Osa-aikaista päiväkotia/kerhoa on nyt takana kaksi viikkoa. Päiväkotiin mennessään tyttö ei ole huutanut yhtenäkään päivänä. Kerhoon mennessä hän ei itkenyt enää kolmantena päivänä. Tosi asia on, että luulen kyllä, että hänellä itsellään on hauskempaa muitten lasten kanssa kuin kotona minun ja jatkuvasti leikkejä sotkevan pikkusiskon kanssa. 

Olen, rehellisyyden nimissä, kaikki nämä vuodet tähän asti ajatellut, että lapsen on parasta kasvaa kokonaan kotona - ei päiväkodissa. Viime kuukausina olen kyseenalaistanut omaa ajatteluani. Jos meillä olisi leikkipuisto lähellä, johon menisimme joka päivä ja paljon ystäväperheitä tai sukulaislapsia, joita näkisimme viikoittain, niin asia saattaisi olla toisin, mutta on kai ylipäätään nykyisin Suomessa hyvin yleistä, että näin ei ole. Tai siis leikkipuistoja on paljon ja kerrostaloissa naapurin lapset saattavat nähdä hyvinkin usein pihan leikkipaikalla jne. jne. Mutta entä sitten kun sitä kaikkea ei ole? Jos leikki-ikäisellä lapsella ei olekaan kavereita välittömässä läheisyydessä tai mahdollisuuksia nähdä muita lapsia ollessaan kotihoidossa? Tämänikäiset lapset alkavat kaivata kavereita. Vai onko se vaan myytti, jota hoetaan, jotta vanhemmista tuntuisi hoitovapaan jälkeen paremmalta mennä takaisin töihin? Viime aikoina olen alkanut ajatella, että lapset oikeasti kaipaavat seuraa. 

Nämä kuvat kesältä. Keväällä, tytön ollessa 2,5-vuotias, aloin huomata sen ensimmäistä kertaa. Tyttö hakeutui muiden lasten leikkeihin leikkipuistossa. Hän seisoskeli vieressä ja odotti, että muut ottaisivat hänet mukaan ja usein hän yritti mennä itse mukaan. Kesällä sattui niin mukava sattuma, että Tammisaaren leirintäalueella oli eräs jo kouluikäinen tyttö ja hän otti meidän silloin vielä kaksivuotiaan tytön kaikkiin leikkeihin mukaan. Hänestä oli kiva hoitaa pientä. Näin aivan ensimmäistä kertaa, että tyttö juoksi itsekseen muitten lasten mukana. Tavallaan se oli haikeaa ja tavallaan loogista. Ja tavallaan näin, että sen muutoksen on joskus myös tapahduttava.

Mitä päiväkotiin tulee, niin tyttö kysyy joka aamu toiveikkaana, että joko tänään mennään päiväkotiin. Päiväkodin aloitus meni oikeastaan samalla tavalla kuin Tammisaaren leirintäalueella. Isommat tytöt ottivat hänet heti mukaan, kun olimme tutustumassa päiväkotiin. En tiedä, onko sama jatkunut, kun olen ollut poissa, mutta siitä päätellen, kuinka innoissaan hän on päiväkotiin menossa, saattaa hyvin ollakin jatkunut.

Olen jutellut muiden äitien kanssa, joilla on suunnilleen samanikäisiä lapsia ja jotkut muutkin ovat sanoneet, että se muutos tapahtui suunnilleen 2,5-vuotiaana. Niihin aikoihin lapsi alkoi kaivata seuraa ja hakeutua muitten lasten leikkeihin. Luulen, että pienen puolen vuoden muhimisajan jälkeen: kolme vuotta olisi hyvä aika aloittaa päiväkoti tai kerho tai joku muu toiminta, missä lapsi saa olla pitempään muitten lasten kanssa. Hänen sosiaaliset taitonsa kehittyvät ja hän saa kaipaamaansa seuraa.

Mutta! Joskus vuosia sitten ennen äitiyslomia ja mitä lie hoitovapaita hamassa menneisyydessä olin siis päivähoidossa töissä. Tämä on sanottava ääneen: Kaikki päivähoitopaikat eivät ole sellaisia, joihin olisin halunnut omaa lasteni laittaa. Olin ehkä yhdeksässä paikassa sijaisena ja niistä kaksi-kolme oli sellaisia, joihin olisin lapseni mielelläni laittanut. Tämä oli se tausta, jota vasten olen päiväkotiasiaa nämä vuodet peilannut. Sitten oma uupumus on tietysti vaikuttanut myöhemmin asiaan ja viime kuukausina se, kuinka olen nähnyt tyttöni kaipaavan seuraa. 

Samojen kokemusten pohjalta sanoisin myös, että en usko, että tämä sama koskee koko ikäluokkaa, kaikkia lapsia. Jotkut lapset kaipaavat kavereitten seuraa selvästi muita vähemmän ja joillekin lapsille olisi varmasti parempi olla pitempään kotona. Toisaalta yksinviihtyvät lapset tarvitsevat harjoitusta, että eihän se tietysti niin yksiselitteistä ole.

Mitä kokemuksia teillä on tästä asiasta? Onko se niin kuin sanotaan, että kolmivuotiaana lapset alkavat kaivata seuraa?