Keskenmenoriski 15-20 %:sta 1-5 %:iin - Unelma 5

Keskenmenoriski 15-20 %:sta 1-5 %:iin

by Emilia - 2/07/2019

Here we go. Ensimmäinen kolmannes on nyt takana päin. Alkaa kai olla aika siirtyä blogissakin puhumaan enemmän raskaudesta kuin keskenmenosta. Niin vaikka keskenmeno seuraa minua varmasti vielä vuosia. Yritän koota tähän postaukseen kaikki ne ajatukset keskenmenoon liittyen, joita en ole vielä sanonut mutta haluan sanoa. Kenties sitten pystyn keskittymään enemmän nyt tulossa olevaan pieneen jo menneen pienen lähdön vatvomisen sijaan.


Tavallaan on kai jollain tavalla nurinkurista, että ensimmäisessä raskaudessa ilman mitään keskenmenotaustaa pelkäsin ihan loppuun asti keskenmenoa. Nyt keskenmenon jälkeen en totta puhuakseni ole pelännyt sitä juuri ollenkaan. Tavallaan hieman mutta en oikeastaan juuri ollenkaan. Olen selvinnyt siitä kerran. Selviän kyllä toisenkin kerran. Olen puhunut keskenmenosta paljon ja minusta siitä on tärkeä puhua. Meidän kulttuurimme oletusarvo on, että raskaudesta ei ensimmäisen kolmanneksen aikana keskenmenoriskin takia puhuta. Hyvänen aika! Luulen, että koko keskenmeno olisi pienempi mörkö, jos me jo alunperin puhuisimme raskaudesta avoimesti ja kertoisimme myös keskenmenosta, jos se tapahtuu. Keskenmenoa pidetään jonkinlaisena häpeänä: Uskalsit toivoa ja puhua siitä ääneen. Uskalsit unelmoida ja suunnitella. Oletpa naiivi. Siinä sen näit. Mitä häh? Tämä on noloa, mutta ennen omaa keskenmenoani samantyyppiset ajatukset kävivät joskus mielessäni, kun joku ystävä julisti somessa vauvauutiset. Mietin, että kuinka hän uskaltaa. Se voi mennä kesken koska tahansa. Nykyisin ajatukseni ovat käsi sydämellä lähinnä: Voi kumpa hän saisi pitää sen.

Eräs ystäväni oli miehensä kanssa toivonut ja yrittänyt lasta hyvin hyvin pitkään. Viisitoista vuotta on varmaan aika lähellä sitä aikaa, jonka he odottivat ja toivoivat. Hän on yli neljänkymmenen ja totta puhuen minä olin vuosien varrella jo ehtinyt unohtaa, että he yrittivät. Olin yksinkertaisesti tottunut ajattelemaan heidät kahdestaan. Kuitenkin jokin aika sitten näin somessa viestin, jossa ystäväni kertoi olevansa raskaana. Ainut ja ensimmäinen ajatus oli, että kumpa he saisivat pitää lapsen. Olin hyvin hämmästynyt ja valtavan onnellinen heidän puolestaan. Lapsi oli mennyt kohtukuolemarajan puolelle. Ei, ollaan positiivisempia. Sanotaan: Lapsi oli mennyt selviytymisrajan paremmalle puolelle. Sitten hieman myöhemmin näin toisen päivityksen: Synnytys oli alkamassa. Viikot olivat kriittiset. Lapsi syntyi pienenä keskosena. Hän on edelleen sairaalassa, mutta he saavat ilmeisesti pitää lapsen.

Asioiden ei tarvitse aina mennä pahimman kautta. Samoilla viikoilla kuin tämä ystävä saa ilmeisesti pitää lapsensa kaksi muuta ystävääni ovat puolentoista vuoden sisällä menettäneet vauvansa. Mutta ei sen tarvitse mennä niin. Ei asioiden tarvitse mennä pahimman kautta, ei sinun kohdallasi eikä minun. Jos asiat menevät pahimman kautta, niin sitten yritetään selvitä siitä hetkestä. En tiedä vielä, että pelkäänkö enemmän selviytymisrajan toisella puolella. Epäilen, että pelkään enemmän kuin nyt. I'll let you know.


Mutta takaisin siihen häpeäkulttuuriin. Unelmiahan pitää muutenkin meidän kulttuurissa hävetä. Pitää olla realistinen ja unelmoida vain realistisia unelmoita. Tai ainakaan unelmistaan ei saa kertoa kellekään, jos niitä on. Kuulin naisilta, jotka olin tuntenut jo vuosia, heidän keskenmenoistaan vasta omani jälkeen. Vasta kun olin itse kertonut omastani. Mikä häpeän verho tähän oikein tarvitaan? Luin asiasta hiljattain erään bloggaajan kannanoton (linkki). Mietin, että niinpä. En tiedä, tulenko itsekään kertomaan mahdollisista tulevista raskauksistani jokaiselle vastaantulijalle raskaustestin tekopäivänä, mutta yritän kuitenkin olla kapinallinen sitä sosiaalista normia vastaan, joka ohjaa meitä olemaan asioista hiljaa. Minusta nämä eivät ole niitä "asioita", joista oikeasti olisi syytä olla hiljaa.

Kuten sanoin kerään tähän yhteen postaukseen loput ajatukseni keskenmenosta. Siksi juttu vähän poukkoilee, mutta keskitytään joka tapauksessa hetki numeroihin. Ensin nuo otsikon luvut: Todetuista raskauksista 15 % - joissain lähteissä sanotaan jopa 20 % - päättyy keskenmenoon ensimmäisen kolmanneksen aikana. Numerot siitä, kuinka moni päättyy 12+0 ja 21+6 välillä vaihtelevat vielä enemmän. Kaikki arviot vaihtelevat kuitenkin jossain 1-5 % välillä. Näistä pitkä lista alla.

Mielenkiintoista on myös se, että keskenmenon pahin riskiaika vaihtelee eri lähteissä. Olen itse alkanut miettiä, että laskinko viikot väärin. Laskin viikot 12+4, mutta osa tilastoista sanoo, että tavallisimmin keskenmenot tapahtuvat ennen 13. viikon alkua. Tämä määritelmä kuitenkin vaihtelee. Olivatko viikot kuitenkin 11+4? Terveydenhuollon tiedoissa ei lue tarkkoja päiviä. Lukee vain, että rv 12. Laskin päivät lääkärin ultran perusteella. Sen ultran, jossa sikiön sydän vielä sykki. (Niin minähän en tietenkään voi olla poikkeus tilastoon!) Tämän postauksen lopussa on pitkä lista lähteitä, joitten ns. keskenmenon riskiaika itse asiassa vaihtelee viikolla. Jossain ns. riskiajan poismenopäivä on rv 12+0 ja joissain 11+0. Näin jopa kahden eri yliopistollisen sairaalan sivulla (KYS 11+0 ja Tays 12+0). Niin ehkä tämä raskausviikkosekoilu on yleisempikin ilmiö jopa ihan terveydenhuollossa tai sitten asiasta oikeasti on eri tutkimuksia tai toiset tahot vetävät varman päälle. En tiedä.

Loppujen lopuksi en ole siis aivan varma enää, että kuinka kaukana nykyisessä raskaudessani olen edellisen raskauden kriittisestä päivästä. Puhutaan joka tapauksessa suunnilleen kahdesta viikosta. Näihin aikoihin mielessäni on pyörinyt silloin tällöin tuon raskauden lopun oireet. Lopussa minulla oli hyvin hyvin paljon rytmihäiriöitä. Ne alkoivat ehkä viikkoa ennen keskenmenoa ja tihenivät koko ajan. Lopussa niitä oli suuren osan hereilläoloajastani. Ennakoivatko ne yleisimminkin keskenmenoa? En ole löytänyt yksiselitteisiä lähteitä asiasta, joten jos teillä on raskaana rytmihäiriöitä, niin olkaa huoleti. Se ei ilmeisesti yleensä tarkoita, että keskenmeno on tulossa. Kysyin asiasta myös lääkäriltä, joka tutki minua keskenmenon jälkeen (ja veti loppuja jälkeisiä ulos). Hän sanoi, että rytmihäiriöitä voi olla monesta eri syystä nuorellakin ihmisellä eikä niistä tarvitse huolestua. Kirjoittaessani tätä postausta minulla oli kaksi rytmihäiriötä. Niitä ei ole ollut puoleen vuoteen juuri ollenkaan. Ehkä kerran. Entä jos minun pitää omalla kohdallani huolestua? En suostu vielä huolestumaan.


Lopuksi vielä jotain, mitä olen keskenmenon kokeneiden naisten puolustajana miettinyt. Asiasta puhutaan internetin lähteissä paljon, mutta kommentit tuntuvat kliseiltä: Keskenmeno on aina surullinen asia, vaikka tapahtuisi jo varhaisessa vaiheessa. Samasta virkkeestä monta eri variaatiota lukeneena minua on alkanut jollain tavalla ärsyttää koko juttu. Jollain tavalla minua ärsyttää sekä niiden naisten puolesta, joitten vauvat menevät kesken viikolla 7 että niiden naisten puolesta, joitten vauvat menevät kesken viikolla 21 - niin ja vielä niidenkin naisten puolesta, joitten vauva on ollut tuulimuna. En osaa oikein selittää sitä, mutta kerron terveydenhuollon henkilökunnan ja minun keskustelusta. Keskenmeno on siis tämän raskauden kohdalla sekä neuvolassa että ultrassa näkynyt papereista ja siitä on kysytty. Toinen näistä naisista kysyi minulta, että kertoiko lääkäri keskenmenolle mitään syytä. "Oliko se tuulimuna?" En edes tiedä, miksi ensireaktioni oli puolustautua. Minä olin nähnyt sikiön sekä ultrassa (myös sydämen sykkeen) että kylpyhuoneen lattialla. Ei se ainakaan tuulimuna ollut. Ja mitä siitä, jos olisi ollutkin! Minun teki mieli kertoa hänelle asia kärkkäästi, mutta totta kai hillitsin itseni. Mistä hän sen oikeasti olisi voinut tietää? Papereissa lukee viikolla 12, mutta eiväthän he joka paperia ehdi lukea.

Jotenkin minusta niin usein tuntuu, että keskenmeno nähdään sellaisena kuin minä sen aiemmin luulin olevan. Yöllä on tullut verta. Lapsi on mennyt kesken. Voi voi. Elämä jatkuu. Ei. Tämän asian äärelle pitää pysähtyä. Pitää kuulla naisen oma kertomus ja surra hänen kanssaan. Tiedän, että terveydenhuollossa aika on rajallinen enkä tarkoita tässä heitä. Tarkoitan meitä. Suru ja kokemus on erilainen. Minun viikon 12 keskenmenoni on erilainen kuin sinun viikon 12 keskenmenosi. Sinun surusi on erilainen kuin minun. Sinä koet sen eri tavalla kuin minä. Minun keskenmenoni on erilainen kuin sinun tuulimunasi tai kohtukuolemasi. En laita niitä järjestykseen. Sinun sydämesi on luultavasti särkyneempi kuin minun. Ja joskus se voi olla minun sydämeni. Ei silläkään mitään väliä. Ei näitä tarvitse arvottaa tai laittaa järjestykseen. Sen halusin vielä sanoa.

Kuvat

Eiliseltä hiihtolenkiltä ja nykyisen sikiön vilkutuskuva.

Lähteet

www.is.fi/perhe/art-2000001025234.html

www.raskauskiekko.fi/knowledgebase/km/

www.terveyskyla.fi/naistalo/raskaus-ja-synnytys/raskausajan-ongelmat/keskenmeno

www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00138

www.mtvuutiset.fi/artikkeli/suomessa-tapahtuu-10-000-keskenmenoa-joka-vuosi-toivotun-raskauden-menetys-on-tragedia/5519606#gs.6Am9CFTz

www.psshp.fi/hoitopalvelut/naistentaudit/keskenmeno

www.tays.fi/fi-fi/palvelut/naistentaudit/Keskenmeno

www.voice.fi/ilmiot/a-120936

www.researchgate.net/publication/221926341_Arrhythmias_in_Pregnancy

www.myohainenkeskenmeno.com/mika-on-keskiraskauden-keskenmeno/

Saattaisit pitää myös näistä

0 kommenttia