Tässä on totuus: Minä suutun helposti. Olen kärsimätön. Kotini muistuttaa jatkuvasti kaatopaikkaa. Minulla ei ole kärsivällisyyttä pitää kaikkea kunnossa. Tiskit on tiskaamatta. Vaatteet makaavat märkinä kylpyhuoneen lattialla (mietin, milloin homehtuvat). Vellipurkkeja ja mandariinin kuoria on kaikkialla. Lattiassa on tahroja monen kuukauden takaa. Syön liikaa ja tiedän syöväni liikaa. Haluaisin tehdä asioita, mennä uimahalliin tyttäreni kanssa ja käydä leikkipuistossa, kerhoissa ja jumpissa. Oma kotini ja pääni ovat kuitenkin niin kesken, etten ajattele, että minulla olisi oikeutta siihen. Pitäisi ensin pystyä siivoamaan edes vähän. Tytön ensimmäisenä vuonna minulla oli oikeus tehdä kaikkea. Silloin asiat eivät vielä kaatuneet päälle. Nyt ne ovat kaatuneet päälle jo hyvän aikaa.
Entisestä suorittajasta on tullut laiska. Kävin salilla pari-kolme kertaa viikossa. Pyöräilin kaikkialle. Tein käytännössä melkein kaikki yliopisto-opinnot kolmessa vuodessa. Menin hanttihommiin velvollisuudentunnosta, vaikka joissain tilanteissa olisi ollut rahallisesti kannattavampaa olla kotona. Kävin kolmen kuukauden välein sekä luovuttamassa verta että kampaajalla. Meikkasin joka päivä. Vaatteeni olivat useimmiten siistit. Minulla oli kaksi työpaikkaa, kokoaikaisen päälle vielä osa-aikainen. Ostin Siwasta (kyllä, Siwat eivät olleet vielä menneet konkkaan) kylmäsavulohta ja salmiakkisuklaata ja söin ne polkiessani työpaikalta toiselle. Viimeisimmässä työpaikassani tein töitä normaalipäivänä 10 tuntia päivässä (kyllä, siinä vaiheessa Siwat olivat jo menneet konkkaan ja minulla oli enää vain yksi työpaikka). Minulla oli tapana olla läppäri vessassa mukana, koska ei ollut hetkeäkään hukattavaksi. Suihkussa laitoin päähän ensin hoitoaineen, koska sen vaikutusaika oli pisin ja pesin itseni muuten puhtaaksi sillä aikaa. Lopuksi pistin päähän shampoon. Olin kellottanut suihkussa viettämäni ajan.
Suorittaja-ajoista on aikaa. Vielä hetken aikaa tyttäremme synnyttyäkin sain pidettyä jonkinasteista täydellistä suorittajuutta yllä. Jatkoin painamista vielä muutamia viikkoa tytön synnyttyä (kyllä, alapää oli revennyt, olin väsynyt, tyttö huusi jne.), kunnes yhtenä päivänä mieheni suuttui. Pyysin häntä koko ajan tekemään remonttia eteenpäin. Hän ei ole koskaan ollut suorittaja. Hänelle otti koville se, että painostin häntä koko ajan. Kerran hän teki koko yön remonttia vihaisena minulle. Sanoi, ettei voi tehdä mitään muuta jne. Niin hänenkään tapansa olla erimieltä eivät ole järin kehittyneitä. Eivät ole minunkaan. Ajattelin, että en selvästi voi vaatia häneltä suorittamista. Yritin itse vetää kaiken mahdollisimman pitkälle. Sitten jossain vaiheessa annoin periksi.
Pistän pyykkejä koneeseen. Ennen kuin huomaankaan tyttö on käynyt tyhjentämässä pyykit koneesta tai sammuttamassa pesuohjelman. Siivoan kirjat takaisin hyllyyn. Hän vetää toisesta hyllystä vieressä kirjoja alas. Kirjajutun salaisuus on muuten laittaa kirjat niin tiukasti hyllyyn, ettei lapsi jaksa vetää niitä pois. Ongelma tulee siinä vaiheessa, kun hyllystä pitäisi ottaa kirja. Siinä vaiheessa kun selaat kirjaa (lukemisellehan sinulla ei ole aikaa) pienet kädet käyvät huomaamatta vetämässä kaikki muutkin kirjat pois hyllystä. Sama ongelma jokaisen kaapin kanssa. Vaikka ovet olisi sidottu kiinni, niin aina mies ottaa kaapista jotain, jättää oven auki ja kaikki tuupit ja purnukat ovat ympäriinsä. Mitään irtonaista lelujen lisäksi ei kerta kaikkiaan saisi olla, mutta keneltä löytyy kotoa niin paljon säilytystilaa, että kaikkea pystyy säilyttämään pikku kätösten ulottumattomissa. Kaikki ei ole lapsen syytä tai miehen. Minä itse en jaksa keskellä yötä viedä velli- tai maitopurkkia pois makuuhuoneesta. En jaksa siivota jokaista roskaa pois heti. En todellakaan kulje tytön perässä siivoamassa. Käytän korkeintaan aikaa siihen, että pistän hänet siivoamaan omat sotkunsa, jos se on hänelle fyysisesti mahdollista. Tässä tätä fyysistä kaaosta. Sanoisin kuitenkin, että henkinen kaaos, mitä fyysinen tietysti lisää, on kaiken kannalta olennaisempaa. Se tekee minusta luovuttajan.
En tiedä. Veikkaan, että maailman vastaukset tähän ovat: "Ole armollinen itsellesi. Sinun pitää pitää itsestäsi huolta." Meillä ei ole tytölle hoitajia, itsestä huolen pitäminen on hankalaa. Mieheni puolestaan kuormittuu siitä, jos jätän tytön usein hänelle. Hän ei ehkä myönnä sitä, mutta niin se on. Niin, enkä ole yhtään varma, että "maailma" on ylipäätään oikeassa. Minut ehkä kivitetään tästä kommentista mutta: En oikeastaan usko, että meidän juttu täällä elämässä on levätä laakereillamme. Luulen, että täysi luovuttaminen ei ole se oikea tapa. Kodin ei tarvitse olla tiptop. Pitää löytää kultainen keskitie. Elämän ei tarvitse olla täydellistä. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että tärkeintä on se, millainen äiti minä olen tyttärelleni ja millainen vaimo miehelleni. Niin, sekään ei haittaa, jos koti on hieman siistimpi ja elämä hieman enemmän järjestyksessä. Silloin on helpompi pitää mielensä tyynenä.
Moraalisen saarnan päätteksi kultainen keskitie: Älä uhraa kiltteyttä siisteyden alttarilla. Tee vain asiat aina hiukan paremmin.
P. S. Hyvää ystävänpäivää kaikille!
0 kommenttia