Väsymys tuntuu luissa ja ytimissä. Välillä tuntuu vaikealta hengittää. Mies puhuu rahasta tai rahattomuudesta päivittäin. Nukun päiväunia ja täydet yöunet joka päivä. Raskausviikko 34. Raskausloman alkuun kaksi viikkoa. Yritän tienata edes vähän rahaa. 

Käytännössä näin lyhyellä varoitusajalla tienaaminen tarkoittaa somea ja some tarkoittaa valtavasti töitä. Some ei koskaan ole ollut helppo rahapuu. Muiden ihmisten päiväpalkkaa kohden on kirjoitettava kymmeniä hakemuksia, otettava kymmeniä - joskus satoja - kuvia ja keskimäärin noin viisi videota, joka saattaa mennä uusiksi loputtoman määrän kertoja. Kuvanmuokkausta, hashtagien etsimistä. Yrityksen briiffin tai liikeidean läpi lukemista moneen kertaan. Videoiden muokkaamista. Äänien etsimistä. Kirjoittamista. Sanoituksia. Videopuheluita. Noin 10 sähköpostia. Loppujen lopuksi en tiedä, montako päivää olen käyttänyt yhden päiväpalkan saamiseksi. Tätä he eivät hahmota. Pitävät helppona rahana. Sen lisäksi on tuotettava omaa, muuta kuin mainossisältöä aktiivisemmin. Tällä hetkellä vaihtoehtoja ei ole. 

Osaa tästä minulla on ollut ikävä, mutta tunnen stressin hiipivän elimistööni. Huomaan, että en ole taas tehnyt mitään muuta koko päivänä ja kello on puoli kaksitoista illalla. Vielä kuusi hakemusta tänään. En taida jaksaa. Jokaista hakemusta laatiessa on keksittävä suunnitelma, perehdyttävä yritykseen, kirjoitettava juuri oikeat asiat. Suurimmasta osasta tulee hylsy, vaikka olisin kirjoittanut kuinka hyvän hakemuksen. Tämä ei ole kuin työpaikkojen hakemista. Muista nyt, haen vain yhden päivän päiväpalkkaa. Sitä on somen tekeminen. Elin tätä arkea niin pitkään. Monta vuotta. En ole varma, haluanko palata siihen. Ja toisaalta tuottamisessa on jotain tosi inspiroivaa.

Pelkään, että kun vauva tulee, niin en osaa jättäytyä vauvalomalle. Totuus on, etten voi jättäytyä vauvalomalle. Alle 700 euroa kuussa, vanhempainraha. Tiedätkö paljon meidän lainankorko nousi? Rankat työt vaatii rankat huvit, sanovat. Minun rankat huvit - teen yrityksen toista toimialaa: ompelen. En ole ehtinyt sitäkään viime aikoina. Se rentouttaisi. Viime päivinä on ollut pakko pitää draivi päällä, käyttää to-do-listoja. Yrittää jaksaa. Tein mainoksen Instagramissa geenitestissä, jossa selviää, että minun geeneillä minun dopamiinitasot on geneettisesti koholla (vt. Instagramin kohokohdat, näkyvyys siellä). Tällä hetkellä se näköjään tarkoittaa sitä, etten tiedä, pystynkö. Olen aina tehnyt niin paljon, mutta pystynkö. Haluanko pystyä? 

Todellisuus on se, että välillä mietin saisinko sairaseläkettä. Sairaseläkettä, koska minusta ei ole enää suorittamaan tätä kaikkea. Olen tehnyt taas täydellä draivilla alle viikon ja olen ihan loppu. Se sometyössä on pahinta. Kahdeksan tuntia ei ole koskaan riittänyt. Samalla jos olisin oikeissa töissä, niin en voisi nukkua päiväunia välillä. Ei en pystyisi oikeisiin töihin juuri nyt. Turha ajatus.

En ole yksin tämän asian kanssa. Äidit ovat hyvin kuormittuneita. Olen käynyt ystävien ja sometuttujen kanssa useita keskusteluja aiheesta. Monella on hyvin samantyyppisiä kokemuksia. Se ei johdu sometyöstä. Se johtuu siitä, että yhteiskunta odottaa sekä työelämän että äitiyden että kaiken täydellistä suorittamista. Ehkä klisee, ei uutinen kenellekään - mutta väreilee siellä edelleen. Tukiverkostot. Päivän trendi. Ne täytyy ostaa. Niin paljon kateutta niitä kohtaan, joiden ei tarvitse. Ei minulla viime aikoina. Ei molempien lasten mentyä päiväkotiin.

Surullisinta on se, että vaikka elämme vuotta 2023, niin kukaan ei missään vaiheessa syyllistäisi isää. Isä on hyvä isä, jos hän tekee edes vähän jotain. Isien odotetaan vain tekevän työnsä ja muuten olevan laiskoja. Edelleen. Kaikki extra on kotiinpäin mutta ei velvollisuus. Jos lapsi käyttäytyy huonosti, se on äidin vika. Jos vanhemmat eivät saa lasta hiljaiseksi, se on äidin vika. Jos lapsi on likainen, se on äidin vika. Jos koti on sotkuinen, se on äidin vika. Jos lapsella on ongelmia, se on äidin vika. Jos rahaa ei ole tarpeeksi, sekin on äidin vika. Hän on heikko. Hän ei kykene suorittamaan kaikkea. Kärjistänkö? Ehkä. Saanko sanoa tämän ääneen? Luultavasti en. Minun pitää ehkä poistaa se. Se ei koske kaikkia isiä eikä äitejä.

Kuulen nettikommentoijien ilkeämieliset kommentit. Pitääkö niitä lapsia tehdä niin paljon? Olen sanonut tämän ennenkin: Kotiäitiys on minulle oljenkorsi pitää itseni poissa siitä kauheasta stressikierteestä, joka on se toinen vaihtoehto. Hain työttömyyskorvaustakin. En saanut. Tammikuussa ainut raha, jonka koen tuovani sisään on lapsilisät. Oikeasti sekin on lasten tuomaa rahaa. Minä tuon lapset. Minun tuomaa rahaa.

Kävin siivoamassa lapsiperheissä. Vähemmän äidin vika. Kotihan on siisti. Voi mikä helpotus. Ja samalla, kuinka monella meistä on varaa siihen? Olivatko ne rikkaita perheitä? Suurimmaksi osaksi kyllä. Siivooja, puutarhuri ja lapsenvahti. Näin ne kaikki. Sitten voi jo suorittaa. En ole katkera. Näin työmäärän. Ihmisiä, jotka kestivät jäätävää stressiä. Ehkä heidän dopamiinitasonsa olivat alemmat. Ei, hekin olivat kuormittuneita mutta kestivät. Samaistun heihin. Osan kanssa keskusteluja kaipaan. Minun ei pitänyt kirjoittaa tästä. 

Neuvolassa sanoivat, että voisin ostaa lastenhoitopalveluita. Voisin toki. Millä rahalla? Pidän siitä neuvolatädistä. Pidin edellisestäkin. Pidän monista ihmisistä. Minun on helppo samaistua monenlaisiin ihmisiin. Siksi en halua enää tehdä ihmisläheisiä töitä. Liian vähän rahaa ja ymmärrän heitä liian hyvin. Ymmärrän jopa nettikiusaajia. Pahalla ololla on tapana purkautua johonkin.

Onko minusta enää siihen?