Koronatodellisuutta on nyt eletty joitain viikkoja. Pikku hiljaa se aiempi todellisuus alkaa hämärtyä. Koko todellisuus alkaa olla neljän seinän sisälle ahdetty pieni perhe. Yhteyksiä pidetään ulospäin, mutta on outo fiilis. Aluksi se kaikki tuntui samalta kuin sikainfluenssassa. Tunne siitä, että tätä pelättiin turhaan, on alkanut mennä pois. Pelolla taitaa sittenkin olla perusteensa.
Koronatodellisuus on ystävällisempi, pelokkaampi, jollain tavalla rakastavampi ja ikävä kyllä myös jollain tavalla itsekkäämpi - sitä vain vähän. Tämä on niitä postauksia, joissa haluan antaa ajatusten tulla ilman sensuuria. Toisaalta haluaisin ottaa auton ja ajaa tyttöjen kanssa pois täältä. Lähteä ajamaan Lappiin tai Pohjoismaihin, niin kuin olen joskus aiemmin extempore tehnyt. Samalla tiedän, että sitä en halua tehdä. En halua levittää tätä. En halua valvoa öitä seuraten hengittävätkö tyttäreni. Yritän tuoda tietoisuuteen somekanavissani. Kaipaan vapautta enemmän kuin koskaan. Luulen, että se on vain, koska sitä on rajoitettu. Se korostuu. Todellisuudessa, myös ennen koronatodellisuutta, sitä oli rajoitettu. Vapaudenkaipuu oli korostunut jo aiemmin. Rajoitteita raha, lapset, miehen työ. Extempore elämä oli jo long gone, kauan ennen koronatodellisuutta.
Istun neljän seinän sisällä. Mietin ottaisinko tytöt ja lähtisin pihalle haravoimaan sammalta. Olen tosissani! Sitä olen miettinyt tänään. Tai kantaisinko polttopuupinon uuteen paikkaan? En usko, että menen tänään ulos. Koronatodellisuudessa me katsomme uutisia koko ajan. Tänään on tullut tieto kahdesta uudesta kuolleesta. Tiedän, että tämä on vasta alku. Tyyntä myrskyn edellä.
Olen itkenyt joka päivä. Itkenyt yksinäisyyttä, vaihtoehtojen vähyyttä, eristystä, joka on vieläkin syvempi kuin aiemmin. Todellisuuteni on kaksi pientä tyttöä ja minä; mies, joka on ainoa potentiaalinen taudintuoja, niin kauan kuin emme käy kaupassa. Olemme käyneet kaupassa pari kertaa viikossa. Maidot eivät säily pitkään. Se on ollut suurin ongelma.
Kaupassa eräs mummo; ihmettelin, mitä hän teki siellä keskellä päivää; hänen oli pakko olla yli 70-vuotias; pyysi miestäni nostamaan korkealta hyllyltä jotain. Mieheni on 185 cm. Hänen pituutensa kasvoi juuri ennen tämän alkua. Melkein sanoin, että ei. En halua levittää sitä. En tietenkään voinut sanoa sitä. Totta kai mieheni auttoi vanhaa naista.
Toisen miehen tapasin maitohyllyillä. Hän puhui minulle niin kuin vanhat ihmiset ennen koronatodellisuutta joskus puhuivat. Itken tätäkin. En halua luopua heistä ja siitä todellisuudesta, mitä ennen elimme. Tilastot ovat brutaaleja. En muista enää parempia sanoja. 14,80 % yli 80-vuotiaista kuolisi tilaston mukaan. 8 % 70-79-vuotiaista ja siitä sitten alaspäin. Omassa ikäryhmässäni vain 0,2 % kuolee. Kaksi tuhannesta, niin kai se on. Tämän matemaattisen todellisuuden kanssa elämme. Tämä on koronatodellisuus. Me kaikki kuolemme kerran. Se oli aiempi todellisuus. Se on myös koronatodellisuus.
Joka kymmenes. Täti, isä, äiti, isäpuoli, anoppipuoli, appiukko, puolisisarusten toinen vanhempi, ystävä, ystävä, ystävä. Siinä on kymmenen. Venäläinen ruletti. Olen ottanut yhteyttä. Varmistanut, että ymmärtävät ja noudattavat. Osa heistä käy edelleen ulkona. Osa kertoo minulle muista sairastuneista ja käy itse ostarilla kaikista infektoituneimmalla alueella.
Me pysymme täällä. Kuitenkin jossain mieleni perukoilla on joku utelias. Joku, joka haluaa olla tässä mukana. Ei kun ei, ei halua. Ei todellakaan halua. Kävin omalla autolla Helsingissä - kerran. Nyt mietin, että kun pääkaupunkiseudun tai Uudenmaan rajat suljetaan, niin haluan käydä autolla katsomassa rajaa. Se on se utelias osa. Sama utelias, joka vei minut kerran, tai kaksi, ehkä kolme, sisällissodassa olevien maitten rajoille. Sotilasautoja tuli vastaan. Sanoivat, että 500 metriä. Toisessa paikkaa kuollutkaupunki, radiotiedustelu, rauhanturvaajia, konepistooleita nuorilla tytöillä, mitä lie. Näistä joskus toiste. En ole enää se utelias. En käy rajalla enää lasten syntymän jälkeen. En ole käynyt seitsemään vuoteen. Haluan pitää lapseni turvassa. Haluan jatkaa tätä muumilaaksoelämääni vielä pitkään.
Koronatodellisuuden tarkoitus on herättää meidät. Tämän uuden todellisuuden tarkoitus on kääntää meidän kiinnostuksemme itsestä poispäin.
2 kommenttia
Täällä eräs satunnainen blogisi lukija. Tämä oli hyvin samaistuttava teksti. Korona pelottaa. Toivotan sinulle ja perheellesi valoisaa mieltä jokaiseen kevätpäivään.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi :) Sinäkin olet näköjään kirjoittanut koronapäiväkirjaa. Hyvä. Uskon, että paitsi me itse tarvitsemme tästä kirjoittamista ja muitten kanssa jakamista. Kirjoittamisesta on paitsi meille itsellemme hyötyä, niin luulen myös jälkipolvet saattavat haluta tietää. Sen pelon, ahdistuksen ja myöhemmin todennäköisesti myös surun purkaminen on tärkeää tässä hetkessä. Keep up the good work! Ehkä minustakin tulee nyt sinun blogisi satunnainen lukija ;)
Poista