On monia eri syitä, miksi postaus jää pöytälaatikkoon. Näiden kaikkien kohdalla aiheessa oli jotain, mitä en halunnutkaan sanoa julkisesti: jotain liian raflaavaa tai tiettyjä trolleja kiinnostavaa tai jotain liian henkilökohtaista tai muuten sellaista, jonka arvelin karkottavan lukijoita. Osa postauksista oli jo melkein valmiita ja osasta olin kirjoittanut vain otsikon. Tähän pistän postauksista otsikon ja syyn, miksen halunnut postausta julkaista.

Varoitan heti alkuun, että tämä on hyvin sukupuolittunut ja stereotypioita sisältävä postaus. Jokaista tässä mainitsemaani asiaa olen yksilötasolla tavannut yksilöissä sukupuolesta riippumatta. Ajatus siitä, että ehkä uskaltaisin käsitellä tätä tulenarkaa aihetta kevyellä otteella (!) tuli siitä, kun kuuntelin biisiä nimeltä Less Of A Man. 

Tein hiljattain hassun, jollain tavalla naurettavan mutta toden huomion. Korona-aikana olen viettänyt hyvin vähän aikaa miesten kanssa. Kahden tyttäreni kanssa olen tietysti viettänyt ylivoimaisesti eniten aikaa ja seuraavaksi eniten mieheni kanssa. Kuitenkin hämmästyksekseni aloin miettiä perheen ulkopuolisia ihmisiä, joiden kanssa olen viettänyt enemmän aikaa. He ovat melkein kaikki naisia tai tyttöjä, muutama poikalapsi joukossa. Tajusin, että minulla on ikävä miesten kanssa hengailua. Miesten kanssa hengailussa on jotain niin paljon vapaampaa kuin naisten kesken hengailussa. Tasoja on vähemmän eikä sanoja tarvitse varoa yhtä paljon. On paljon epätodennäköisempää, että se mitä sanot tänään vaikuttaisi siihen, miten sinuun suhtaudutaan huomenna.

Jollain tavalla naiseuden korostaminen (ei pilkkaaminen!) tuo minusta naisen esiin. Miesseura toi minusta aikoinaan aina naisen esiin ja toisaalta helpotti kaikkea sitä naiseuden painetta. Toisaalta miesten kanssa ongelma on aina se, etten koskaan ole ehkä täysin ymmärtänyt heitä. Ja samalla vapauttavinta on se, ettei ole tarvinnutkaan täysin ymmärtää. Naisia pitää yrittää aina ymmärtää.

Olen miettinyt paljon vaihtoehtoja. Aiemmin laihdutin tai sain painoa pidettyä kurissa reseptillä sauna, kuntosali ja tarpeeksi aikaa käyttää ruoanlaittoon. Ongelma on se, että nykyisin lapset hyppivät seinille jo kun teen jotain hyvin nopeavalmisteista ruokaa. Lapsille pitää olla lämmintä ruokaa. Heille ei pelkkä salaatti riitä, mutta se, että miten saisin lämpimän ruoan ja salaatin tehtyä siinä valtavan lyhyessä ajassa, joka minulla on käytettävänä ennen kuin tilanne on kestämätön. Sitä en tiedä.

Kuntosalille taas saa viedä lapsia hoitoon mutta vasta joko 2- tai 3-vuotiaana salista riippuen. No entä vauva? Hoitaisiko isi vauvaa sillä aikaa? Tätä vaihtoehtoa olen pohtinut. En ole päättänyt vielä mitään, koska tiedän, että se aiheuttaisi isille stressiä ja isi on huono kestämään stressiä. Entä sauna? Saunaa meillä ei ole rahaa. Siihen säästän kuin hullu ja sitä odotan kuin kuuta nousevaa. Eli mitä sitten teen sen eteen?

Nautin inspiroivista asioista ja siitä, että pitkästä pitkästä aikaa saan tehdä niitä naisellisia juttua taas. Saan tehdä niitä juttuja, joita en ole tehnyt moneen vuoteen. Somessa minulla on lupa käyttää koruja ja ajatella vaatteita. Minulla on lupa istua sohvalla ja katsoa hömppää. Minulla on lupa ajatella muitakin asioita kuin lapsia, siivoamista, ruoanlaittoa ja pyykinpesua. Se on somessa ihmeellisintä. Arkielämässä minulla ei ole lupaa niihin.

En tiedä, kehtaanko sanoa kaikkea tätä ääneen. Täytyy. Aina jos on mahdollisuus siihen, että joku muu oppii minun virheistäni, se on käytettävä. Olen kirjoittanut aiheesta useamman kerran - siis siitä, kuinka erilaisuuden ei pitäisi antaa estää ystävyyttä ja toisen ihmisen rakastamista. Olen puhunut coolista ja ei-coolista erilaisuudesta. Vanhuus? Miksi puhun tässä vanhuudesta erilaisuutensa? Käytän tällä sivulla analyysitekniikoita, joitten mukaan suurin osa porukasta on alle viisikymppisiä. Siksi tämän blogin lukijan näkökannalta vanhus on erilainen.

Olen aina tullut vanhojen ihmisten kanssa hyvin toimeen. Silti minusta tuntuu, että siitä on vielä opittavaa. Jollain tavalla pidän vanhempia ihmisiä turvallisina ystävinä. Heistä on yleensä karsiutunut vuosien varrella pahimmat kulmat pois. He ymmärtävät (yleensä) lasten metelöintiä ja ymmärtävät, että minun on vaikea jaksaa. Heillä on ohjeita, mutta he ymmärtävät, ettei jokainen ohje elämässä toimi jokaiselle. Heillä on paljon tarinoita kerrottavana ja vaikka he kertovat samoja tarinoita uudestaan, niin nekin ovat tuttuja ja turvallisia. Elämä on opettanut heitä olemaan vähemmän mustavalkoisia. He eivät tuomitse, koska he tietävät, ettei elämää voi ennakoida. En tiedä. Tämä on minun käsitykseni ystävistä ja sukulaisista, mutta tietenkin poikkeus vahvistaa säännön. Meidän ei pidä luulla, ettei näillä ihmisillä olisi meille mitään annettavaa.

Olen luultavasti hölmö, kun edes lähestyn tätä aihetta. Tämä blogi on aivan väärä foorumi enkä ole oikea ihminen kirjoittamaan koko aiheesta. Otan mielivaltaisesti vain muutamasta ajatuksesta kiinni ja sanon niistä jotain. Aiheesta olisi monta kliseetä toistettavana, mutten jaksa toistaa niitä.

Paino on hyvin paljon mielessäni. Aiemmin se oli niin suoraviivaista. Syöt vähän ja laihdut. Pystyin koska tahansa päättämään, että nyt laihdutan ja laihduin. Se lakkasi ensi kertaa toimimasta, kun täytin 30 vuotta. Itse asiassa aika tarkalleen silloin. Minulla ei ole enää samalla tavalla kontrollia itseeni eikä ruumis toimi enää samalla tavalla. Mutta tästä aiheesta olen höpöttänyt loputtomiin. Kuulumisia vaan.