Sain käydä tällä viikolla ensimmäistä kertaa uimahallissa koronatauon jälkeen - yksin. En voinut olla muistelematta sitä iltaa, kun olin viimeksi ollut yksin uimahallissa. Se oli perjantai 13. maalikuuta 2020. Jo edellisen viikon uimahallikerralla muistan, kuinka olin miettinyt sitä kaikkea. Lähestyvää koronaa. Oli vain ajankysymys, koska se olisi täällä. Silloin 13. päivän tienoilla aloimme kuulla kaikuja siitä, että valtavasti ihmisiä Helsingissä oli sairastunut.

Astelin hieman pelokkaana sinä iltana uima-altaaseen. Juttelin saunassa siitä, että sauna, suihku ja pukuhuoneet olisivat ne vaaralliset paikat, ei uima-allas. Uima-altaassa oli muutenkin niin paljon klooria. En tänäkään päivänä tiedä, pitääkö se paikkaansa, mutta uin sillä kertaa ehkä hieman pystymmässä kuin normaalisti. Yritin olla pistämättä päätä veteen.

Saunassa naiset kertoivat, että Helsingissä kaikki uimahallit oli tänään suljettu. Jollain tavalla tiesin, mitä oli tulossa ja toisaalta minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka elämäni kääntyisi ympäri vain parissa päivässä. Se ilta oli viimeinen moneen kuukauteen, kun Porvoon uimahalli oli auki. Olin elänyt noin kaksi kuukautta harvinaista aikaa, jolloin mieheni oli joka viikko hoitanut lapsia, niin että minä saatoin käydä uimahallissa. Siihen se keskeytyi. Kaikki tuntui keskeytyvän siihen. Aloimme tuijottaa uutisia hullun lailla. Muutaman päivän sisällä sain myös useamman soiton. Puhelimessa kerrottiin sairastuneista ystävistä ja sukulaisista. Hetken aikaa tuntui selvältä, että nyt sitä mennään. Ei olisi mitään keinoa estää koronan tuloa. Mietin omaa kuolemaani ja lasten elämää sen jälkeen. En ymmärtänyt, että se, mihin muut sairastuivat, saattaisi kiertää minut. 

Saattaisi. Sitähän en vieläkään tiedä. Se korona-ajassa lienee pahinta. Kaikki on niin epävarmaa. Haluaisin koko koronasta jo eroon. Varmaan me kaikki olemme halunneet jo monta kuukautta. En haluaisi kirjoittaa tätä postausta, mutta tosiasiassa se on yksi niistä aiheista, jotka pyörivät päässäni, joten se on kirjoitettava ulos. Elämme post-koronaattista aikaa (kyllä, keksin sen sanan ihan itse ja siinä yhdistyy korona ja trauma), jolloin seuraamme päivittäin sairastuneiden lukuja ja odotamme, koska pitää sulkea koko yhteiskunta taas. Koska sitä taas mennään. Tavallaan taistelutahto sotii vastaan ja tavallaan tiedän, että ehkä vielä seuraava vuosikin elämää on skipattava, yksinkertaisesti skipattava. Eniten pelkään, että lasten jutut suljetaan, koska se oli korona-ajassa vaikeinta.

Ehkä välillä on hyväkin elää kieltäymyksessä. Unohtaa. En tiedä. Kunhan muistaa julkisilla paikoilla.

En tiedä, saako noita ajatuksia ajatella ääneen. Silti korona-aikaan ajatukset, tunteet, ovat olleet yllättäviä ja luulen, että niiden pitää antaa tulla - ja jossain vaiheessa (en tarkalleen tiedä missä) niistä on osattava päästää irti. Muistoja vain. Ei kuitenkaan vielä. Syksy lähestyy.