvinaista aikaa, jolloin mieheni oli joka viikko hoitanut lapsia, niin että minä saatoin käydä uimahallissa. Siihen se keskeytyi. Kaikki tuntui keskeytyvän siihen. Aloimme tuijottaa uutisia hullun lailla. Muutaman päivän sisällä sain myös useamman soiton. Puhelimessa kerrottiin sairastuneista ystävistä ja sukulaisista. Hetken aikaa tuntui selvältä, että nyt sitä mennään. Ei olisi mitään keinoa estää koronan tuloa. Mietin omaa kuolemaani ja lasten elämää sen jälkeen. En ymmärtänyt, että se, mihin muut sairastuivat, saattaisi kiertää minut. 

Saattaisi. Sitähän en vieläkään tiedä. Se korona-ajassa lienee pahinta. Kaikki on niin epävarmaa. Haluaisin koko koronasta jo eroon. Varmaan me kaikki olemme halunneet jo monta kuukautta. En haluaisi kirjoittaa tätä postausta, mutta tosiasiassa se on yksi niistä aiheista, jotka pyörivät päässäni, joten se on kirjoitettava ulos. Elämme post-koronaattista aikaa (kyllä, keksin sen sanan ihan itse ja siinä yhdistyy korona ja trauma), jolloin seuraamme päivittäin sairastuneiden lukuja ja odotamme, koska pitää sulkea koko yhteiskunta taas. Koska sitä taas mennään. Tavallaan taistelutahto sotii vastaan ja tavallaan tiedän, että ehkä vielä seuraava vuosikin elämää on skipattava, yksinkertaisesti skipattava. Eniten pelkään, että lasten jutut suljetaan, koska se oli korona-ajassa vaikeinta.

Ehkä välillä on hyväkin elää kieltäymyksessä. Unohtaa. En tiedä. Kunhan muistaa julkisilla paikoilla.

En tiedä, saako noita ajatuksia ajatella ääneen. Silti korona-aikaan ajatukset, tunteet, ovat olleet yllättäviä ja luulen, että niiden pitää antaa tulla - ja jossain vaiheessa (en tarkalleen tiedä missä) niistä on osattava päästää irti. Muistoja vain. Ei kuitenkaan vielä. Syksy lähestyy.

Ensinnäkin, ettei keltään vaan jää lukematta: Jos tiedät yhtä kauniin rannan lähempää Porvoota, niin pistä viestiä, pliis. 

Tämän postauksen kuvat siis Saarronniemen hiekkarannalta Turun Ruissalon kärjestä. Ranta oli camping-alueen porttien sisäpuolella ja rannalta piti muiden poistua, jos muistan oikein, klo 22.00. Rannalle kulkee bussi (numero 8, ainakin vuonna2020) ja siellä on parkkipaikka, jos tulee autolla. Rannalla oli paljon pieniä sopukoita. Hiekkarantaa oli pitkät pätkät. Rannalla oli myös grillauspaikkoja ja lasten kiipeilyteline, liukumäki, keinut ja pukukopit vaatteitten vaihtoa varten. Täydellinen paketti. Yövyimme leirintäalueella ja se oli myös erittäin korkeatasoinen. Kannattaa tsekata punkit! 

Rakastan merenrantaa luultavasti sen takia, mitä se minulle edustaa. Ennen tätä rantaa tunsin Suomessa kolme kaunista ihanaa upeaa hiekkarantaa. Ne olivat tietty Yyteri, Kalajoki ja hieman varjeltu salaisuus Storsand Vaasan yläpuolella. Rakastan toki muitakin rantoja, mutta erityisesti rakastan näitä pitkiä hiekkarantoja. Eikä siitä pääse mihinkään. Olin 24 v., kun elämä tuntui kaatuvan päälle ja lähdin yksikseni viikoksi Storsandiin. Jollakin tavalla ne rannat edustavat minulle vapautta, jota niin kovasti lasten kanssa kaipaan. 

24-vuotiaana olin jättänyt poikaystäväni, työsopimus oli loppu, olin kirjoittanut neljässä kuukaudessa gradun ja saanut paperit pois yliopistosta samalla kuin tein kokopäiväisesti työtä opettajana. Meidän vuokra-asuntoa oltiin myymässä alta pois. Olin uupunut ja aivan loppu ja toisaalta ensimmäistä kertaa vuosikausiin tunsin olevani vapaa. Olin tehnyt koulua koko yliopistoajan täysillä ja 4/5 vuotta ollut töissä yhtä aikaa. Sinä kesänä kaiken loputtua ajoin äitini auton Storsandin rannalle otin mukaan ukulelen, vesivärit ja Harry Potterin (kyllä, hyvin kulturellia). Olin rannalla vihdoin rauhassa. Tietämättä tulevaisuudesta mitään. Silloin kaipasin perhettä itselleni. Nyt kaipaan sitä rauhaa, mikä minulla silloin oli. Älkää ymmärtäkö väärin, en vaihtaisi perhettä koskaan mistään hinnasta pois, mutta jos edes hetken saisin olla rauhassa jollain näistä rannoista niin...

Äitiyden myötä minulle on pikku hiljaa tapahtunut jotain. En ole ihan varma mitä. Ehkä teillä muilla äideillä on ymmärrystä. Tosin en muista kenenkään muun puhuneen tästä aivan samanlaisena kuin olen itse sen kokenut. En ole varma, johtuuko tämä edes äitiydestä vai onko se vain ylipäätään jonkinlaista stressireaktiota tai poststressireaktiota tai jotain.

Olen blogissa kertonut jonkin verran ajoista, jolloin kävin hyvin lähellä loppuunpalamista. Mieli oli koko ajan niin kuormittunut, että asioita alkoi tavallaan pätkiä pois ja ajan myötä hyvin keskeisiäkin asioita alkoi hetkellisesti unohtua. Minulla alkoi olla muistikatkoksia, sekä aiemmin tapahtuneiden asioiden osalta että siinä, mitä juuri sillä hetkellä oli meneillään. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä oli se, kun en muistanut, oliko viikonloppu jo mennyt vai ei. En muistanut, oliko maanantai vai perjantai. Noista ajoista on pitkä aika, kuusi vuotta. Sen jälkeen kävin burn-outin partaalla vielä toisen kerran gradua kirjoittaessani mutta silloin muistikatkoksia ei esiintynyt.

En ole varma liittyvätkö aiemmat kokemukset millään tavalla nykyiseen. Kerron esimerkin. Olen siis ammatiltani opettaja ja olen työkseni opettanut myös aikuisia ihmisiä. Hieman yli kuukausi sitten, vielä ennen koronarajoitusten alkua, minun piti pitää esitelmä pienelle joukolle aikuisia ihmisiä. Lähtökohtaisesti en jännittänyt itse tilannetta juurikaan, mutta noin 1,5 viikkoa ennen esitystä aloin  joka tapauksessa panikoida. En ollut valmistautunut vielä millään tavalla. Koko ajan päässäni pyöri, että aika loppuu aika loppuu. Nyt on pakko valmistella se esitys. On pakko, on pakko on pakko. Siksi, ettei paniikkia myöhemmin tulisi. Sain valmisteltua esityksen ja viimeisen viikon ennen sitä otin rennosti. En jännittänyt itse esitystä vaan sitä, etten pystyisi valmistelemaan sitä lasten takia.

Tunnen olevani paniikissa, koska pelkään, etten saa asioita valmiiksi. En pysty valmistelemaan niitä, ja siten varmistamaan, että ne tulevat valmiiksi. Kaikki ylimääräinen stressaa. Esimerkiksi online-tapaamiset, joita samalla myös odotan, stressaavat. Minun pitäisi pystyä kokoamaan itseni sitä tapaamista varten. Pitäisi pystyä tarvittaessa puhumaan tapaamisessa. Usein lapset pitävät meteliä enkä edes kuule, mitä minun odotetaan puhuvan jne. jne. Oi, tämä on ihan järkyttävää! Kuulostaa siltä minun omissa korvissani.

Tavallaan myös bloggaaminen stressaa mutta eri tavalla. Se lisää kokonaisstressiä, mutta vain harvoin tuottaa aikatauluun liittyvää paniikkia, sillä yleensä julkaisun voi tehdä seuraavanakin päivänä. Minun bloggaamiseen liittyvät aikatauluni ovat vapaaehtoisia. Ainut, missä joskus tulee paniikki on se, kun ajastan postauksia ja alkaa näyttää, etten ehdi saada kuvaa postaukseen ennen sen julkaisuaikaa. Julkaisuajat ajastan siis suurimman kattavuuden saavuttamiseksi aina siihen aikaan, kun ihmisiä on eniten liikkeellä, mikä on tietysti kaiken internetjulkaisemisen perusta. Välillä postaus ja kuva siirtyvät seuraavaan päivään. Stressaan myös lähetettäviä viestejä ja soitettavia puheluita. Usein pidän niistä. On kiva pitää ihmisten kanssa yhteyttä, mutta se tietää myös sitä, että minun on tuotettava jotain - saatava itsestäni jotain irti. Entä jos en enää pystykään siihen?

Minusta tuntuu kuin lapset olisivat kahle, joka mahdollisesti, ei välttämättä, estäisi minua toimimasta - veisi toimintakyvyn. Lapset ja tilanteet heidän kanssa ovat niin ennalta-arvaamattomia, että veikkaan, että suurin osa stressistä syntyy siitä. Minun elämässä on yksi iso iso asia, jota en enää pystykään kontrolloimaan. Mieheni sanoo, että minulla on kontrolloimisongelmia ja hän on varmasti oikeassa. Ja kun sanon, että lapset mahdollisesti vievät minun toimintakyvyn, niin niin todella myös on. Joka päivä yritän tehdä jotain enkä pysty, koska lapset estävät sen. Ihan yksinkertainen esimerkki on se, että kaksivuotias saattaa kirjaimellisesti roikkua minussa ja vauva samaan aikaan huutaa toisessa huoneessa. En pääse irti ja olisi mentävä vauvan luokse. Tai kaksivuotias on kakannut lattialle - taas tänäänkin - ja minun on saatava kaksivuotias suihkuun ja kakka pois ennen kuin vauva syö sen. Vauva ryömii myös suihkuun ja vaatteet kastuvat neljännen kerran tänään. Ja tämä kaikki uudestaan ja uudestaan. Melkein joka päivä on ainakin yksi sellainen hetki, että minusta tuntuu, että halkean. En pysty. En yksin kertaisesti pysty. Kahleissa. Jotenkin tuntuu siltä, että ne kahleet tulevat päivä päivältä raskaammiksi - kuin menettäisin osan toimintakykyäni joka päivä ja jossain vaiheessa se tulisi olemaan kokonaan loppu. En osaa kuvailla tätä ilmiötä tämän paremmin.

No, kerron vielä kampaajaesimerkin. Minulla oli kampaaja varattuma lauantaiksi. Aloin jo perjantaina stressata sitä, että pystyisinkö menemään sinne. Entä jos en lapsilta pääsisi? Tämä saattaa tuntua teistä hassulta ajatukselta, mutta jollain tavalla kahle on sekä fyysinen että henkinen. Se perustuu siihen, että toisin kuin ehkä koskaan aiemmassa elämässäni; tilanne, jossa en pystykään menemään; onkin täysin realistinen. Se on tapahtunut aiemminkin. Tämän kampaajakerran osalta kaikki meni hyvin ja pääsin kampaajalle. Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä.

Onko teillä muilla ollut mitään tällaista? En tiedä, johtuuko se siitä, että olen hyvin tunnollinen ja aina ajoissa ja yleensä myös hyvin valmistautunut ja että aiemmassa elämässä totuin siihen, että pystyin tekemään asiat loppuun asti. Pelkään, että minun oma psyyke on jollain tavalla hauraampi kuin se on ollut koskaan aiemmin. Luulen, että se johtuu lasten aiheuttamasta stressistä ja henkisen levon puutteesta. En tiedä. Kertokaa omia kokemuksianne.

Mitä inhoan eniten tyyninä aikoina? Englanniksi se sanotaan: I have been summoned. Yksi tekstiviesti ja minun on pakko totella, koska olen orja ja niin on helpointa. On tyyntä pitempään. Antaa myrskyn raivota muualla. Mutta inhoan, että joku kontrolloi minua kuin kaukosäätimellä ja minun on oltava hänelle jotakin.

Sitten on sitä ei-tyyntä aikaa. Katson laatikkoa kaapin päällä ja yritän rauhoittua. Tukeudun mieheeni, mutta hän ei edes ymmärrä, miksi olen ahdistunut. Hänen tapansa kestää, on olla olematta läsnä. Niin hän on aina tehnyt. Toisinaan hän on läsnä, mutta kuitenkin poissa ja toisinaan hän on poissa. Hänen tapansa selvittää. Minun tapani on rauhoittaa. Ottaa kaikki syyt niskoilleni. Myöntää olevani tyhmä, vaikka  todellisuudessa tiedänkin enemmän kuin se toinen (tätä en valitettavasti tee avioliitossa, vaikka se voisi olla parisuhteelle hyväksi). Sanon vain: "Vai niin". Ei mitään sävyä puheessa. Yleensä se riittää. Jotain on joka tapauksessa sanottava.