Olen pyöritellyt tätä asiaa päässäni jo useita viikkoja. Totesin, että jossain vaiheessa alkaa olla liian vaikea peitelläkään asioita. On ehkä helpompi blogata julkisesti. Läheiset ihmiset kysyivät minulta, miten menee, ja halusin kertoa heille, että minulla on yksi juttu menossa, josta olen tosi innoissani - että jatkuvan vaipanvaihdon ja kakan jynssäämisen lisäksi nautin siitä, kun saan välillä tehdä jotain luovaa. Paljastin siis eilen omalle lähipiirille ja ystäville, että minulla on blogi.

Se ei ole kuitenkaan ainut paljastus. Olen muuttanut eri kanaviin nimeni vastaamaan omaa toista nimeäni tarkalleen, ei Emilia vaan Emiilia. Suomessa on tai on ollut 87 404 Emilia-nimistä henkilöä. Sen sijaan meitä, joitten yksi etunimistä on Emiilia, on 256. Nämä tiedot Digi- ja väestötietoviraston sivulta.  Sieltä voitte käydä katsomassa myös oman nimenne tiedot. En ole aiemmin halunnut käyttää niin yksilöivää nimeä, mutta nyt on palastusten aika.

Olen valmistellut tätä muutosta jonkin aikaa ja pohtinut paljon tämän valinnan seurauksia. Bloggaamisesta on tullut iso osa elämääni. Tavallaan kai myös osa-aikatyö, koska saamani tuotteet  ja hyödykkeet pitää merkata verotukseen. Blogin kaupallistamisen jälkeen olen alkanut pelätä ihmisten kysymyksiä. Mitä jos joku kysyy, mistä olen jonkun tuoteyhteistyössä saamani tuotteen saanut? Mitä vastaan? Valehtelemaan en rupea. Kierteleminen ei ole kivaa. Toisaalta taas vain osalle ystävistä kertominenkin tuntui oudolta. Ei, se, että kertoisin avoimesti kaikille lienee lopulta helpoin vaihtoehto. Kolme ensimmäistä vuotta vain mieheni tiesi.

Miksi blogini sitten ylipäätään koskaan oli salainen? Olen halunnut olla vertaistukena muille myös arkaluontoisten asioiden suhteen. Tämän paljastuksen yhteydessä olen käynyt postauksia läpi ja yrittänyt pyyhkiä pois sisältöä, joka saattaisi loukata jotakuta. Näihin postauksiin olen merkannut alkuun muokkauspäivämäärän. Yhden postauksen poistin kokonaan. Asia, josta olen ollut eniten huolissani tämän paljastuksen suhteen - yksityisyyttä loukkaavan sisällön - lisäksi on se, että en voi kirjoittaa enää joistain minulle tärkeistä aiheista tämän jälkeen. Tarkoitan tässä sitä, että jos kukaan ei tiedä, kuka minä olen, niin pystyn puhumaan muista ihmisistä vapaammin kuin silloin, jos kaikki tietävät, kestä puhun. En tietenkään halua, että blogini aiheuttaisi mielipahaa kenellekään. Se ei ole minkään postauksen tarkoitus.

Yksi pienempi paha, mitä olen myös blogin julkisuuden suhteen vältellyt on se, että jos näytän blogissa kasvoni, niin minun hieman yli tuhat kuukausittaista lukijaani saattaisivat tunnistaa minut kadulla. En halua olla mikään julkkis. Haluan vain kirjoittaa, koska rakastan kirjoittamista. Porvoossa, nykyisessä kotikaupungissani, asuu pari minua hyvin paljon kuuluisampaa bloggaria. Näin heistä toisen kaupassa kerran. Katseemme kohtasivat, kun hän tuli ulos hissistä. Näin hänen silmistään, että hän tiesi, että minä tiesin, kuka hän oli. Se olisi painajainen! Oli aikoinaan jo tarpeeksi painajaismaista olla opettaja pikkukaupungissa, Vaasassa. Valitettavasti opettajat ovat pikkukaupungin julkkiksia. Olin niin iloinen päästessäni Vantaalle, jossa kukaan ei tunnistanut minua kadulla - saati sitten miettinyt, että miksi annoin niin huonon arvosanan hänen lapselleen. Tuhat tai edes kaksituhatta lukijaa on pieni määrä. Jos kuitenkin juuri sinä satut näkemään minut hömpsyisenä kotiäitilookissani S-marketin pihalla, niin olen pahoillani. En nyppinyt kulmakarvojani, vaihtanut verkkareita farkkuihin tai ostanut lapselleni softshell-pukua. 

Lisäksi aion vihdoin alkaa näyttää omia ja muun perheen kasvoja blogin yhteydessä. Kuvassa esikoinen ja minä sählypelissä noin kaksi vuotta sitten.