Tämä postaus on vain sarja ohimeneviä ajatuksia koronasta. Haluan sanoa ne nyt, koska luulen, että tämä hetki on jotain, minkä haluan myöhemmin muistaa ja toisaalta jotain, jonka saattaisin helposti unohtaa. Puhunko meidän kaikkien puolesta? Jaammeko ne tunteet ja ajatukset yhdessä yhtenä suurena massana? Jotain, mistä myös siinä koronabiisissä puhutaan. Joskus tuntuu, että media päättää liiaksi, mitä ajattelemme. Mitä itse ajattelet? Pistä kommenttia.

Koronatilanne Suomessa alkaa olla tällä erää tyyntynyt. Puoliaika? Vain ensimmäinen puoliaika. Helpotus tuntuu paljon paremmalta, jos se ei olisikaan puoliaika. Entä, jos se tulee marraskuussa takaisin? Olen kuullut ihmisten sanovan, että se oli siinä. Minun on vaikea uskoa. Rokote. Sitten se voisi olla siinä. Samoin kuin toinen synnytykseni. Ihmettelin, että joko se loppui. En ollut uskoa sitä. Vauva oli ulkona, mutta luulin synnytyksen jatkuvan!

Niinkö nopeasti Suomi jakautui mielissämme? Ajelimme kohti vanhaa rajaa. Se kaikki tuntui olevan niin etäistä, vaikka aikaa oli kulunut vain pari kuukautta. Samalla ymmärsin, että se raja, josta oli merkkinä vain sininen kyltti vaakunoineen, olisi sisälläni vielä pitkään. Ajan kuluessa miettisin, mikä raja se edes oli ollut. Miksi se raja kulkee mukanani? Sitten muistuttelisin itseäni, että sehän oli aikoinaan koronaraja. Raja, jonka sisällä minusta tuntui ensi kertaa, Suomessa, kahlitulta. Erilaiset kahleet kuin lasten ja pelon kanssa. Erilaiset. Poliisi ja armeija vastassa. Maassa, jonka sisällä olen ollut aina niin vapaa.

Meidän elämämme oli jo palannut hyvin lähelle normaalia. Menimme ravintolaan kaukana kotoa ja ymmärsin, että ehkä koronaeristys oli vieläkin tiukempi alueella, jossa koko tautia oli vain vähän. Ehkä se oli pelottavampi, jos ei tuntenut siitä selviytyjiä. Samassa ravintolassa valkohapsinen mies ja nainen pienen lapsen kanssa. Siinä vaiheessa minä nieleskelin kyyneleitä ja mietin: Kumpi on oikeasti tärkeämpää? Tämä elämä on hetki, jota tässä eletään. Se on vain pieni osa iankaikkisuutta, maailmankaikkeutta, elämää. Kuolema on vaihe, niin kuin kaikki muukin. Tilanvaihdos lopulta vain.

Luulen, että etenkin vanhemman polven huulilla. Me ja te. Jos tämä on elämää, niin onko kuolemalla niin väliä. Entä, jos haluan valita elää täysillä ja kuolla, jos se on Luojan tahto? Onko tämä sen arvoista? Me muut emme halua olla tappajia. Entä jos te saisitte elää elämäänne jonkin kuplan sisällä ja me eläisimme omaamme? Entä jos sen antaisi levitä meissä ja teidät eristettäisiin kokonaan? Ei, sitten teille ei olisi tarpeeksi hoitajia, kun he hoitaisivat meitä.

Vielä viimein ajatus. Ystäväni kertoi menevänsä erääseen terveydenhuollon yksikköön töihin, jossa oli ollut koronatapauksia, kuolemia. Mietin vanhainkoteja maailmalla, joihin vanhukset oli hylätty, kun hoitajille selvisi, mikä heillä oli. Tämä on jotain, mikä särkee sydämeni. Monella tavalla. Pelkäisen lasteni puolesta. Pelkäisin omieni puolesta. Jättäisinkö itse ne vanhukset sinne? Vastaus oli selvä joskus aiemmin. En tietenkään! Tekisin, mikä on oikein. Lasten jälkeen. No, lasten jälkeen on monta asiaa, josta en ole enää ihan varma. Toivottavasti tekisin edelleen oikein.

Luin hiljattain artikkelin Tsernobylistä. Siinä eräs vaimo kertoi, kuinka hänen miehensä oli mennyt sinne tuhon jälkeen. Hän oli ylpeä miehestään. Monien piti mennä takaisin. Monien piti mennä sinne vielä vuosia. Kuolla meidän muiden puolesta. Niin kuin sodassa. Hänen työtään. Saavat palkintonsa. Millä perusteella päätetään, kenen on mentävä? Mikä määrää ihmisen arvon? Ammatinvalintakysymyskö? Minusta tuli opettaja. Haha, pitempi korsi. Reilu peli. Ei ehkä ole, mutta ei sinne ketään ammattitaidotontakaan voi panna. Ja tiedättekö mitä: Korona näyttäisi jo nyt olevan pahempi kriisi kuin Tsernobyl koskaan oli. Meidän mielissämme se on aina sellainen mörkö. 

Ja mitä tulee koko koronaan: Haluaisin jo unohtaa. Ei, pitää muistaa. Pitää oppia.

www.unelma5.com/2019/10/toinen-synnytys-lapihuutojuttu.html