Äitiyden myötä minulle on pikku hiljaa tapahtunut jotain. En ole ihan varma mitä. Ehkä teillä muilla äideillä on ymmärrystä. Tosin en muista kenenkään muun puhuneen tästä aivan samanlaisena kuin olen itse sen kokenut. En ole varma, johtuuko tämä edes äitiydestä vai onko se vain ylipäätään jonkinlaista stressireaktiota tai poststressireaktiota tai jotain.
Olen blogissa kertonut jonkin verran ajoista, jolloin kävin hyvin lähellä loppuunpalamista. Mieli oli koko ajan niin kuormittunut, että asioita alkoi tavallaan pätkiä pois ja ajan myötä hyvin keskeisiäkin asioita alkoi hetkellisesti unohtua. Minulla alkoi olla muistikatkoksia, sekä aiemmin tapahtuneiden asioiden osalta että siinä, mitä juuri sillä hetkellä oli meneillään. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä oli se, kun en muistanut, oliko viikonloppu jo mennyt vai ei. En muistanut, oliko maanantai vai perjantai. Noista ajoista on pitkä aika, kuusi vuotta. Sen jälkeen kävin burn-outin partaalla vielä toisen kerran gradua kirjoittaessani mutta silloin muistikatkoksia ei esiintynyt.
En ole varma liittyvätkö aiemmat kokemukset millään tavalla nykyiseen. Kerron esimerkin. Olen siis ammatiltani opettaja ja olen työkseni opettanut myös aikuisia ihmisiä. Hieman yli kuukausi sitten, vielä ennen koronarajoitusten alkua, minun piti pitää esitelmä pienelle joukolle aikuisia ihmisiä. Lähtökohtaisesti en jännittänyt itse tilannetta juurikaan, mutta noin 1,5 viikkoa ennen esitystä aloin joka tapauksessa panikoida. En ollut valmistautunut vielä millään tavalla. Koko ajan päässäni pyöri, että aika loppuu aika loppuu. Nyt on pakko valmistella se esitys. On pakko, on pakko on pakko. Siksi, ettei paniikkia myöhemmin tulisi. Sain valmisteltua esityksen ja viimeisen viikon ennen sitä otin rennosti. En jännittänyt itse esitystä vaan sitä, etten pystyisi valmistelemaan sitä lasten takia.
Tunnen olevani paniikissa, koska pelkään, etten saa asioita valmiiksi. En pysty valmistelemaan niitä, ja siten varmistamaan, että ne tulevat valmiiksi. Kaikki ylimääräinen stressaa. Esimerkiksi online-tapaamiset, joita samalla myös odotan, stressaavat. Minun pitäisi pystyä kokoamaan itseni sitä tapaamista varten. Pitäisi pystyä tarvittaessa puhumaan tapaamisessa. Usein lapset pitävät meteliä enkä edes kuule, mitä minun odotetaan puhuvan jne. jne. Oi, tämä on ihan järkyttävää! Kuulostaa siltä minun omissa korvissani.
Tavallaan myös bloggaaminen stressaa mutta eri tavalla. Se lisää kokonaisstressiä, mutta vain harvoin tuottaa aikatauluun liittyvää paniikkia, sillä yleensä julkaisun voi tehdä seuraavanakin päivänä. Minun bloggaamiseen liittyvät aikatauluni ovat vapaaehtoisia. Ainut, missä joskus tulee paniikki on se, kun ajastan postauksia ja alkaa näyttää, etten ehdi saada kuvaa postaukseen ennen sen julkaisuaikaa. Julkaisuajat ajastan siis suurimman kattavuuden saavuttamiseksi aina siihen aikaan, kun ihmisiä on eniten liikkeellä, mikä on tietysti kaiken internetjulkaisemisen perusta. Välillä postaus ja kuva siirtyvät seuraavaan päivään. Stressaan myös lähetettäviä viestejä ja soitettavia puheluita. Usein pidän niistä. On kiva pitää ihmisten kanssa yhteyttä, mutta se tietää myös sitä, että minun on tuotettava jotain - saatava itsestäni jotain irti. Entä jos en enää pystykään siihen?
Minusta tuntuu kuin lapset olisivat kahle, joka mahdollisesti, ei välttämättä, estäisi minua toimimasta - veisi toimintakyvyn. Lapset ja tilanteet heidän kanssa ovat niin ennalta-arvaamattomia, että veikkaan, että suurin osa stressistä syntyy siitä. Minun elämässä on yksi iso iso asia, jota en enää pystykään kontrolloimaan. Mieheni sanoo, että minulla on kontrolloimisongelmia ja hän on varmasti oikeassa. Ja kun sanon, että lapset mahdollisesti vievät minun toimintakyvyn, niin niin todella myös on. Joka päivä yritän tehdä jotain enkä pysty, koska lapset estävät sen. Ihan yksinkertainen esimerkki on se, että kaksivuotias saattaa kirjaimellisesti roikkua minussa ja vauva samaan aikaan huutaa toisessa huoneessa. En pääse irti ja olisi mentävä vauvan luokse. Tai kaksivuotias on kakannut lattialle - taas tänäänkin - ja minun on saatava kaksivuotias suihkuun ja kakka pois ennen kuin vauva syö sen. Vauva ryömii myös suihkuun ja vaatteet kastuvat neljännen kerran tänään. Ja tämä kaikki uudestaan ja uudestaan. Melkein joka päivä on ainakin yksi sellainen hetki, että minusta tuntuu, että halkean. En pysty. En yksin kertaisesti pysty. Kahleissa. Jotenkin tuntuu siltä, että ne kahleet tulevat päivä päivältä raskaammiksi - kuin menettäisin osan toimintakykyäni joka päivä ja jossain vaiheessa se tulisi olemaan kokonaan loppu. En osaa kuvailla tätä ilmiötä tämän paremmin.
No, kerron vielä kampaajaesimerkin. Minulla oli kampaaja varattuma lauantaiksi. Aloin jo perjantaina stressata sitä, että pystyisinkö menemään sinne. Entä jos en lapsilta pääsisi? Tämä saattaa tuntua teistä hassulta ajatukselta, mutta jollain tavalla kahle on sekä fyysinen että henkinen. Se perustuu siihen, että toisin kuin ehkä koskaan aiemmassa elämässäni; tilanne, jossa en pystykään menemään; onkin täysin realistinen. Se on tapahtunut aiemminkin. Tämän kampaajakerran osalta kaikki meni hyvin ja pääsin kampaajalle. Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä.
Onko teillä muilla ollut mitään tällaista? En tiedä, johtuuko se siitä, että olen hyvin tunnollinen ja aina ajoissa ja yleensä myös hyvin valmistautunut ja että aiemmassa elämässä totuin siihen, että pystyin tekemään asiat loppuun asti. Pelkään, että minun oma psyyke on jollain tavalla hauraampi kuin se on ollut koskaan aiemmin. Luulen, että se johtuu lasten aiheuttamasta stressistä ja henkisen levon puutteesta. En tiedä. Kertokaa omia kokemuksianne.
4 kommenttia
Hei. Lukiessani tekstiäsi minulle tuli mieleeni ennen kuin pääsin miehesi kommenttiin kontrollista, että haluaisit pitää kaikkia lankoja käsissäsi, eli juurikin kontrolloida tilanteita ja asioita joita päivien aikana tapahtuu<3 se vie voimia aika Paljon, koska lasten kanssa ei kaikkea voi oikein ennakoida...
VastaaPoistaMietin että voisiko sinulle olla apua joistain rentoutusmeditaatioista illalla? Siis sellaisista joissa keskitytään juurikin irtipäästämiseen ja rentoutumiseen ja asioiden hyväksymiseen sellaisena kuin ne on.
En usko että mielesi on hauras:) luulen tai minun korvaani kuulostaisi sille että olet asettanut monet asiat aika korkealle ja sinun pitäisi hallita sitä koko pakettia.
Auttaisiko ajatus jonkin kaaoksen keskellä: minua stressaa, onko stressi oikea aikainen, tarvitseeko minun olla oikeasti huolissani? Voinko tehdä asialle jotain? Vai voisinko vain todeta asian olevan nyt näin ja minä tunnen näin. Ja sitten antaa asian vaan olla:)
Paljon myötätuntoa sinulle<3
Kiitos sinulle kommentistasi! Ja olet varmasti oikeassa. Tämä on jollain tavalla kanssa silleen vähän hölmöä, etten ole itse tekemisessä perfektionisti. Kaikki minut paremmin tuntevat voivat sen kyllä vahvistaa, mutta olen tavallaan perfektionisti siinä, että ylipäätään saan tehdyksi kaiken. Inhoan sitä, että asiat jäävät, koska mennävuosina opiskeluaikoina ne jäivät niin paljon. En tiedä. Minulla ei ole tosiaan mitään valmiiksipureskeltua tähän. Muitten ajatukset kyllä auttaa jäsentämään. Joten kiitti vielä <3
PoistaMoikka. Mä olen kärsinyt jo vuosia paniikkihäiriöstä ja yksi isoimmista syistä sen taustalla on juurikin kontrolloimisen tarve. Olen käynyt vuosia terapiassa ja ratkonut monia muita juttuja, mutta tuosta en pääse eroon. Ja jos liikun lasten kanssa (kuten usein teen) se korostuu entisestään koska silloin en vastaa vain itsestäni.
VastaaPoista- T
Kiitos kommentistasi! Minäkin olen paljon miettinyt syitä jne. Ja näen kyllä selvät syy-seuraussuhteet myös. Ehkä se vielä tästä :)
Poista