Toinen tapaaminen oli viime sunnuntailta. Hän on oikeastikin vanha, 90-vuotias. Hänen paras ystävänsä oli toinen tällä viikolla kuolleista. Tämän naisen kanssa olimme vain joitain kuukausia aiemmin kuumeisesti pohtineet, kuinka hän voisi edelleen soitella tälle nyt jo kuolleelle ystävälleen. Ystävän kuulo oli huonontunut ja heillä oli ollut tapana soitella päivittäin. Sunnuntain tapaaminen oli lämmin. En halannut (koronaan liittyvät kiellot olivat tietysti jo voimassa). Olisin halunnut halata ja sanoa, että jos on aika, niin hyvää matkaa. En tietenkään sanonut sitä ääneen! Luulen, että jossain meidän molempien takaraivossa oli samankaltaisia ajatuksia. Tiesimme molemmat, että korona tulee. Tiesimme molemmat, että loppu voi olla lähellä. Hänen kanssaan olemme puhuneet kuolemasta. Tiedän, että hän on ollut huolissaan tekemättömistä töistä, mutta sanoo, ettei pelkää kuolemaa. Hän on valmis lähtemään, mutta hyväkuntoisena hän saattaa tietysti jäädäkin. En sano heistä enempää.

Suurimman osan ajasta minusta tuntuu, että saisi jo tulla ja mennä koko korona. Oman ydinperheeni puolesta en enää pelkää. Olen ostanut ruoka- ja vaippa- ja vessapaperivaraston (vain kaksi pakettia) ja ajatellut asian meidän osalta läpi. Olen todennut, että joko virus tai karanteeni on tulossa kahden viikon sisällä. Olen valmis. Olisi ohi jo. Mutta sitten samalla noiden muiden kannalta: Ei vielä. Yritetään hidastaa.