Ja mitä sille asialle voi tehdä? Minun kaksivuotias tyttäreni oli vasta leikkinyt ensimmäisiä leikkejään toisten lasten kanssa. Tällä tarkoitan ensimmäisiä leikkejä, joissa molemmat lapset olivat mukana, eikä vain sellaisia, joissa leikitään omaa leikkiä rinnakkain.

Miksi edes mietin tätä kysymystä? Eikö leikki tule lapsilla luontaisesti? Totta kai tulee. Tuleeko muiden lasten kanssa leikki myös luontaisesti, vaikka ei olisi siitä kokemusta? Tai vaikka siitä olisi pitkä tauko, kuten tulee tässä koronatapauksen kohdalla olemaan? Pitääkö vanhemman nyt leikkiä lapsen kanssa enemmän?

Totuuden sanoakseni erityisesti viimeisestä kysymyksestä olen huolissani. Isommissa perheissä lapsilla on tietysti edelleen sisarukset leikkikaverina, mutta meillä vauva ei paljon sosiaalista leikkiä leiki. Hän lähinnä vain kikattelee tai huutaa siskolleen, - niin ja vetää tukasta. Siskon pellavainen kikkaratukka on kovin viehättävä. Mutta siitä vetämistä ei voi oikein leikkimiseksi laskea. Joten, onko tämä koko leikkihomma siis kokonaan minun vastuullani? Pitääkö minun pitää yllä kaksivuotiaani kykyä leikkiä? Vastaus taitaa olla kyllä. Tosin en tiedä, meneekö kyky pois, vaikken tekisi niin. Tuskinpa, mutta parasta kai kuitenkin leikkiä.

Alla listasin lähteitä aiheesta. Lähteet vahvistavat käsitykseni sitä, että vanhemman tosiaan pitäisi leikkiä lapsen kanssa. Tämä ei liene yllätys kenellekään. Minun kysymykseni omalla kohdalla on lähinnä, että kuinka oma hermo kestää. Lapset ovat loputtomia kaivoja. Saattaisi olla eri asia, jos lapset nukkuisivat päiväunia tai nukkuisivat yöunia silleen, että aikuiselle jäisi aikaa ilman lapsia tai joku muu huolehtisi lapsista joskus. Mutta entä kun on kirjaimellisesti koko ajan lasten kanssa ja he vaativat koko ajan täyden huomion?

Minulla ja tyttärelläni on joitain juttuja, joista me molemmat tykkäämme ja joita tykkäämme tehdä yhdessä: Palapelit, kirjojen lukeminen, pyöräily, astianpesukoneen tyhjentäminen. Mutta sitten on ne miljoona muuta tekemistä ja leikkiä. Tytön lempileikki on järjestellä asioita uudelleen. Kerätä tavaroita tiettyihin paikkoihin ja järjestää k-a-i-k-k-i uudelleen. Ja minulla menee siihen hermot. Minun roolini tässä leikissä on lähinnä yrittää pysäyttää tämä jatkuva sotkeminen, estää tyttöä saamasta lisää sotkettavaa ja sitten lopulta siivoaminen.

Totuus on se, että leikin tyttömme kanssa tosi vähän. Olen hänen kanssaan KOKO ajan ja teen hänen kanssaan juttuja melkein koko ajan, mutta en varsinaisesti leiki hänen kanssaan kovinkaan usein. Ja tässä tarkoitan roolileikkiä tai vastaavaa. Ehkä korona-aika saa minutkin tsemppaamaan. Ja vastaus otsikon kysymykseen: Lapset osaavat koronan jälkeenkin vielä leikkiä toisten lasten kanssa, koska me pidämme heidän osaamistaan yllä leikkimällä heidän kanssaan.

Kuva & sivupolku: Mielenkiintoista oli kun juuri tuossa kuvan leikkipuistossa keskustelin erään toisen perheen kanssa, niin he sanoivat, että heidän poikansa kohdalla muutos tapahtui suunnilleen 2,5-vuotiaana. Tuolloin poika alkoi leikkiä muiden lasten kanssa. Olin huomaavinani myös meidän tytön kohdalla muutosta siinä. Meidän tytön uhmaikä muuten alkoi siinä jo 1,5 vuoden kohdalla suunnilleen, eikä vasta kaksivuotiaana. Salaliittoteoria! Kaikki viralliset tiedot heittävät puolella vuodella!