Olen pyöritellyt jälleen eri vaihtoehtoja elämässäni. Olen hakenut paria työpaikkaa ja hakenut jopa yhteen blogiportaaliin, mitä en ole tehnyt pitkään aikaan. Lapin matkan jälkeen olen ollut inspiroitunut monista asioista ja halunnut kärsimättömänä saada paljon valmista. Lapsille otin käyttöön uuden palkintotaulukon, jonka pääasialliset tavoitteet on saada nuorempi käymään potalla ja vanhempi pukemaan ilman järkyttävää kitinää ja tappelua.

Olen ollut yhtä aikaa valtavan inspiroitunut kodista, kasvatuksesta sekä siitä, että elämässä on niin paljon auki. Samalla tiedän, että moni vaihtoehdoistani ei ole lainkaan inspiroivia. Mihin suuntaan mennä? Olen käynyt läpi vaihtoehtoja asuntosijoittamisesta henkilökohtaisen avustajan hommiin palaamiseen. Olen tehnyt laskelmia, kuinka paljon omalla firmalla edes voisi tienata. Luku on oikeasti masentava. Silti jokin hullu osa minussa pitää siitä, mitä teen.

Välillä mietin sitä vaihtoehtoa, että onko tämä maniaa? Johtuuko se uudestavuodesta vai olenko syönyt liikaa ravintolisiä? Miksi vireystaso vaihtelee niin paljon? Onko se hormonaalista? Ja osa minusta muistaa, että tämä taitaa olla normaalia. Kauan ennen paineita elämä oli tällaista - inspiroivaa. Jollain tavalla elämästä on lähtenyt painetta pois viime aikoina ja toisaalta tullut valtavasti lisää painetta. En tiedä, mitä ajatella. Ja samalla jokainen ylimääräinen ulkopuolelta tuleva juttu tuntuu olevan liikaa. Ahdistun soittopyynnöistä. Ahdistun siitä, ettei järjestystä ole ja siitä, että jokainen askel siihen tuntuu olevan liikaa. 

Haluaisin saada asiat hallintaan ja kuitenkin kaikki on koko ajan niin rikki ja keskeneräistä, epätäydellistä - ja tavallaan sekin on inspiroivaa.

Olimme viime viikolla lasten ja miehen kanssa vesipuisto Serenassa. Haluaisin kuvailla tunteitani siellä ja muutenkin viime aikoina, koska uskon, etten ole yksin tämän kokemuksen kanssa. Veikkaan, että siellä ruudun takana on monia, joilla on samantyyppisiä ajatuksia ja samantyyppinen kokemus. On vaikea pystyä muodostamaan se sanoiksi. Yritän.

En ollut nähnyt niin paljon ihmisiä pitkiin aikoihin. Mikään osa minussa ei pelännyt koronaa. En pelännyt saavani sitä sieltä. Mietin joissain tilanteissa, että nyt me ollaan kaikki tässä aika lähekkäin. Korona ei ollut se, mitä siinä tilanteessa pelkäsin. Älkää ymmärtäkö väärin: Olen pelännyt koronaakin, mutta meidän rokotuksen saaneiden vakavasti sairastumistilastot ja tartuttamistilastot tuovat rauhaa. Toinen rauhaa tuova seikka oli silmien kirvely veden osuessa silmiin. Vedessä oli paljon klooria. Ei, korona ei ollut siinä tilanteessa pelkoni.

Olimme Espoossa. Tunnen paljon ihmisiä Espoosta ja muutenkin pääkaupunkiseudulta ja ympäryskunnissa. Tunnen paljon enemmän ihmisiä sieltä kuin Porvoosta. Ja Pohjoismaiden suurimmassa vesipuistossa voisi olla ihmisiä paljon kauempaakin. Olin opettajana itse asiassa aikoinaan hyvin lähellä Serenaa. Sama syy, miksi aikoinaan halusin Vaasasta pois. Opettajan viitta ei välttämättä ole se, mitä haluan kaikkialle kantaa. Kaikkine virheineni. Opettaja kaikista ammattikunnista. Ei saa sekoilla. Pitää olla psyykkisesti ja sosiaalisesti vahva. Kansankynttilä, mutta ehkä hieman eri tavalla kuin useimmat sen mieltävät. Minun pelkoni on se, etten osaa sanoa entisille opiskelijoilleni oikeita sanoja - etten pysty olemaan heille se, mitä he tarvitsevat. Kun viettää jonkun kanssa kuukausitolkulla päivittäin monta tuntia aikaa, niin häntä oppii rakastamaan.

Sen lisäksi olin hyvin tietoinen numerosta, jonka olin viimeksi samana aamuna instastoryssa nähnyt. Storyn katselut. Monesta ihmisestä kenties tuntuu, että he tuntevat minut - ja minusta tuntuu, että minä olen oppinut tuntemaan heidät. Ne kaikki keskustelut niin monen ihmisen kanssa. Entä jos kohtaan heidät enkä olekaan sitä, mitä haluaisin heille olla? Nyt en tarkoita ulkonäköä. Entä jos en saa sanaa suustani? Entä jos teen jotain typerää, joka näyttää epäkohteliaalta mutta on jännitystä?

Miten kaikki lopulta meni? Menimme Serenaan. Aiemmin olin aina se rakastava, iloinen, valoisa. Nyt en enää tiedä, miten olisin. Tiedän, etteivät ihmiset tuijottaneet, koska ulkonäköni oli jonkin tietyn näköinen. Pelkäsin heidän katsovan minua, koska en hymyillyt. Minua pelotti ja ahdisti ja toivoin, ettei kukaan tuntisi minua tai etten itse tuntisi ketään. Samalla tiedän, että on muitakin, jotka jännittävät. Ja tiedän kyllä, että salaisuus on hymyillä ja katsoa ihmisiä silmiin.

Serena-käynti ei ollut ainoa kerta. Minua nolottaa julkisilla paikoilla tyttöjen kiukkukohtausten tullessa. Usein minusta tuntuu, että ympärillä olijat tuomitsevat minut. Kaikki on aina äidin syytä. Miksei tuo äiti tee mitään? Kun kannan huutavan tytön pois jostain sosiaalisesta tilanteesta tai vaikka kadulta tai ruokakaupasta, niin tunnen ihmisten katseet. Tiedän, että osalla heistä on ollut samanlaisia tilanteita omalla kohdalla ja he ymmärtävät. Osa ihmisistä taas ajattelee, että tuo on väärä toimintatapa jne. jne.

Voi, tästä aiheesta olisi kokonaisuudessaan niin paljon sanottavaa. Palaan otsikkoon. Minun sosiaalisten tilanteiden pelkoni tuntuu pahentuneen viime aikoina selvästi. Se on hölmöä, koska yhtä aikaa kaipaan ystäviäni ja perheenjäseniäni enemmän kuin koskaan aiemmin ja haluaisin olla yhteydessä heidän kanssa ja jutella ja tehdä asioita, mutta pelkään, että käyttäydyn huonosti heitä kohtaan - etten saa pidettyä itseäni koossa tai kohteliaana.

En tiedä, onko se kotiäitiys vai korona. Olen ollut kotona nyt yli neljä vuotta. En ole välissä käynyt töissä, mutta olen suurimman osan ajasta toki nähnyt monta kertaa viikossa muita ihmisiä: käynyt jumpissa ja kerhoissa lasten kanssa, kirjastoautolla, kirjastossa, kirkossa, kaupassa, kadulla, leikkipuistoissa, sisäleikkipuistoissa, vaikka missä. En ole ollut erakkona. Korona-aikana tällaiset tilanteet, joissa on suuri ihmisryhmä koolla ilman ilmeet suurimmaksi osaksi peittävää maskia - siihen en ole enää tottunut. Täytyy totutella uudestaan. En ole enää sama kuin ennen koronaa enkä varsinkaan sama kuin ennen äitiyttä.