Tulomatka viimeisimmältä lomamatkaltamme (vt. postaus 10.1.) ei ollut yhtä kaoottinen kuin menomatka yksivuotiaamme kanssa. Tulomatkalla kitinää kesti ehkä vain 40 minuuttia. Menomatkalla sitä oli kestänyt paljon pitempään. Silti moni kanssamatkustaja kommentoi Suomessa lentokentällä, että on itku lakannut tms. Lapsi oli edelleen hereillä (olimme Suomessa puolenyön aikoihin), mutta olimme saaneet venytettyä ja vanutettua tytön kitisemättömyyttä.


Yksi kommentoijista oli muutamaa kuukautta nuoremman lapsen isä. Hän kysyi meiltä, onko meidän tyttö aina tuollainen. On. Tämä isä ehdotti, että ensin leikittää, sitten syöttää ja sitten pistää nukkumaan. Niin, niinpä niin. Kerroin hänelle, että lapsi oli yhdeksän kymmenen kuukauden ikäiseksi tosiaan toiminut noin. Nukkunut yöt hyvin. Syönyt hyvin. Kitissyt vain hyvin hyvin vähän. Ja sitten se oli ohi. Vielä niihin aikoihin minäkin jakelin ohjeita. Nykyisin jakelen niitä hyvin harvoin. Minulla ei ole vastauksia enää.

Tyttö on nyt 1,5-vuotias ja hän on huono nukahtaja. Yleisin ihmisten ohje on, että päivärytmi ja rutiinit ratkaisevat asian. Tekee samat asiat samaan aikaan joka ilta ja pistää sitten pinnasänkyyn nukkumaan. Niin, tyttö oppi siis kiipeämään pinnasängyn alimmalta tasolta pois yhdeksän kuukauden iässä. Pinnasänky on ollut poissa pelistä jo pitkään, varastossa yli puoli vuotta. Sen lähtemisen jälkeen seurasi se, että nukutimme tyttöä rattaissa sisällä. Siirsimme hänet sitten, kun hän oli nukahtanut, sänkyynsä - isojen tyttöjen sänkyyn. Hän pysyi rattaissa joitain kuukausia. Lopulta rattaida vyöt eivät enää pidätelleet häntä. Kahlekuningas sai itsensä aina parissa sekunnissa rattaista pois. Sitä seurasi epätoivoisten iltojen vaihe. Siirryimme nukuttamaan tyttöä meidän sänkyyn. Se oli se armottoman vaikea vaihe.

Tunnen lukijan arvostelun niskassani: Miten niin kiipesi pinnasängystä pois? Ettekö osaa käyttää sitä pinnasänkyä? Miksi totutitte hänet rattaisiin? Miten se sänkyyn nukuttaminen niin vaikeaa oli? Vastauksia: Meidän pinnasänky on ehkä normaalia matalampi ja meidän tyttö on lahjakas kiipeilijä. Hän myös hieman samanikäisiä ystäviään pitempi. Rattaat olivat ainut keino pitää hänet tarpeeksi pitkään paikallaan, jotta hän malttoi nukahtaa. Meillä ei ole kotona muita ovia kuin vessan ovi, ulko-ovi, verannan ovi, kellarin ovi, vintin ovet ja varastohuoneen ovi. Hah, ehkä olisi helpompaa sanoa, että tyttö on päässyt kaikkiin asuinhuoneisiin vapaasti koko ajan. Emme voi laittaa ovea kiinni ja mennä viereiseen huoneeseen tms. Tätä keskustelua olen käynyt ystävieni kanssa. Kommentit ja ihmettelyn aiheet tulevat itse asiassa suoraan heiltä. Siksi uskalsin muodostaa teidänkin huulillanne samat kysymykset.


Seurasi aika, jolloin saatoimme nukuttaa tyttöä kolme tuntia. Ennätys oli seitsemän tuntia nukuttamista päivässä, kun laskettiin kaikki nukuttamiset. Niihin aikoihin tyttö nukkui vielä päiväunia. Hassua on se, että osa samanikäisten lasten vanhemmista kertoo lapsen nukkuvan vieläkin kahdet päiväunet päivässä (ks. esim. Sormetsuuhun-blogi). Näin jälkeen päin ajatellen olisi vain pitänyt luovuttaa jo silloin. Antaa muitten ihmisten ohjeiden ja muiden samanikäisten lasten päivärytmien olla. Meidän tyttö ei sovi samaan muottiin ikäistensä kanssa. Näin meidän kesken: En usko, että kukaan lapsi loppujen lopuksi joka asiassa joka lapsuuden vaiheessa sopii.

Olemme käyneet rakkaan äitini kanssa muutamaankin kertaan saman keskustelun. Minä olen puhunut siitä, että tyttö nukkuu enää niin ja niin vähän päiväunia tms. Ja äiti on sanonut, että sinä et nukkunut yhtään. Minä nukuin kuulemma tosi pienestä asti saman verran kuin äitikin. Äitin sanat mielessä pitäen jossain vaiheessa luovutin. Tyttö on tullut minuun. Hän herää 9-10.30 välillä ja nukahtaa 20-22.

Jos menemme autolla johonkin iltapäivällä, hän yleensä nukahtaa autoon. Kotona päiväunille nukuttamisen olemme jättäneet nyt kokonaan ellei hän vaikuta poikkeuksellisen väsyneeltä. Aikaa voi mennä monta tuntia eikä hän lopultakaan nukahda. Illalla hän saa nukahtaa silloin, kun hän on väsynyt. Olen kyllästynyt pakottamaan häntä nukkumaan, joten seuraan hänen väsymystään ja nukutan silloin, kun hän näyttää tarpeeksi väsyneeltä nukahtaakseen. Tiedän, että tässä vaiheessa yleisö kohahtaa ja paheksuu - varsinkin se yhden lapsen äiti, jolla on vielä paljon ohjeita jäljellä niin kuin minulla aiemmin. En ole mikään vapaan kasvatuksen kannattaja. Totta kai lapsilla pitää olla rajoja ja rutiineja jne. Olen vain huomannut, että minun on turha antaa tytölle unirytmiä ulkoapäin. En voi muuttaa hänen sisäistä rytmiään (= saada häntä nukkumaan niin paljon vuorokaudessa kuin haluaisin).


Mutta takaisin ihmisten ohjeisiin. Olen saanut myös hyviä ja toimivia ohjeita. Pääpiirteissään mitä enemmän lapsia sitä paremmat ohjeet. Mutta kaikki ei vain kerta kaikkiaan toimi meillä. Eikä kaikki, mikä toimii meillä, toimi teillä.  Joku asia saattaa toimia meillä joskus ja joskus olla toimimatta. Nukuttamisen kannalta varmasti hyödyllisintä olisi tehdä päivän aikana asioita, jotka kuluttavat energiaa mahdollisimman paljon esimerkiksi ulkoilla (vt. myös Isivuosi-blogi). Kuitenkin tekemistä on paljon kotona ja viime aikoina olen itse ollut raskauden takia väsynyt ja hetki sitten vielä pahoinvoiva. Tilanteet vaihtelevat.

Yksi tärkeä ohje tuli joskus eräältä viiden lapsen äidiltä: Kaikki on ohimenevää. Jokainen vaihe menee ohi jossain vaiheessa. Se on itsestäänselvyys, muttei tunnu siltä vaikeassa vaiheessa. Silti kaikki tosiaan menee verrattaen nopeasti ohi.

Kuvat

Alun kertomukseen liittyen kuvat otettu Kanarian matkalla.

Linkit

unelmanumero5.blogspot.com/2019/01/gran-canaria-here-we-come-ensimmainen.html

sormetsuuhun.vaikuttajamedia.fi/2019/01/02/taaperon-paivarytmi-on-perheen-rytmi/

isivuosi.blogspot.com/2019/01/taaperon-nukuttaminen-tuskaa-vai-juhlaa.html

(pakko vähän joskus promota muitakin bloggareita, tylsää keskustella yksikseen)

Tämä ei ole mikään järkkärikamerablogi. Voiko se olla hyvä siitä huolimatta? Mikä ylipäätään tekee blogista hyvän? Juttelimme tässä taannoin mieheni kanssa Suomen suosituimmista blogeista. Mieheni nimitti järkkärikamerablogeiksi ammattimaisia blogeja, joitten kuvat on tietty otettu järjestelmäkameralla. Käytännössä itsensä bloggaamisella elättävällä on melkein pakko olla järkkärikamerablogi. No jaa, ehkä joku poikkeus lyötyy. Jos bloggaajan asia on viikko viikolta yhtä huomiota herättävää ja mielenkiintoista, niin vaikuttaa siltä, että kamera tai postausten kuvat eivät ole kaikki kaikessa. (Voitte itse päätellä, mistä blogista tai blogeista puhun.) Ilmiö on mielenkiintoinen. Tästä lähtee tykitys. Millä on blogin suosion kannalta väliä?


1. Blogin kuvat

Monen Suomen luetuimman blogin kohdalla suosion selittää tarkat ja vaaleat kuvat. Lämpimät värit, ehkä joskus kylmät värit jne. Kuvablogit ovat hyvin suosittuja. Usein postauksen tekstiä ei edes lueta, jos jo valmiiksi tiedetään, että blogi painottuu kuviin. En ihmettele. Totuus on se, että meidän nopeatempoinen maailmamme ei suosi hidastavia toimintoja kuten lukemista. Kuvan näet kerralla. Se vaikuttaa heti. Tekstin lukeminen vaatii enemmän aikaa ja ajatusta. Luultavasti kaikkein optimaalisin ja suosituin blogi olisi sellainen, jonka lukija olisi hyvin kiinnostunut tekstistä ja hyvin kiinnostunut kuvista.

Koko kuvajuttu on minun omassa blogissa heitteillä. Pidän kuvista ja esteettisyydestä ja arvostan molempia. Kauniit kuvat ja kaunis ympäristö tuovat hyvän mielen. Selkiyttävät ajatuksia jne. Tällä hetkellä minusta tuntuu miltei mahdottomalta tehdä omasta blogistani järkkärikamerablogia, vaikka sitä haluaisinkin. A. Minulla ole järkkärikameraa. (GoPro on ammattimaisin kamera meidän talossa ja sillä saa lähinnä vaan hyviä videoita.) B. Minun oman elämän esteettisyys on ollut kiven takana jo kauan aikaa. Liikaa henkistä ja fyysistä sotkua. Kuvien ottamiselle ja muokkaamiselle liian vähän aikaa...

2. Bloggaajan ulkonäkö

Ette ehkä odota tätä kommenttia, mutta en voi vastustaa kiusausta. Seuraan muutamaa blogia osittain siksi, että bloggaajan ulkonäössä on samoja piirteitä kuin minun ulkonäössäni. Ei, he eivät ole brunetteja tai piiloblondeja tai whatever eikä heillä edes ole parin kuukauden päästä samanlaista vauvamahaa kuin minulla. Vaan näiden bloggaajien painoindeksi on lähellä omaani. (Joo voit tsekata minun painoindeksin → täältä.) He ovat siis myös vähän pyöreitä. Mitä tekemistä sillä on minkään kanssa?! No itse asiassa. Tykkään heidän kuvien katselusta, koska he ovat vimosen päälle tyylikkäitä ja kauniita painosta huolimatta. He inspiroivat minua huolehtimaan ulkonäöstäni ja tyylikkyydestä myös tämän painoisena. Tiedän, että tässä ulkonäkökohdassa odotitte jotain aivan muuta. Kuittaan sen kohdan vain lauseella, jota käytin eräässä aiemmassa postauksessani: "Tietyllä tavalla täydellisyyskin inspiroi" (postaus 1.12.2018). Ehkä bloggaajan ulkonäöllä on jotain väliä. Sanokaa te.

3. Bloggaajan persoona

Parhaista blogeista paistaa läpi bloggaajan persoona. Persoonan olisi hyvä näkyä myös blogin kuvissa. Esimerkiksi kokonaan yksivärinen esim. valkoinen sisustusblogi saattaa olla liian persoonaton. Minun blogin maisema- ja ihan-muut-kuvat ovat samaa kategoriaa. Vaikka ihan ok kuvia, niin ne eivät oikeastaan sano mitään tai usein edes liity mihinkään. Persoonaton ei yleensä puhuttele.

Tähän liittyy myös se, että kasvoton blogi on lähtökohtaisesti huono. Huomaatteko, tiedän kyllä tarkkaan, mitkä asiat omassa blogissani ovat vialla. Olen toistaiseksi kuitenkin halunnut pitää kasvoni piilossa, jotta voisin kirjoittaa vapaasti kaikista aiheista. En oikeastaan välitä, mitä tuttavat tai edes ystävät ajattelevat, mutta omaa perhettä ja sukua en halua huolestuttaa tai loukata. Haluan olla vapaa. Luulen, että jossain vaiheessa alan näyttää kasvoistani myös tunnistettavia kuvia. Ehkä siinä vaiheessa, kun minulla ei ole enää niin raflaavaa sanottavaa.

4. Postauksen otsikko

Jos blogi on ns. sisältöpainotteinen, niin otsikko on blogille kaikki kaikessa. Otsikon pitää olla kiinnostustaherättävä. Jos siihen saa vielä Google-haut ympättyä, niin varmasti lukijoita tulee. Google-hauilla tarkoitan sitä, kun joku muu hakee postauksesi aiheesta tietoa, niin sinun otsikkosi olisi hyvä sisältää ne hakusanat, mitä se joku muu käyttää. Tämän postauksen otsikko on äärettömän huono esimerkki Google-optimoinnista! Se ei kerro, että täällä on tulossa pitkä lista blogin suosioon vaikuttavia ominaisuuksia. Googlen kannalta hyvä otsikko olisi: Miten tehdä blogista suosittu? Miten saan lukijoita blogilleni? Mikä tekee blogista hyvän? You get the point. (Noita Google-juttuja voi opiskella esimerkiksi täältä: linkki.)


5. Blogin layout

Monen tosi suositunkin blogin kohdalla minua ärsyttää sekava layout. Esimerkiksi blogiarkiston tai ylipäätään vanhempien blogitekstien selaamisen pitäisi olla helppoa. Liian monet eri toiminnot ja vilkkuvat kuvat tekevät blogista sekavan. Toisaalta myös blogi from 90s ärsyttää. En ole itse asiassa suuri Blogger-fani. Joo tiedän, minulla itselläni on Blogger. Yritän kuitenkin välttää sen kliseisimpiä juttuja ja sietää sitä niin pitkään, että minulla lopulta on tarpeeksi rahaa käyttää kokonaan omaa pohjaa.

Monet suosituimmista bloggaajista ovat bloganneet jo hyvin kauan. He ovat vuosien varrella jalostaneet blogiaan yhä paremmaksi. Tämä on jotain, mitä en ole tässä blogissa aiemmin maininnut, mutta minä perustin ensimmäisen blogini noin 13-14-vuotiaana, joskus vuonna 2003 tai 2004. Onneksi siitä ei ole säilynyt yhtään kuvakaappausta! Blogimaailma ja tietysti koko internet on muuttunut siitä todella paljon. Sen aikainen blogini sisälsi varmasti kaikki mahdolliset virheet. Toivon, että olisin oppinut edes jotain. Kuitenkin edelleenkin myös omassa blogissani on muutama kohta, jota en voi sietää. Tässä jotain, mitä olen vuosien varrella oppinut: Tekstin keskittäminen heikentää aivan äärettömästi luettavuutta. Fontin pitää olla helppolukuinen. Esimerkiksi fontti, jossa kaikki kirjaimet ovat isoja tai kursivoituja, on yleensä huono.

6. Mainokset

Tästä aiheesta on lässytetty paljon, joten sanon vain lyhyesti: On ärsyttävää, että blogista pomppii silmiin pelkkiä mainoksia. Joskus myös postaukset ja mainokset on laitettu limittäin. Usein klikkaan koko blogin pois, kun se on niin sekava. Pitemmän päälle on myös ärsyttävää, jos kaikki postaukset ovat mainoksia.

7. Postausten sisältö

Tämä on selvä. Pitää olla sellainen sisältö, joka kiinnostaa muita ihmisiä. Se ei ole korkeampaa matematiikkaa: Mitä isompaa ryhmää kiinnostava aihepiiri ja sisältö sitä paremmat mahdollisuudet saada paljon lukijoita. Lukisitko itse blogiasi, jos olisit joku muu? Pääsääntöisesti aiheen tulisi olla jollain tavalla puhutteleva, mielenkiintoinen, jopa raflaava, herättää lukijassa edes joku tunne tai olla hänelle hyödyllinen.

8. Blogin nimi

Tässäkään kategoriassa en itse ole mikään hyvä esimerkki. Blogin nimen pitäisi olla jotain mieleenjäävää ja yksilöivää. Nimet,  jotka koostuvat tylsistä yleisnimistä, ovat heti vähemmän vetäviä. Minun blogin nimi on todellakin tätä kastia. Yritän kompensoida muulla.

9. Hieno koti

No sisustusaiheista blogia on vaikea tehdä ilman jollain tavalla sisustettua kotia. Hieno ympäristö kuvien ottamiselle ei ole haitaksi muillekaan blogeille. On vaikea ottaa hienoja kuvia sotkuisessa tai nuhjuisessa ympäristössä. Tämä on jotain, minkä olen huomannut käytännössä. Meidän kodin tila on nykyisin stabiili: kaaos. Olisi muutamia näkymiä, jotka haluasin kuvata. Käytännössä melkein ainut mahdollisuus kuvata ne olisi sellainen hetki, jolloin olisin aivan yksin. Silloin ehkä pikku prinsessa ei ehtisi tuoda kuvaan mitään ylimääräistä. Perheenjäsenistä kuvien ottaminen on vaikeaa samasta syystä. Taustalla on aina jotain ylimääräistä. Alla ↓ kohta meidän kodista, josta pidän tosi paljon ja josta olen yrittänyt saada hyvää kuvaa. Kuitenkin alapuolella on jatkuvasti sälää enkä ole saanut järkevää kuvaa.

10. Bloggaajan kuuluisuus

Jotkut bloggarit ovat tulleet julkkiksiksi blogin takia. Jotkut ovat sitä jo valmiiksi. Jos olet jo valmiiksi julkkis, niin sinulla on hyvät chanssit saada iso lukijakunta kenties jopa kaikesta yllä mainitusta huolimatta.

Here we go. Ensimmäinen kolmannes on nyt takana päin. Alkaa kai olla aika siirtyä blogissakin puhumaan enemmän raskaudesta kuin keskenmenosta. Niin vaikka keskenmeno seuraa minua varmasti vielä vuosia. Yritän koota tähän postaukseen kaikki ne ajatukset keskenmenoon liittyen, joita en ole vielä sanonut mutta haluan sanoa. Kenties sitten pystyn keskittymään enemmän nyt tulossa olevaan pieneen jo menneen pienen lähdön vatvomisen sijaan.


Tavallaan on kai jollain tavalla nurinkurista, että ensimmäisessä raskaudessa ilman mitään keskenmenotaustaa pelkäsin ihan loppuun asti keskenmenoa. Nyt keskenmenon jälkeen en totta puhuakseni ole pelännyt sitä juuri ollenkaan. Tavallaan hieman mutta en oikeastaan juuri ollenkaan. Olen selvinnyt siitä kerran. Selviän kyllä toisenkin kerran. Olen puhunut keskenmenosta paljon ja minusta siitä on tärkeä puhua. Meidän kulttuurimme oletusarvo on, että raskaudesta ei ensimmäisen kolmanneksen aikana keskenmenoriskin takia puhuta. Hyvänen aika! Luulen, että koko keskenmeno olisi pienempi mörkö, jos me jo alunperin puhuisimme raskaudesta avoimesti ja kertoisimme myös keskenmenosta, jos se tapahtuu. Keskenmenoa pidetään jonkinlaisena häpeänä: Uskalsit toivoa ja puhua siitä ääneen. Uskalsit unelmoida ja suunnitella. Oletpa naiivi. Siinä sen näit. Mitä häh? Tämä on noloa, mutta ennen omaa keskenmenoani samantyyppiset ajatukset kävivät joskus mielessäni, kun joku ystävä julisti somessa vauvauutiset. Mietin, että kuinka hän uskaltaa. Se voi mennä kesken koska tahansa. Nykyisin ajatukseni ovat käsi sydämellä lähinnä: Voi kumpa hän saisi pitää sen.

Eräs ystäväni oli miehensä kanssa toivonut ja yrittänyt lasta hyvin hyvin pitkään. Viisitoista vuotta on varmaan aika lähellä sitä aikaa, jonka he odottivat ja toivoivat. Hän on yli neljänkymmenen ja totta puhuen minä olin vuosien varrella jo ehtinyt unohtaa, että he yrittivät. Olin yksinkertaisesti tottunut ajattelemaan heidät kahdestaan. Kuitenkin jokin aika sitten näin somessa viestin, jossa ystäväni kertoi olevansa raskaana. Ainut ja ensimmäinen ajatus oli, että kumpa he saisivat pitää lapsen. Olin hyvin hämmästynyt ja valtavan onnellinen heidän puolestaan. Lapsi oli mennyt kohtukuolemarajan puolelle. Ei, ollaan positiivisempia. Sanotaan: Lapsi oli mennyt selviytymisrajan paremmalle puolelle. Sitten hieman myöhemmin näin toisen päivityksen: Synnytys oli alkamassa. Viikot olivat kriittiset. Lapsi syntyi pienenä keskosena. Hän on edelleen sairaalassa, mutta he saavat ilmeisesti pitää lapsen.

Asioiden ei tarvitse aina mennä pahimman kautta. Samoilla viikoilla kuin tämä ystävä saa ilmeisesti pitää lapsensa kaksi muuta ystävääni ovat puolentoista vuoden sisällä menettäneet vauvansa. Mutta ei sen tarvitse mennä niin. Ei asioiden tarvitse mennä pahimman kautta, ei sinun kohdallasi eikä minun. Jos asiat menevät pahimman kautta, niin sitten yritetään selvitä siitä hetkestä. En tiedä vielä, että pelkäänkö enemmän selviytymisrajan toisella puolella. Epäilen, että pelkään enemmän kuin nyt. I'll let you know.


Mutta takaisin siihen häpeäkulttuuriin. Unelmiahan pitää muutenkin meidän kulttuurissa hävetä. Pitää olla realistinen ja unelmoida vain realistisia unelmoita. Tai ainakaan unelmistaan ei saa kertoa kellekään, jos niitä on. Kuulin naisilta, jotka olin tuntenut jo vuosia, heidän keskenmenoistaan vasta omani jälkeen. Vasta kun olin itse kertonut omastani. Mikä häpeän verho tähän oikein tarvitaan? Luin asiasta hiljattain erään bloggaajan kannanoton (linkki). Mietin, että niinpä. En tiedä, tulenko itsekään kertomaan mahdollisista tulevista raskauksistani jokaiselle vastaantulijalle raskaustestin tekopäivänä, mutta yritän kuitenkin olla kapinallinen sitä sosiaalista normia vastaan, joka ohjaa meitä olemaan asioista hiljaa. Minusta nämä eivät ole niitä "asioita", joista oikeasti olisi syytä olla hiljaa.

Kuten sanoin kerään tähän yhteen postaukseen loput ajatukseni keskenmenosta. Siksi juttu vähän poukkoilee, mutta keskitytään joka tapauksessa hetki numeroihin. Ensin nuo otsikon luvut: Todetuista raskauksista 15 % - joissain lähteissä sanotaan jopa 20 % - päättyy keskenmenoon ensimmäisen kolmanneksen aikana. Numerot siitä, kuinka moni päättyy 12+0 ja 21+6 välillä vaihtelevat vielä enemmän. Kaikki arviot vaihtelevat kuitenkin jossain 1-5 % välillä. Näistä pitkä lista alla.

Mielenkiintoista on myös se, että keskenmenon pahin riskiaika vaihtelee eri lähteissä. Olen itse alkanut miettiä, että laskinko viikot väärin. Laskin viikot 12+4, mutta osa tilastoista sanoo, että tavallisimmin keskenmenot tapahtuvat ennen 13. viikon alkua. Tämä määritelmä kuitenkin vaihtelee. Olivatko viikot kuitenkin 11+4? Terveydenhuollon tiedoissa ei lue tarkkoja päiviä. Lukee vain, että rv 12. Laskin päivät lääkärin ultran perusteella. Sen ultran, jossa sikiön sydän vielä sykki. (Niin minähän en tietenkään voi olla poikkeus tilastoon!) Tämän postauksen lopussa on pitkä lista lähteitä, joitten ns. keskenmenon riskiaika itse asiassa vaihtelee viikolla. Jossain ns. riskiajan poismenopäivä on rv 12+0 ja joissain 11+0. Näin jopa kahden eri yliopistollisen sairaalan sivulla (KYS 11+0 ja Tays 12+0). Niin ehkä tämä raskausviikkosekoilu on yleisempikin ilmiö jopa ihan terveydenhuollossa tai sitten asiasta oikeasti on eri tutkimuksia tai toiset tahot vetävät varman päälle. En tiedä.

Loppujen lopuksi en ole siis aivan varma enää, että kuinka kaukana nykyisessä raskaudessani olen edellisen raskauden kriittisestä päivästä. Puhutaan joka tapauksessa suunnilleen kahdesta viikosta. Näihin aikoihin mielessäni on pyörinyt silloin tällöin tuon raskauden lopun oireet. Lopussa minulla oli hyvin hyvin paljon rytmihäiriöitä. Ne alkoivat ehkä viikkoa ennen keskenmenoa ja tihenivät koko ajan. Lopussa niitä oli suuren osan hereilläoloajastani. Ennakoivatko ne yleisimminkin keskenmenoa? En ole löytänyt yksiselitteisiä lähteitä asiasta, joten jos teillä on raskaana rytmihäiriöitä, niin olkaa huoleti. Se ei ilmeisesti yleensä tarkoita, että keskenmeno on tulossa. Kysyin asiasta myös lääkäriltä, joka tutki minua keskenmenon jälkeen (ja veti loppuja jälkeisiä ulos). Hän sanoi, että rytmihäiriöitä voi olla monesta eri syystä nuorellakin ihmisellä eikä niistä tarvitse huolestua. Kirjoittaessani tätä postausta minulla oli kaksi rytmihäiriötä. Niitä ei ole ollut puoleen vuoteen juuri ollenkaan. Ehkä kerran. Entä jos minun pitää omalla kohdallani huolestua? En suostu vielä huolestumaan.

Lopuksi vielä jotain, mitä olen keskenmenon kokeneiden naisten puolustajana miettinyt. Asiasta puhutaan internetin lähteissä paljon, mutta kommentit tuntuvat kliseiltä: Keskenmeno on aina surullinen asia, vaikka tapahtuisi jo varhaisessa vaiheessa. Samasta virkkeestä monta eri variaatiota lukeneena minua on alkanut jollain tavalla ärsyttää koko juttu. Jollain tavalla minua ärsyttää sekä niiden naisten puolesta, joitten vauvat menevät kesken viikolla 7 että niiden naisten puolesta, joitten vauvat menevät kesken viikolla 21 - niin ja vielä niidenkin naisten puolesta, joitten vauva on ollut tuulimuna. En osaa oikein selittää sitä, mutta kerron terveydenhuollon henkilökunnan ja minun keskustelusta. Keskenmeno on siis tämän raskauden kohdalla sekä neuvolassa että ultrassa näkynyt papereista ja siitä on kysytty. Toinen näistä naisista kysyi minulta, että kertoiko lääkäri keskenmenolle mitään syytä. "Oliko se tuulimuna?" En edes tiedä, miksi ensireaktioni oli puolustautua. Minä olin nähnyt sikiön sekä ultrassa (myös sydämen sykkeen) että kylpyhuoneen lattialla. Ei se ainakaan tuulimuna ollut. Ja mitä siitä, jos olisi ollutkin! Minun teki mieli kertoa hänelle asia kärkkäästi, mutta totta kai hillitsin itseni. Mistä hän sen oikeasti olisi voinut tietää? Papereissa lukee viikolla 12, mutta eiväthän he joka paperia ehdi lukea.

Jotenkin minusta niin usein tuntuu, että keskenmeno nähdään sellaisena kuin minä sen aiemmin luulin olevan. Yöllä on tullut verta. Lapsi on mennyt kesken. Voi voi. Elämä jatkuu. Ei. Tämän asian äärelle pitää pysähtyä. Pitää kuulla naisen oma kertomus ja surra hänen kanssaan. Tiedän, että terveydenhuollossa aika on rajallinen enkä tarkoita tässä heitä. Tarkoitan meitä. Suru ja kokemus on erilainen. Minun viikon 12 keskenmenoni on erilainen kuin sinun viikon 12 keskenmenosi. Sinun surusi on erilainen kuin minun. Sinä koet sen eri tavalla kuin minä. Minun keskenmenoni on erilainen kuin sinun tuulimunasi tai kohtukuolemasi. En laita niitä järjestykseen. Sinun sydämesi on luultavasti särkyneempi kuin minun. Ja joskus se voi olla minun sydämeni. Ei silläkään mitään väliä. Ei näitä tarvitse arvottaa tai laittaa järjestykseen. Sen halusin vielä sanoa.

Kuvat

Eiliseltä hiihtolenkiltä ja nykyisen sikiön vilkutuskuva.

Lähteet

www.is.fi/perhe/art-2000001025234.html

www.raskauskiekko.fi/knowledgebase/km/

www.terveyskyla.fi/naistalo/raskaus-ja-synnytys/raskausajan-ongelmat/keskenmeno

www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00138

www.mtvuutiset.fi/artikkeli/suomessa-tapahtuu-10-000-keskenmenoa-joka-vuosi-toivotun-raskauden-menetys-on-tragedia/5519606#gs.6Am9CFTz

www.psshp.fi/hoitopalvelut/naistentaudit/keskenmeno

www.tays.fi/fi-fi/palvelut/naistentaudit/Keskenmeno

www.voice.fi/ilmiot/a-120936

www.researchgate.net/publication/221926341_Arrhythmias_in_Pregnancy

www.myohainenkeskenmeno.com/mika-on-keskiraskauden-keskenmeno/