Onko se niin kuin sanotaan, että kolmivuotiaana lapset alkavat kaivata seuraa?
by Emiilia - 8/28/2020
Osa-aikaista päiväkotia/kerhoa on nyt takana kaksi viikkoa. Päiväkotiin mennessään tyttö ei ole huutanut yhtenäkään päivänä. Kerhoon mennessä hän ei itkenyt enää kolmantena päivänä. Tosi asia on, että luulen kyllä, että hänellä itsellään on hauskempaa muitten lasten kanssa kuin kotona minun ja jatkuvasti leikkejä sotkevan pikkusiskon kanssa.
Olen, rehellisyyden nimissä, kaikki nämä vuodet tähän asti ajatellut, että lapsen on parasta kasvaa kokonaan kotona - ei päiväkodissa. Viime kuukausina olen kyseenalaistanut omaa ajatteluani. Jos meillä olisi leikkipuisto lähellä, johon menisimme joka päivä ja paljon ystäväperheitä tai sukulaislapsia, joita näkisimme viikoittain, niin asia saattaisi olla toisin, mutta on kai ylipäätään nykyisin Suomessa hyvin yleistä, että näin ei ole. Tai siis leikkipuistoja on paljon ja kerrostaloissa naapurin lapset saattavat nähdä hyvinkin usein pihan leikkipaikalla jne. jne. Mutta entä sitten kun sitä kaikkea ei ole? Jos leikki-ikäisellä lapsella ei olekaan kavereita välittömässä läheisyydessä tai mahdollisuuksia nähdä muita lapsia ollessaan kotihoidossa? Tämänikäiset lapset alkavat kaivata kavereita. Vai onko se vaan myytti, jota hoetaan, jotta vanhemmista tuntuisi hoitovapaan jälkeen paremmalta mennä takaisin töihin? Viime aikoina olen alkanut ajatella, että lapset oikeasti kaipaavat seuraa.
Mitä päiväkotiin tulee, niin tyttö kysyy joka aamu toiveikkaana, että joko tänään mennään päiväkotiin. Päiväkodin aloitus meni oikeastaan samalla tavalla kuin Tammisaaren leirintäalueella. Isommat tytöt ottivat hänet heti mukaan, kun olimme tutustumassa päiväkotiin. En tiedä, onko sama jatkunut, kun olen ollut poissa, mutta siitä päätellen, kuinka innoissaan hän on päiväkotiin menossa, saattaa hyvin ollakin jatkunut.
Olen jutellut muiden äitien kanssa, joilla on suunnilleen samanikäisiä lapsia ja jotkut muutkin ovat sanoneet, että se muutos tapahtui suunnilleen 2,5-vuotiaana. Niihin aikoihin lapsi alkoi kaivata seuraa ja hakeutua muitten lasten leikkeihin. Luulen, että pienen puolen vuoden muhimisajan jälkeen: kolme vuotta olisi hyvä aika aloittaa päiväkoti tai kerho tai joku muu toiminta, missä lapsi saa olla pitempään muitten lasten kanssa. Hänen sosiaaliset taitonsa kehittyvät ja hän saa kaipaamaansa seuraa.
Mutta! Joskus vuosia sitten ennen äitiyslomia ja mitä lie hoitovapaita hamassa menneisyydessä olin siis päivähoidossa töissä. Tämä on sanottava ääneen: Kaikki päivähoitopaikat eivät ole sellaisia, joihin olisin halunnut omaa lasteni laittaa. Olin ehkä yhdeksässä paikassa sijaisena ja niistä kaksi-kolme oli sellaisia, joihin olisin lapseni mielelläni laittanut. Tämä oli se tausta, jota vasten olen päiväkotiasiaa nämä vuodet peilannut. Sitten oma uupumus on tietysti vaikuttanut myöhemmin asiaan ja viime kuukausina se, kuinka olen nähnyt tyttöni kaipaavan seuraa.
Samojen kokemusten pohjalta sanoisin myös, että en usko, että tämä sama koskee koko ikäluokkaa, kaikkia lapsia. Jotkut lapset kaipaavat kavereitten seuraa selvästi muita vähemmän ja joillekin lapsille olisi varmasti parempi olla pitempään kotona. Toisaalta yksinviihtyvät lapset tarvitsevat harjoitusta, että eihän se tietysti niin yksiselitteistä ole.
Mitä kokemuksia teillä on tästä asiasta? Onko se niin kuin sanotaan, että kolmivuotiaana lapset alkavat kaivata seuraa?
6 kommenttia
Kyllä se vaan niin on, että kolme vuotiaalle kaverit alkavat jo tarkoittaa kavereita. Meidän poitsu leikkii päiväkodissa kahden lapsen kanssa, joka päivä, aina. Olen myös huomannut, että kun saa päivän touhuta kavereiden kanssa niin iltaisin on hänestä ihan kivaa touhuta itsekseen. Hienoa kuulla, että arkeen on tullut helpotusta ja sekä sinä että tyttäresi vaikutatte tyytyväisiltä! Niin sen pitääkin olla 🙂 Äitiyden myötä monet uskomukset joutuu heittämään romukoppaan, itselläni niitä ei tosin paljoa ole ollut, vaan olen ottanut asiat vastaan melko avoimin mielin ja luottanut omiin fiiliksiin...
VastaaPoistaJoo se on muuten yksi asia, jonka unohdin sanoa, että päiväkodin jälkeen on jaksanut olla myös itsekseen enemmän ja jaksanut piiitkästä piiitkästä aikaa katsoa ohjelmia muutamaa minuuttia pitempään (aina välillä). Tosin pikkusiskon kanssa syntyy tietty kärhämää, kun sisko puolestaan on varsin iloinen, että sieltä se minun bestis tuli kotiin ja haluaa tehdä kaikkea, mitä siskokin... Kiitos kommentistasi!
PoistaSamaa havaintoa olen lukenut ihan tutkimuksista, esim. Keltikangas-Järvisen Pienen lapsen sosiaalisuus on oiva opus aiheesta. Meillä juuri 2v.8kk tyyppi aloitti päiväkodin tässä kuussa, ja tuntuu nauttivan kovasti, vaikka vielä ei niitä ihan "omia" kavereita olekaan siellä vaan menee joukon jatkona. Toisaalta esikoinen aloitti päivähoidon vasta isompana, eikä eskaria edeltävinä vuosina ollut kokopäivähoidossa kuin 3-4kk, ja hyvin on silti pärjännyt.
VastaaPoistaLiisa Keltikangas-Järvinen, hänen kirjoja luettiin kasvatustieteessä varmaan useampia. Joskus aikoinaan mietin, että onko osa siitä aina propagandaa, mutta nykyisin tosiaan luulen, että se on totta :D Tai ainakin isoksi osaksi isolla otannalla. Ja toisaalta lapsia tai perheitä ei pitäisi pistää samaan muottiin. Tietysti järjestelmä ei toimi, jos ei jonkin verran laita.
PoistaKiitos kommentistasi :)
Minun lapseni on aika pienestä aktiivisesti tupannut muiden seuraan puistoissa ym. Hän on ainoa lapsi jolla ei kotitalossa leikkikavereita. Mutta on vauvasta asti käynyt paljon perhekahviloissa, puistoissa ym, ja sikäli tottunut vieraisiin. Meillä on myös paljon aikuisia tuttuja ja asumme vilkkaalla alueella. Sen sijaan hän ei ole ollut paljon äidistä erossa, ja se on ollut kova pala, kauhealla huudolla piti hoitoon viedä parivuotiaana. Eikä haluaisi mennä hoitoon aamuisin, vaikka sitten ei myöskään haluaisi lähteä kotiin.
VastaaPoistaNiin, meidänkin tyttö noihin ekoihin kerhoihin meni huudon kanssa, mutta päiväkodissa oli heti vissiin niin kivaa, että siellä ei tarvinnut huutaa. Hän näki kaikki ne kivat ulkolelut siellä jne. Mutta kyllähän he sellaisia äidin muruja <3
Poista