Varmasti kaikki vanhemmat, joilla on useampi lapsi tunnistavat ajatukset: Tässä vaiheessa esikoinen osasi jo ryömiä. Se oli joulun aikoihin eli esikoinen oli seitsemän kuukautta. Kuopus ei vielä ryömi.  Jne. Me vertailemme omien lastemme välistä kehitystä; kokoa; luonnetta; kokemuksia; sitä, millaisia vanhempia olemme heille olleet; mitä ruokia olemme antaneet missäkin vaiheessa jne. jne. Ensimmäisen lapsen kesävaatteet eivät mene enää seuraavalle, koska esikoinen ja kuopus ovat syntyneet eri vuodenaikaan. Yleensä vanhemmat joutuvat laskemaan kuukausia ja vuosia tai vähintäänkin viikkoja lastensa välillä, jotta saavat tietää, kuinka vanhoja lapset ovat olleet suhteessa toisiinsa, minkäkin tapahtuman aikaan.

Mutta entä, jos lapset olisivatkin syntyneet samana päivänä!

Oli elokuu 2019. Odotin toista tytärtämme. Ensimmäinen tyttö oli syntynyt käynnistämällä, kun viikot olivat 41 + 5. Silloisen raskauteni laskettua aikaa oli ultran jälkeen siirretty viikolla. Alkuperäinen laskettu aika oli neljä päivää ennen ensimmäisen tyttäremme laskettua aikaa. Ultrassa korjattu laskettu aika oli kolme päivää esikoistyttäremme lasketun ajan jälkeen. 

Esikoisemme syntymäpäivä lähestyi. Mielessäni olin varma siitä, että toinen vauva käynnistettäisiin suunnilleen samoilla viikoilla kuin ensimmäinen tyttäreni oli käynnistetty. Samalla viikolla, viikon alussa, naapurin rouva sai tietää, etten ollut vielä synnyttänyt. Hän sanoi minulle, että vauva syntyy esikoisen syntymäpäivänä. Tuntui pitävän sitä varmana. En uskonut. Luulin, että viettäisimme tyttären syntymäpäivää ja vauva syntyisi muutaman päivän päästä siitä.

Yliaikaiskontrolli piti olla tyttäreni syntymäpäivänä. Olin ostanut kermaa ja valmistautunut leipomaan syntymäpäivänä kakun ennen kontrollia. Ensimmäisellä kerrallahan sieltä lähdettiin suoraan sairaalaan. Syntymäpäivää edeltävänä päivänä mietin, että pitäisikö tehdä pohja valmiiksi, mutta päätin olla tekemättä. Synnytyksen alla on parempi elää päivä kerrallaan. 

Näin jälkeen päin ajatellen on typerää, ettei minulle koskaan käynyt mielessä, että synnyttäisin  toisen lapsen esikoiseni syntymäpäivänä. Ei edes silloin, kun toinen ihminen sanoi, että näin olisi. Tyttäreni syntymäpäivän aamuna mieheni oli lähtenyt aamuvuoroon. Minä heräsin klo 7.00. Ihmettelin märkyyttä housuissani. Lapsivesi. Siitä se sitten lähti. Voit lukea koko synnytyskertomuksen täältä. 

Syntymäpäiväsankarin, 2-vuotiaan, herätessä supistukset olivat jo alkaneet. Hänen kaksivuotissyntymäpäivänsä alkoi Ryhmä Haulla. Sitten minun kanssani suihkussa. Sitten isin ja äidin perään itkiessä. Tyttö jäi mummin kanssa kotiin. Lopulta täytekakun sijaan tuli jätski, jota syötiin äidin, uuden vauvan, isin, mummin, tätin ja tätin miehen kanssa sairaalahuoneessa (korona-ajasta ei ollut tietoakaan).

Minä ja mieheni puolestaan odottelimme spinaalipuudutuksen loppua kelloa tuijotellen. Esikoisen syntymähetki lähestyi kovaa vauhtia. Oliko se 13.47 vai 13.48? Aloin tuntea spinaalin päättyvän. Pidin jalastani kiinni kätilön tullessa. Pyysin saada ilokaasun. Silloin se tapahtui. Spinaalin vaikutus loppui kuin seinään ja kipu repesi käsiin. Sen jälkeen en enää kelloa katsellut. Kaikki oli yhtä sumua. Sitten kaiken sen sumun keskellä vauva oli siinä. Samoin toinen kätilö ja kätilöopiskelija. Ensimmäinen kätilö kyseli, että oliko kukaan katsonut kelloa vauvan syntyessä. Hän merkkasi jonkun ajan ja sanoi, että saattoi se olla pari minuuttia aiemminkin. Lopullinen kätilön merkkaama aika oli 11 minuuttia esikoisen syntymäajan jälkeen. Heillä on siis virallisesti ikäeroa 2 vuotta ja 11 minuuttia!

Tähän asti tytöt ovat olleet hyvin pitkälti samanpituisia samanikäisinä. Minä tiedän tasan tarkkaan, mitä vaatetta on olemassa millekin ikäkaudelle. Minun ei tarvitse laskea esimerkiksi sitä, minkä ikäinen esikoinen oli ensimmäisenä joulunaan verrattuna siihen, minkä ikäinen kuopus oli ensimmäisenä joulunaan. He olivat ensimmäisenä joulunaan täsmälleen saman ikäisiä! Tavallaan koko asia tuntuu absurdilta, mutta totta kai se on.

Kuvat
Loviisasta Onnelin ja Annelin leikkipuistosta.

Vastaus on hyvin yksinkertainen: Eihän se riitäkään.

Istahdin tähän nurmikolle talomme eteen. Kello on nyt 21.32. Olen hakenut itselleni tähän ulos omenamehua, viltin ja läppärin. Tytöt nukkuvat kaksostenrattaissa vieressäni. Tätä on äitiys, jos haluan jotain vanhasta elämästäni takaisin - kuten tässä tapauksessa lämpiminä kesäiltoina ulkona istuskelun - minun on tehtävä järjestelyjä. Tein kaiken valmiiksi. Vaihdoin vaipat, syötin iltapalan, imetin, peittelin tytöt huovalla rattaisiin, otin tutin ja vesipullon mukaan. Sitten lähdin iltakävelylle. Näin auringonlaskun peltojen taa. Tytöt nukahtivat ja tulin pihaan. Ja nyt saan toteuttaa itseäni vihdoin.

1. Täytyy tehdä järjestelyjä

Sitä on kotiäidin bloggaaminen: Täytyy aina tehdä järjestelyjä. Optimaalisin lopputulos tulee, jos pystyy suunnittelemaan bloggaamista etukäteen. Esimerkiksi sen minä päivänä julkaistaan mikäkin teksti, minä päivänä mainostetaan ja milloin pystyy järjestelemään aikaa kirjoittaa. Tänään mies pääsee töistä kymmeneltä, joten olen yksin tyttöjen kanssa. Nuoremman tytön nukuttaminen on ollut viime aikoina hankalaa ja melkein päivittäin oma hereillä oloaikani, eli myös blogin kirjoittamisaika, on loppunut ennen kuin olen saanut hänet nukkumaan. Siksi olen tehnyt näitä erityistoimenpiteitä. Tyttöjen ollessa hereillä järkevän tekstin tuottaminen on nimittäin äärimmäisen hankalaa. "Äiti koira, äiti kasso koira, äiti koira, äiti kasso, äiti ääni kuuvuu, äiti minä nääkäinen, äiti vettä, äiti maitoa." Voitte kuvitella.

2. Tekstin luonnosteleminen Puheesta tekstiksi -toiminnolla/sovelluksella

Tämä on yksi asia, mitä teen. Luonnostelen postaukset kännykän Puheesta tekstiksi -toiminnolla. Minun kännykän näppäimistössä se toiminto on automaattisesti, mutta siihen on myös olemassa sovelluksia. Tätäkin tekstiä kirjoittaessani olin jo ajat sitten tehnyt luonnoksen puhumalla ajatukseni kännykälleni. Kännykkä muuttaa puheeni tekstiksi - joskus järkeväksi ja joskus vähän vähemmän järkeväksi. Yleensä saan ainakin idean selville, kun myöhemmin viimeistelen tekstin. On helpompi puhua nopeasti joku lyhyt pätkä tai otsikko tai keksiä yksi hyvä lause kerrallaan. Sitten tyypillisesti viimeistelyvaiheessa minulla onkin joku valistuneempi sanamuoto tai ajatus. Yleensä kirjoitan jokaisen lauseen lopulta uusiksi, mutta ainakin minulla on paljon valmiita ajatuksen siemeniä, joista sitten kasvattaa tekstiä.

Tälläkin hetkellä minulla on luonnoksissa 47 tekstiä, joista osa on pelkkä otsikko ja osa on muutama viimeistelemätön lause. Työstän kerralla pitemmälle ehkä viittä tekstiä. Aina ajatusten tullessa kirjoitan tai puhun lisää ajatuksia muistiin. Sitten lopulta koostan luonnokset tekstiksi. Pää pyörittää ideoita käytännössä koko ajan. Ongelma on vaan se, että lasten kanssa prosessi on jo muutenkin niin täynnä, että joskus oikosulku on lähellä.

3. Kotiäitiys + bloggaaminen = prosessikirjoittamista

Jos haluaa opiskella kirjoittamisen teoriaa, niin kannattaa hakea netistä tai vaikka ihan kirjaston tietokannasta hakusanalla prosessikirjoittaminen. Mitä se tarkoittaa? Prosessikirjoittaminen on nimensä mukaisesti sitä, että valmis teksti tuotetaan vähitellen: Tehdään useita luonnoksia ja saatetaan tarkoituksellakin jatkaa tekstin kirjoittamista vasta myöhemmin - tyypillisesti palautteen saamisen jälkeen. Käytännössä lasten kanssa kirjoittaminen on, ainakin minun kohdallani, aina prosessikirjoittamista. En luetuta tekstejä yleensä kellään (yhteistöiden kohdalla saatan pyytää miestäni katsomaan, että kaikki on paikoillaan), mutta sen sijaan käyn usein samoja keskusteluja ihmisten kanssa läpi, joista sitten kirjoitan. Ette varmasti kuule sitä tekstistäni, mutta olen puinut käytännössä jokaista aihetta jonkun ihmisen kanssa ennen siitä kirjoittamista tai kesken kirjoittamisprosessin. Kirjoitan aina aiheista, joita ajattelen - ja puhun aiheista, joita ajattelen.

Kaikki puhe ja teksti tässä maailmassa on aina jossain kontekstissa ja osa jotain kokonaisuutta. Ajatukseni eivät yleensä ole alkuperäisiä. Jos olisivat, niin olisin luultavasti valinnut jonkun aivan toisen taiteen- tai tieteenlajin! Ja siis tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi kokemukseni on toki alkuperäinen, mutta yleensä olen jakanut sen jo ennen blogitekstin kirjoittamista toisen ihmisen kanssa ja olen saanut jo hänen kommenttinsa kokemukseeni ja usein myös hänen kokemuksensa. Siten se, mitä sanon, on jo valmiiksi jaetussa kontekstissa ja yleensä tavallaan jo valmiiksi pureskeltua. Joittenkin aiheitten kohdalla puolestaan olen tutkinut niitä netistä pitkään ennen niistä kirjoittamista.

4. Bufferin tekeminen

Neljäs juttu, joka on minun oman mielenterveyteni kannalta tärkeintä on se, jos saan muodostettua bufferin. Lasten kanssa bufferittomuus on ikävää, stressaavampaa kuin ennen lapsia, koska elämä on monella tapaa niin ennalta-arvaamatonta. Ja bufferilla tarkoitan sitä, että yritän kirjoittaa tekstejä valmiiksi ja ajastaa ne. Eli jos joku ilta en saakaan tekstiä kirjoitettua, niin blogi ei kaadu siihen. Vaikeinta on se, jos lapset eivät mene ajoissa nukkumaan, mikä on keissi suunnilleen joka toinen ilta vauvan kohdalla! Ja jos niitä iltoja sattuu peräkkäin monta. Yritän siis etsiä aikaa toteuttaa itseäni löytämättä sitä. Se turhauttaa. Mutta tosiaan tämän takia parasta olisi, jos olisi bufferia muutaman tekstin verran. Rakastan kirjoittamista ja luovuus jollakin selittämöttämällä tavalla myös rentouttaa.

5. Uhraus itselle

Miksi olen valmis tekemään sen uhrauksen? Eikö olisi helpompaa jättää bloggaaminen ja keskittyä vaan lapsiin? Se varmasti olisi helpompaa. Oman hyvinvoinnin takia on kuitenkin tehtävä uhrauksia. Lasken tämän blogin kirjoittamisen oman hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Rakastan kirjoittamista (sanon tuon lauseen varmaan tuhannennen kerran tässä blogissa). Koti on välillä hirveässä sotkussa. Astiat ovat ohikulkijoiden iloksi sekä pöydällä että tiskipöydällä, vaatteet siellä täällä ja jokainen talon huone on täynnä sot-ku-a. Uhraus. Kaiken kukkuraksi viimeistelen blogipostaukset illalla lasten mentyä nukkumaan tai joskus aamulla ennen heidän heräämistään, mistä seuraa se, että olen usein myös väsyneempi kuin olisin ilman blogia. Näin se vaan menee. Pienten lasten äidin aika ei oikeasti riitä blogin kirjoittamiseen, mutta jos "rakastaa kirjoittamista", niin ehkä sitten on tehtävä uhrauksia muusta.

Eniten mielipiteitä jakanut postaus on tietenkin tämä. Ensinnäkin paljastuksen jälkeen yritän keskittyä vähemmän lapsen ongelmien puimiseen ja enemmän oman äitiyden ongelmien puimiseen. Eli käsitellä samaa aihetta omalta kohdaltani eikä lasten. Tämä, jotta blogini olisi vähemmän tyttäreni tai lasteni yksityisyyttä loukkaava. Kaksplus oli pari viikkoa sitten tehnyt noston tälle tekstille kaikkien tekstien joukosta.  Totta kai ymmärrän miksi. Se on myyvin. Enää paljastuksen jälkeen en olisi kirjoittanut sitä, mutta kirjoitin tuon postauksen vaiheessa, jossa vasta harkitsin "paljastusta".

Mitä asiantuntijat ovat sanoneet?
Tuon postauksen kirjoittamisen jälkeen olen ottanut yhteyttä neuvolaan sekä puhunut muutamien ammattilaisten kanssa. Ammattilaisten kommentit ovat olleet, että tyttö on vilkas ja meillä on ikävä negatiivinen kierre, mutta mihinkään keskittymishäiriöön tai muuhun he eivät usko. Minulle on sanottu, että etenkin lapsen ja vanhemman välinen erilainen temperamentti tai ikään kuin vilkkauden aste on yksi tällaisille ongelmille altistava tekijä. Minulle on sanottu, että pitäisi harkita päiväkotia tai yrittää saada joku hoitamaan lasta.

Mitä te lukijat olette sanoneet?

Olen saanut tähän postaukseen liittyen paljon palautetta siitä, että tyttö ei voi olla normaali ja meidän pitää hakea apua. Pääosa viesteistä on viitannut tähän suuntaan. Sitten on tullut jonkin verran viestejä ja kommentteja, joissa sanotaan, että tuo on ihan normaalia uhmaa. On tullut myös viestejä, joissa on kerrottu, että perheessä suunnilleen samalla ikäerolla lapset ja suunnilleen samanlaisia ongelmia. 

Millainen on meidän tilanne nyt?

Varmaankin teitä kiinnostaa kuulla myös siitä, millainen meidän tilanne on nyt. Koronarajoitusten purkaminen ja kesän tulo ovat helpottaneet tilannetta siinä mielessä, että meillä on nyt paljon enemmän mahdollisuuksia purkaa energiaa. Meidän on lähdettävä pois talosta vähintään kaksi kertaa päivässä. Jompikumpi kerroista on oltava muualle kuin kotipihalle. Parhaiten menee, jos olemme koko päivän poissa kotoa. Ongelmat ovat pahimpia kotona. Niinpä olemme kotona usein vain nukkumassa ja tyypillisesti syömässä yhden aterian. Syksyllä tyttö aloittaa kerhot ja olemme hakeneet häntä myös pariksi päiväksi viikossa päiväkotiin. Sanoisin, että kyllä se tästä. Voiton puolella ollaan.

Kiitos kaikille palautteesta ja kommenteista ja avusta! Olette olleet hyvin ystävällisiä ja auttavaisia tämän asian käsittelyssä. Luulen, että ne teistä kauhistuivat postaustani eniten, joiden lapset ovat temperamentiltaan kaikista kauimpana oman tyttäreni tempperamentista. Ymmärrän hyvin myös sen, että jos lapsen kasvatukseen osallistuu monta aikuista: päiväkotitätejä tai isovanhempia tms., niin tilanne ei ehkä pääse koskaan kärjistymään kyseisen lapsen kohdalla, vaikka lapsella olisikin samanlainen tempperamentti kuin minun lapsellani. On varmasti myös vanhempia, joilla itsellään on pitempi kestokyky ja he pystyvät tsemppaamaan vielä siinäkin tilanteessa, kun toivo tuntuu menneen.

Valitettavasti tiedän, että meidän perheen todellinen ongelma olen minä eikä tyttäreni. Mutta siitä lisää jonkun toisen kerran.

Tämä postaus on sen epätoivoisen hetken varalta, jolloin kaikki toivo tuntuu menneen ja etsit väsyneenä ratkaisua ahdistavaan ongelmaan. Heti alkuun on todettava, että en usko mitään absoluuttista toimintatapaa vauvan menestyksekkääseen nukuttamiseen olevankaan. Ei ainakaan sellaista, joka toimisi joka vauvan vauvan kohdalla joka kerta. Perheissä voi olla monia eri kehitysvaiheissa toimivia käytäntöjä, ja sitten tulee uusi vaihe ja pitää muokata vanhaa käytäntöä. Tämän listan tarkoitus onkin vain tarjota muutama apuväline,  joista saattaisi olla hyötyä. Kaikki neljä olen jossain vaiheessa jommankumman tytön kohdalla kokenut hyödylliseksi. Joko niistä on sinullekin apua tai sitten ei ole.

1. Vauvan pepun heiluttelu 

Kaikessa yksinkertaisuudessaan ota vauvaa reidestä tai koko pepusta kiinni ja heiluttele alaruumista. Tämä siis vauvan ollessa sängyllä selällään. 

Meidän tyttö on yhdeksän kuukautta. Hän on vilkas neiti eikä jaksaisi ollenkaan pysyä paikoillaan, kun nukutan häntä. Tyypillisesti tämän ikäisen nukahtamisvaikeudet ovat kaiketi juuri liikkumisvimman synnyttämiä. Pepun heiluttelu ei meidän tytöllä auta ennen kuin hän on tarpeeksi pitkään ensin pyörinyt ja hyörinyt sängyssä. Aloitan heiluttelemaan hänen peppuaan vasta siinä viimeisessä vaiheessa, kun hän on jo tarpeeksi väsynyt rauhoittuakseen mutta yrittää vielä nousta pystyyn.

9 kk

2. Anna vauvalle kiinteää ruokaa juuri ennen nukkumaanmenoa

Tämä liittyy sekä minuun että molempiin tyttäriini ja ehkä enemmän yöunen jatkumiseen kuin juuri siihen nukahtamistilanteeseen. Olemme kaikki kolme alkaneet heräillä tiheämmin siinä 3,5 kuukauden ikäisenä. Minun kohdallani äiti valitti ongelmaa nyt jo edesmenneelle siskolleen. Sisko sanoi, että tytön pitää saada ruokaa. Pelkkä rintamaito ei riitä. Äiti alkoi antaa minulle kiinteitä ensimmäisen kerran, kun olin 3,5 kuukauden ikäinen. Nykysuositusten mukaan vauvalle ei saisi antaa kiinteää ruokaa ennen kuin vauva on neljän kuukauden ikäinen. Entä kun me kaikki kolme olemme tulleet lasketun ajan jälkeen (minä 11 päivää, esikoiseni 12 päivää ja kuopus 9 päivää)? En tiedä, onko sillä oikeasti tämän asian kannalta mitään merkitystä, milloin laskettu aika on tai minä päivänä aloimme antaa ruokaa tai minä päivänä vauva alkoi heräillä. Kuitenkin näen jonkinlaisen riippuvuuden asioiden välillä erityisesti itseni ja esikoiseni kohdalla.

Minä aloin antaa esikoiselle ruokaa 3,5 kuukauden ikäisenä niin ikään yöheräilyjen tihennyttyä. Esikoiseni oli hyvin laiha ja pieni kuten minäkin. Hänen kohdallaan olin huomaavinani selkeän eron. Annoin iltakiinteät aina hetkeä ennen nukkumaanmenoa. Niitä paria yötä lukuunottamatta tyttö nukkui kahdeksan tuntia  yössä putkeen kolmeviikkoisesta seitsemänkuukautiseen, jolloin sitten yöhulinat alkoivat. Koin aina, että yksi osatekijä hyviin uniin oli kiinteitten aloittaminen tarpeeksi aikaisin.

Aikanaan jälleen tämä kolmaskin tyttö, meidän kuopus, aloitti heräilyt 3,5 kuukauden ikäisenä. Hänen kohdallaan en nähnyt kiinteillä niin suurta merkitystä kuin minun ja vanhemman tyttäreni kohdalla oli ollut. Molemmat meidän tytöt ovat olleet samanpituisia syntyessään (51 cm), mutta nuorempi oli raskausdiabetesvauva ja painoi 800 grammaa siskoaan enemmän. Jotenkin olen ajatellut, että ehkä hänen ruoantarpeensa on ehkä ollut eri. Syy-seuraus-suhde ei ole yhtä selvä.

Tässä kohtaa tiedän sinun kommenttisi, rakas lukijani, joten vastaan siihen jo etukäteen. Sanot, että vauva herää yöllä saamaan läheisyyttä eikä ravinnonsaanti ole välttämättä pääasiallinen syy heräämiseen. Kyllä, sitä yksityiskohtaa en tässä millään muotoa halua kiistää. Nykyisin meidän vauva on siis lähes 10 kuukautta vanha. Hänen ikäiselleen maidon perään huuteleminen yöllä ei varmasti todellisuudessa liity millään tavalla siihen, että hän tarvitsisi ravintoa. Hän syö päivällä paljon ja saa varmasti päivän aikana tarpeeksi energiaa. Hänen yöllinen maidontarpeensa on sitä, että "äiti, mä oon hereillä ja mä haluan tulla sun viereen" tai "äiti mä oon hereillä ja mä en aio nukkua mun yötä tässä pinnasängyssä, äiti ota mut pois". Sen sijaan meidän kaksivuotias saattaa herätä huutelemaan nälkäänsä ja hänellä on varmasti oikeasti nälkä. Hän ei päivällä malta syödä...

3,5-5 kk

3. Hiilidioksiditason nostaminen

Älkää ihmeessä ymmärtäkö tätä kohtaa väärin. Vauvan on ehdottomasti aina saatava happea! Tarkoitan tässä vain hyvin pientä hengitysilman hiilidioksiditason nostamista. Istuin esikoisen kanssa aikanaan erään vanhemman ystäväni vieressä. Hänellä on kolme nyt jo aikuista poikaa. Tämä ystävä seurasi vauvan nukuttamisyrityksiäni jonkin aikaa. Sitten hän yksinkertaisesti otti hartiahuivinsa ja pisti sen turvakaukalon päälle. Hartiahuivi oli ohut mutta leveä. Se peitti turvakaukalon hyvin. Sitten ystäväni kertoi minulle syyn toiminnalleen. Hän sanoi, että vauvan hengitysilman hiilidioksiditasoa pitäisi nostaa, kun vauvaa nukuttaa. Meitä kaikkiahan alkaa nukuttaa esimerkiksi monen ihmisen kanssa pienessä huoneessa, jossa ei ole ilmanvaihtoa. Toisin sanoen huoneessa, jossa on vähän happea. Kun vauvat ovat olleet pieniä, olen käyttänyt tätä säännöllisesti. Nimittäin nukuttanut vauvan vaunuun tai koppaan, jonka päällä on jotain, mikä hengittää mutta hillitsee hapen pääsyä koppaan. Yleensä olen vauvan nukahdettua kunnolla sitten lopulta raottanut kangasta tai ottanut sen pois, jotta vauva saisi varmasti tarpeeksi happea.

0-6 kk

4. Jos ei toimi, niin anna olla - mene helpoimman kautta!

Tiedän, että osa lukijoistani ajattelee tässä kohtaa, että olen aivan väärässä. Kun lähtee vetämään unikoulua tai tiettyä aikataulua tai tiettyä rutiinia, niin sen kanssa on vaan sinniteltävä. Hei, ei sen tarvitse mennä niin. Esikoisen kohdalla minulle paljon puhuttiin, että pitäisi olla tietty selkeä unirytmi. Vauva kahdeksalta nukkumaan ja kuudelta herätys jne. Päiväunet tiettyyn aikaan jne. No, meidän esikoinen oli asiasta eri mieltä. Menimme hyvin pitkälle hänen kanssaan niin sanotusti luonnollisella aikataululla, jolloin tyttö nukkui, kun häntä nukutti. Sitten kun hän näytti väsymyksen merkkejä, niin hänet pistettiin nukkumaan. Hänellä oli rytmi, mutta se oli hänen oma rytminsä. Sitä sanotaan vauvantahtisuudeksi. Hänen kohdallaan montaa muutakin asiaa on jouduttu soveltamaan. Tytön unentarve on vaikuttanut koko ajan olevan hieman ikäistensä keskiarvoa pienempi.

Elämä ei aina mene käsikirjojen mukaan. Kun turhautuminen tulee, kun tilanne on liian vaikea, kun lapset ovat liian vaikeita, kun et jaksa - niin jossakin vaiheessa tulee se hetki, että on aika luovuttaa  - ainakin joksikin aikaa. Jos et saa vauvaa nukutettua oppikirjojen mukaisesti, niin nukuta sillä tavalla, jolla saat hänet nukutettua. Työnnä vauvaa vaunuissa tai laita vauva turvakaukaloon ja heiluttele. Tai mene hetkeksi ulos huoneesta ja yritä rauhoittua. Tai mene nukuttamisajelulle tai kävelylle. Et ole sen kanssa yksin. Täällä ruudun takana on paljon muita, jotka käyvät samoja juttuja läpi. Muista sen kaiken keskellä, että tämä on loppujen lopuksi lyhyt vaihe, ja sitten tulee toinen vaihe, jossa tilanne saattaa olla jo paljon parempi. Onneksi toisen lapsen kohdalla kokonaisuuden näkeminen on ollut helpompaa kuin ensimmäisen kohdalla: Se menee ohi.

kaikki iät

... kirjaimella L. Tunnustan. Olen ollut naimisissa jo 4,5 vuotta, mutta äsken mietin jälleen ensimmäisenä kirjainta K. Ja tämä tapahtuu usein! En olekaan ihan varma, että mikä se sukunimi on. Ja siis vieläkin näiden vuosien jälkeen minun pitää ajatella se läpi. Ei tule automaattisesti. Hassua. Onko tuttu ilmiö?

Olen nähnyt tätä haastetta tehtävän sekä etu- että sukunimellä (ks. superpitkä lista muita haasteen tehneitä postauksen lopussa). Minä haluan tehdä tämän sukunimen ekalla kirjaimella. Etunimien ekat kirjaimet on tylsiä. Sukunimen eka kirjain on siis L.

Vaate / Liivit

En tiedä pitäisikö sanoa ääneen, mutta sen jälkeen, kun selkä tässä paloi, niin liivit ovat hyvin korostuneet elämässä. Ei sen järkevämpää syytä.

Juoma / Laktoositon maito!

Tätä mietin pitkään. Laskiaissimaa ei ole olemassa. Latteja en juo, koska en juo ylipäätään kahvia. Sitten se itsestäänselvyys aukeni. Juon joka päivä jotain L:llä alkavaa: Laktoositonta maitojuomaa. Siihen teen pirtelöni ja yleensä juon muutenkin ruokajuomana.

Paikka / Loviisa

Jostain syystä tuli ensimmäisenä Loviisa mieleen. Varmaan ihan vaan siksi, että Loviisa on meiltä katsoen lähin kaupunki, joka alkaa L:llä. Jaa, taitaapi ylipäätään olla myös lähin kaupunki, koska Porvoolla ei kaiketi ole maarajaa muiden kaupunkien kanssa. Loviisassa on kauniita yksityiskohtia. Erityisesti vanhat linnoitusten rauniot ja ranta ovat kyllä kivoja paikkoja käydä. Ennen joulua siellä on Loviisan joulukodit, jonne myös haluaisin mennä. No, lasten kanssa ihmisten kotien kiertäminen jouluna tai ei-jouluna... Nääh.

Ruoka / Lasagne

Ensin tuli mieleen linssikeitto, mutta sitten muistin lasagnen. Aiheesta lasagne minulla on varsin paljon sanottavaa! Ensinnäkin söin sitä aikoinaan eräässä työpaikassani viikoittain. Taisi olla Saarioisten valmislasagne. Ihan älyttömän hyvää ketsupin kanssa. Sitten toisessa työpaikassa, jossa olin hoitamassa lapsia perheessä, perheen äiti haki minulle kesäkurpitsalasagnen reseptin netistä. Se oli yksi parhaita ruokakokemuksia koskaan. Siis se maku! Mutta sittemmin olen muutamat kerrat koittanut etsiä netistä sitä reseptiä ja testaillut muutamaa, mutta mikään ei ole koskaan ollut yhtä hyvää kuin se, mitä silloin tein. Jos tiedät hyvän kesäkurpitsalasagnereseptin (pitkä sana!), niin pistä tulemaan.

Eläin / Lammas vai leijona?

Minulla oli tapana olla lammas, mutta viime aikoina lasten kanssa olen ollut lähinnä leijona.

Tytön nimi / Leena, Linda, Laura

Tunnen näillä nimillä vahvoja naisia, joita kunnioitan. Pitäkää pintanne!

Pojan nimi / Lauri

Siis tässä kohti kerta kaikkiaan taas löi tyhjää. Terveisiä vaan Lateksi Late viitosluokalta, jos luet tätä, niin puhun sinusta. Yksi niistä kavereista, jotka ovat kadonneet kuin tuhkatuuleen jo hyvin monta vuotta sitten.

Ammatti / Lehtori

Tästä asiasta olisi paljonkin sanottavaa. Lehtori on yksi, ehkä se tärkein, virkanimike, jota minun pitäisi kaiketi tavoitella. En ole kuitenkaan varma, että haluanko palata koulumaailmaan. Pienet lapset plus oppilaat. Kuulostaa yhtälöltä, josta selviämiseen vaadittaisiin ihme. Palaan lähivuosina vain, jos on rahan takia pakko.

Itseä kuvaava sana / Luonnollinen

Kuka sieltä huuteli laiska? Nope. Pois se minusta. Sen sijaan tunnustan: Minulle ei tullut yhtään itseä kuvaavaa adjektiivia mieleen, joten googletin L:llä alkavia adjektiiveja. Löydät laajan listan täältä. Miksi kaikkien noitten sanojen joukosta valitsin sanan luonnollinen? Se on sanana sellainen, jonka totuuden nimissä aika moni muukin olisi minua kuvaamaan saattanut valita. Luulen, että se kuuluu myös blogista läpi. Olen luonnollinen.

Joka kodissa / Laturi

Kuinka moni voi allekirjoittaa, että laturin puuttuminen on katastrofi? Joskus otamme sen itsestäänselvyytenä. Hyvin monta vuotta sitten olimme yhden parhaista ystävistäni kanssa hänen siskonsa luona Helsingissä. Sisko ei itse ollut kotona, mutta me yövyimme siskon luona ystäväni kanssa.  Molempien kännyköistä oli akku loppumassa eikä meillä kummallakaan ollut laturia. Meistä kumpikaan ei siinä vaiheessa ollut asunut missään Helsingissä päinkään. Aamulla meidän piti olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Nykyisin olisi itsestäänselvää, miten Kumpulasta pääsee Kaivopuistoon ilman reittiohjeita, mutta meille se ei ollut silloin nuorena itsestäänselvyys. Toinen ongelma oli se, että emme saaneet herätystä päälle. Muistan varmasti ikuisesti, kun yritimme ladata kännyköitämme lämpöpatterin päällä. Aamulla heräsimme muistaakseni lähellä oikeaa aikaa ja muistelen, että lopulta pääsimme myös perille. Se oli hyvä opetus silti laturin tärkeydestä.

Lopuksi vielä muita haasteen tehneitä. Jos nimesi puuttuu listalta, niin pistä viestiä. Lisään sinut listaan.

Muita haasteen tehneitä

https://www.menaiset.fi/blogit/kolmistaan/blogihaaste-k-niin-kuin-karoliina

http://www.kiljustenblogi.fi/2020/06/haaste-sukunimeni-ensimmainen-kirjain.html

https://blingershimmer.blogspot.com/2020/06/etunimen-eka-kirjain-haaste.html

https://parastalahteanyt.wordpress.com/2020/06/14/sukunimeni-ensimmainen-kirjain-s-haaste-i/

https://ihanaista.fi/2020/06/14/haaste-sukunimen-ensimmainen-kirjain/

http://www.mustikkapasta.fi/2020/06/haaste-sukunimen-ensimmainen-kirjain.html

https://www.goodtobehome.fi/sukunimen-1-kirjain-haaste/

https://mk-niihinhetkiin.blogspot.com/2020/06/etunimen-ensimmainen-kirjain-m.html

https://styleheaven-marjorie.blogspot.com/2020/06/sukunimeni-ensimmainen-kirjain-haaste.html

https://elamanierikana.blogspot.com/2020/06/sukunimen-ensimmainen-kirjain.html

https://optimismiajaenergiaa.fi/2020/06/07/haaste-sukunimeni-ensimmainen-kirjain/

https://kookoo52.blogspot.com/2020/06/sukunimen-1-kirjain-k.html

https://vimma50.blogspot.com/2020/06/haaste-joitakin-juttuja-minusta.html

https://kuunneltua.blogspot.com/2020/05/haaste-etunimen-ensimmainen-kirjain.html

https://www.tuulaslife.fi/2020/05/etunimen-ensimmainen-kirjain-t.html

https://tiiakoivusalo.fi/2020/05/sukunimen-ensimmainen-kirjain-k.html

https://digi-passions.blogspot.com/2020/05/k-kuten-kukat-kasvit-ja-kesa.html

http://marjatankirjat.blogspot.com/2020/05/haaste-sukunimesi-eka-kirjain-jatko-osa.html

https://kuunneltua.blogspot.com/2020/05/haaste-sukunimesi-ensimmainen-kirjain.html

http://marjatankirjat.blogspot.com/2020/05/haaste-sukunimesi-eka-kirjain-m-niin.html

http://ritamentor.blogspot.com/2020/03/haaste-sukunimesi-eka-kirjain.html

Tämä postaus on vain sarja ohimeneviä ajatuksia koronasta. Haluan sanoa ne nyt, koska luulen, että tämä hetki on jotain, minkä haluan myöhemmin muistaa ja toisaalta jotain, jonka saattaisin helposti unohtaa. Puhunko meidän kaikkien puolesta? Jaammeko ne tunteet ja ajatukset yhdessä yhtenä suurena massana? Jotain, mistä myös siinä koronabiisissä puhutaan. Joskus tuntuu, että media päättää liiaksi, mitä ajattelemme. Mitä itse ajattelet? Pistä kommenttia.

Koronatilanne Suomessa alkaa olla tällä erää tyyntynyt. Puoliaika? Vain ensimmäinen puoliaika. Helpotus tuntuu paljon paremmalta, jos se ei olisikaan puoliaika. Entä, jos se tulee marraskuussa takaisin? Olen kuullut ihmisten sanovan, että se oli siinä. Minun on vaikea uskoa. Rokote. Sitten se voisi olla siinä. Samoin kuin toinen synnytykseni. Ihmettelin, että joko se loppui. En ollut uskoa sitä. Vauva oli ulkona, mutta luulin synnytyksen jatkuvan!

Niinkö nopeasti Suomi jakautui mielissämme? Ajelimme kohti vanhaa rajaa. Se kaikki tuntui olevan niin etäistä, vaikka aikaa oli kulunut vain pari kuukautta. Samalla ymmärsin, että se raja, josta oli merkkinä vain sininen kyltti vaakunoineen, olisi sisälläni vielä pitkään. Ajan kuluessa miettisin, mikä raja se edes oli ollut. Miksi se raja kulkee mukanani? Sitten muistuttelisin itseäni, että sehän oli aikoinaan koronaraja. Raja, jonka sisällä minusta tuntui ensi kertaa, Suomessa, kahlitulta. Erilaiset kahleet kuin lasten ja pelon kanssa. Erilaiset. Poliisi ja armeija vastassa. Maassa, jonka sisällä olen ollut aina niin vapaa.

Meidän elämämme oli jo palannut hyvin lähelle normaalia. Menimme ravintolaan kaukana kotoa ja ymmärsin, että ehkä koronaeristys oli vieläkin tiukempi alueella, jossa koko tautia oli vain vähän. Ehkä se oli pelottavampi, jos ei tuntenut siitä selviytyjiä. Samassa ravintolassa valkohapsinen mies ja nainen pienen lapsen kanssa. Siinä vaiheessa minä nieleskelin kyyneleitä ja mietin: Kumpi on oikeasti tärkeämpää? Tämä elämä on hetki, jota tässä eletään. Se on vain pieni osa iankaikkisuutta, maailmankaikkeutta, elämää. Kuolema on vaihe, niin kuin kaikki muukin. Tilanvaihdos lopulta vain.

Luulen, että etenkin vanhemman polven huulilla. Me ja te. Jos tämä on elämää, niin onko kuolemalla niin väliä. Entä, jos haluan valita elää täysillä ja kuolla, jos se on Luojan tahto? Onko tämä sen arvoista? Me muut emme halua olla tappajia. Entä jos te saisitte elää elämäänne jonkin kuplan sisällä ja me eläisimme omaamme? Entä jos sen antaisi levitä meissä ja teidät eristettäisiin kokonaan? Ei, sitten teille ei olisi tarpeeksi hoitajia, kun he hoitaisivat meitä.

Vielä viimein ajatus. Ystäväni kertoi menevänsä erääseen terveydenhuollon yksikköön töihin, jossa oli ollut koronatapauksia, kuolemia. Mietin vanhainkoteja maailmalla, joihin vanhukset oli hylätty, kun hoitajille selvisi, mikä heillä oli. Tämä on jotain, mikä särkee sydämeni. Monella tavalla. Pelkäisen lasteni puolesta. Pelkäisin omieni puolesta. Jättäisinkö itse ne vanhukset sinne? Vastaus oli selvä joskus aiemmin. En tietenkään! Tekisin, mikä on oikein. Lasten jälkeen. No, lasten jälkeen on monta asiaa, josta en ole enää ihan varma. Toivottavasti tekisin edelleen oikein.

Luin hiljattain artikkelin Tsernobylistä. Siinä eräs vaimo kertoi, kuinka hänen miehensä oli mennyt sinne tuhon jälkeen. Hän oli ylpeä miehestään. Monien piti mennä takaisin. Monien piti mennä sinne vielä vuosia. Kuolla meidän muiden puolesta. Niin kuin sodassa. Hänen työtään. Saavat palkintonsa. Millä perusteella päätetään, kenen on mentävä? Mikä määrää ihmisen arvon? Ammatinvalintakysymyskö? Minusta tuli opettaja. Haha, pitempi korsi. Reilu peli. Ei ehkä ole, mutta ei sinne ketään ammattitaidotontakaan voi panna. Ja tiedättekö mitä: Korona näyttäisi jo nyt olevan pahempi kriisi kuin Tsernobyl koskaan oli. Meidän mielissämme se on aina sellainen mörkö. 

Ja mitä tulee koko koronaan: Haluaisin jo unohtaa. Ei, pitää muistaa. Pitää oppia.

www.unelma5.com/2019/10/toinen-synnytys-lapihuutojuttu.html

Minun aavistuksen ylimielinen kommentti, jota en ehkä koskaan edes sanonut ääneen: "Kun olet seurannut 8 000 ihmistä Instagramissa, niin tiedät." Ehkä se henkilö, jonka kanssa tämä keskustelu käytiin, muistuttaa minua tämän postauksen jälkeen siitä, sanoinko sen ääneen vai en. Sama periaate kuin elämässä yleensäkin soveltuu myös sosiaalisiin medioihin: Emme voi tietää kaikkea ennen kuin meillä on tarpeeksi kokemusta asiasta. Ja siinä vaiheessa, kun meillä on paljon kokemusta asiasta,  niin yleensä tiedämme, ettemme tiedä kaikkea. Instagramista ei voi tietää kaikkea ennen kuin on käyttänyt sitä pitemmän aikaa ja useampiin eri tarkoituksiin.

Olen aiemmin julkaissut aiheesta Instagram kaksi postausta ja ne löytyvät täältä: Instagram bannasi minut ja Mun paheksuttu tapa tehdä Instagramia -podcastjakso. Kumpaakaan postausta (tai jaksoa) en itse asiassa enää tämän nykytiedon valossa voi täysin allekirjoittaa. Muista, että tämä on henkilökohtainen blogi, ei tietokirjajulkaisu. Kerron asiat sen hetkisen parhaan tietoni ja kokemukseni mukaan. Puolessa vuodessa yhdestä sosiaalisesta mediasta voi kuitenkin tulla hyvin paljon uutta kokemusta. Olen myös jatkuvasti tehnyt pieniä muutoksia toimintatapoihini Instagramissa. Esimerkiksi lopettanut miesten ja tuntemattomien yksityisten tilien takaisin seuraamisen.

1. Bännit & algoritmit
Kun olet seurannut 8 000 ihmistä Instagramissa, niin tiedät. Instagramissa on algoritmeja, jotka laskevat niin postaukselle annettavan suosion kuin senkin, että jonkun henkilön Instagramia saattaisi käyttää robotti. Instagramin bännitoiminto onkin suunniteltu estämään sekä sopimattomien kuvien että robottien toimintaa. Instagramin käyttö tavoitteelliseen mainostoimintaan (mitä blogin mainostaminen Instagramissa viime kädessä on) on liikkumista koko ajan jossain algoritmien rajoilla. Jos aikoo käyttää Instagramia tavoitteellisesti, olisi hyvä opiskella algoritmien perusteita.

Tämän postauksen tarkoitus ei ole käydä niitä tarkemmin läpi, mutta annan pari esimerkkiä, niin pääsette jyvälle: Kuvan julkaisemisen jälkeen ensimmäinen puoli tuntia on tärkein. Mahdollisimman suuren kattavuuden saavuttamiseksi sinun tulisi tavoitella ensimmäisen puolen tunnin aikana mahdollisimman paljon tykkäyksiä, tallennuksia ja kommentteja. Siksi sinun pitäisi pystyä ajoittamaan postaus aikaan, jolloin Instagramissa on kaikista eniten seuraajiasi ja ylipäätään käyttäjiä paikalla. Siitä toisesta negatiivisemmasta puolesta voit lukea täältä.

2. Instagramissa ei voi olla 8 000 seurattavaa!
Kun olet seurannut 8 000 ihmistä Instagramissa, niin tiedät. Instagramissa ei voi olla yli 7 500 seurattavaa kerralla. Piste. Jos et usko, niin googleta. Been there, done that. 7 500 seurattavan jälkeen Instagram alkaa heittää seurattavia pois. Seuraajia sen sijaan voi luonnollisesti olla kuinka paljon tahansa.

3. Nämä viestit saat päivittäin
Kun olet seurannut 8 000 ihmistä Instagramissa, niin tiedät. Saat seuraavat viestit päivittäin tai ainakin lähes päivittäin: Joku tarjoaa sinulle laihdutus-, kauneus- tai muita hyvinvointituotteita tai lainaa. Joskus kyseessä on vain tuotteitten kauppaaminen, mutta useimmiten kyse on verkostomarkkinoinnista, johon sinun pitäisi lähteä mukaan. Toista viestittelijäryhmää nimitän Amazonareiksi. Nämä henkilöt haluavat sinun mainostavan tuotteita, jotka sinun pitäisi itse ostaa Amazonista. Jos haluat päästä heistä nopeasti eroon, niin kysy toimittavatko he Suomeen. Kaikille edellisille olen yleensä hyvin kohtelias. Heille vastaan ystävällisen ein.

Sitten se kaikista ahdistavin viestittelijäryhmä: Miehet! Yleensä viesti on "Hi" tai "Hello". Joskus ei tule tämmöistä viestiä, vaan tuleekin suoraan viesti, jossa he tarjoavat minulle rahaa. Nykyisin poistan lukematta kaikki ulkomaalaisten miesten lähettämät viestit. Julkisten tilien varjopuoli on tosi kurja. Inhottava, ällöttävä. Varsinkin, kun minulla kuitenkin on Instagramissa myös tyttärieni kuvia. Mitä enemmän näkyvyyttä Instagramissa on, sitä todennäköisemmin törmäät näihin lieveilmiöihin.

4. Ei-toivotut seuraajat
Kun olet seurannut 8 000 ihmistä Instagramissa, niin tiedät. Edellä kuvattuja ei-toivottuja seuraajia voi tulla kymmeniä päivässä. Miten tämä liittyy siihen, kuinka paljon minä olen seurannut porukkaa? Yleensä ihmisten seuraaminen tuo lisää seuraajia. En itse asiassa tunne algoritmia niiltä osin, että  tietäisin, lisääkö monen tilin seuraaminen näkyvyyttä. Käsittääkseni ei lisää. Mutta se, mikä lisää näkyvyyttä on, että tyypillisesti ihmiset seuraavat takaisin. Jos jotain tiliä seurataan paljon, niin tilin näkyvyys kasvaa. Mitä pitäisi tehdä ei-toivotuille seuraajille? Osan heistä olen estänyt. Suurimman osan (ne harmittomilta vaikuttavat) annan vaan olla.

5. Tulee hetkiä, kun haluat lopettaa

Tämä viimeinen kohta tuli valmiiksi - kuten kuvista näkyy - noin 1,5 kuukautta myöhemmin, kun olimme lopultakin saaneet hiekan tilattua. Mieheni kaivoi erään ystävän avustuksella hiekkalaatikon mentävän kuopan. Kuopan pohjalle aseteltiin suodatinkangas ja lopulta kärräsimme hiekan suursäkeistä hiekkalaatikkoon. Suursäkit tuotiin kuorma-auton lavalla, josta ne nostettiin nosturilla pihaan.

Kello on 23.32 aloittaessani kirjoittamaan tätä postausta. Sain juuri vanhemman tyttäreni nukahtamaan ja kuuntelen kirjoittaessani nuoremman tyttären liikehdintää ja odotan hänen heräämistään. Hänen heräämisensä yleensä keskeyttää kirjoittamiseni. Olen hyvin väsynyt. Haluaisin mennä nukkumaan. Toisaalta haluaisin myös toteuttaa lempiharrastustani - ainoaa harrastustani - bloggaamista ja viettää päivän ainoata hetkeä, jonka voin viettää yksin (vauva kolmen metrin päässä) ja tehdä, mitä haluan. 

En ole varma, pitäisikö asioiden vain antaa vyöryä ylitseni ja todeta, että kaikki muu vain yksinkertaisesti katkeaa ja loppuu äitiyteen. Äitiys vie kaiken muun - vai yrittääkö räpistellä, taistella etsien uutta sovellettua itseään. Etsiä uutta sovellettua elämää. Etsiä itseä äitiyden keskeltä. Löytää äiti keskellä äitiyttä ja kadottaa oma itsensä. Niinpä sovellettua äitielämää:

1. Oma aika

Ennen lapsia oli rankka työ, opiskelu, miesten metsästys, kodin metsästys, myöhemmin avioliitto, oli monta harrastusta ja silti melkein joka päivä pystyin olemaan hetken rauhassa. Sovellettu rauhassa olo. Vauvan nukahdettua pistän kaksivuotiaan katsomaan ohjelmaa ja katson kännykkää. Minuutin päästä: "Mehua äiti." Seuraavan minuutin: "Minulla on nääkä äiti." Seuraavan minuutin: "Kasso äiti." Seuraavan minuutin: "Kaja äiti." Sitä seuraavan minuutin: "Kessi, äiti" Jne. jne.

2. Auringonottaminen rannalla

Aikaisemmassa elämässä saatoin mennä rannalle lukemaan tenttiin tai kirjoittamaan opinnäytetyötä. Ei enää. Rannalle meno on katastrofi, jota en uskalla yksin edes kohdata. Minulla on vauva joko kantorepussa tai sylissä tai jatkuvasti käsipuolessa ja samalla yritän sydän kurkussa seurata kaksivuotiaan toilailuja. Sitä ei voi millään muotoa pitää rentouttavana. Nautin auringosta edelleen lasten perässä juosten.

3. Musiikin kuuntelu

Ennen lapsia kuuntelin musiikkia kotona lähes päivittäin. Nykyisin kuuntelen silloin tällöin autossa, mutta normaalisti on lasten kannalta parempi, ettei möykkää ole enää jo valmiin möykän lisäksi lisää. Melu lisää melua.

4. Kotoa lähteminen

Ennen olin hyvä lähtijä. Kaikki tarvittava oli yleensä käsilaukussa. Lähteminen vei viisi minuuttia.  Puin ulkovaatteet ja lähdin. Nykyisin lapset ensinnäkin ottavat tavaroita laukusta pois. Laukkuun on pakattava paljon enemmän tavaraa. Ne tavarat on etsittävä. On puettava kolmen ihmisen päälle ja vaihdettava kahden ihmisen vaipat - tätä menoa pian kolmen (en tiedä, kuinka pitkään ruumiini kestää ja pystyy säilyttämään pidätyskykynsä)! Sitten kun luulen saaneeni kaiken valmiiksi, niin haistan, että jollakulla on kakkavaipassa. Riisun taas kaikki vaatteet ja menen pesemään kakan ja... Ja sitten joku ottaa laukusta jonkun tavaran pois ja koko rumpa alkaa uudestaan tai vaatteet menevät likaisiksi tai märiksi. Eväitten tekeminen, juomapullo mukaan, aurinkorasva, vaipat, lisävaatekerros jne. jne. jne. Olen väsynyt jo pelkästä ajattelemisesta. Ja tämä monta kertaa päivässä ja suurimman osan mukaan otettavista unohtaminen on katastrofi. Suunnilleen sama rumpa jopa kotipihalle lähtiessä.

5. Pyykinpesu

Aiemmin pesin pyykkiä, en tiedä, ehkä kaksi koneellista viikossa tai ehkä yhden. En muista enää. Nyt minulla on koko ajan pyykkivuori, jota en saa missään vaiheessa loppumaan kokonaan.

Totuus on, että en muista enää, kuka minä olin ennen äitiyttä. Muistan, että tein aina kovasti töitä. Muistan, että olin kunnianhimoinen, tunnollinen, ystävällinen. Kunnianhimoinen olen edelleen. Kahdesta jälkimmäisestä voi olla montaa mieltä. Edelleen tekemättömät työt painavat. Puheluita on soitettavana. Don't get me started. Ja vakuuttelen koko ajan itselleni, että kyllä tästä selvitään ja kaikki tulee vielä paremmaksi. Kerran vielä toivun tästä ja ainakin osa minua palautuu taas normaaliksi.


Linkit

Tulin ajatelleeksi tätä postausta lukiessani seuraavia, joten kai voisi sanoa, että tämä postaus on näiden inspiroima:

www.iltalehti.fi/perhe/a/2013111317717724

www.lily.fi/blogit/aitiyhtalo/taman-kaiken-lapsi-muuttaa-totta-vai-tarua/

Ehkä huomasitkin ylibannerimuutokset. Eilen Unelma 5 -blogin blogiyhteisö vaihtui. Mietit varmaan, miksi halusin siirtyä hyvästä yhteisöstä pois. Olen kertonut rehelliset ajatukseni yhteisölle, jonka jätän, ja kerron ne myös teille. Perhekuplalla bloggaajana olosta nautin. Viihdyin hyvässä porukassa erinomaisesti. Bloggaajia oli sopivan vähän, jotta pystyimme pitämään kaikkien kanssa läheisesti yhteyttä. Sain Perhekuplan kautta ystävien lisäksi myös kivoja yhteistöitä: JemmaDesign, Raikastamo, Nordic Fit Mama ja ByPinja. Ylläpito oli mukava jne. jne.

Miksi sitten halusin lähteä? No en oikeastaan tiedä, että halusinko varsinaisesti lähteä, mutta olen ajatellut, että blogin kasvun kannalta saattaisi olla hyvä testata myös muita yhteisöjä. Somen tekeminen on monella tavalla niin monikanavaista, että tuntuu, että mitä enemmän kanavia sen parempi. Kaksplussasta en blogiyhteisönä tiedä oikeastaan mitään muuta kuin sen, että se on Perhekuplan tapaan perhebloggaajille tarkoitettu yhteisö - niistä ehkä se suosituin. Kaksplussan printtilehteä lainasin kirjastosta silloin, kun se vielä ilmestyi ja tiedän, että myös verkossa ilmestyvät artikkelit ovat suosittuja. Kaksplussan raskauslaskuria olen myös raskauksien aikana käyttänyt. Sen lisäksi tiedän suurimman osan Kaksplussan blogiyhteisön blogeista. Osaa niistä olen seurannut vuosia. Paljon mitään muuta en sitten koko yhteisöstä tiedäkään.

Bloggaamisessa ja somen tekemisessä on ylipäätään se, että pitäisi koko ajan olla ajanhermolla. Pitäisi koko ajan vastata miljoonaan kommenttiin ja olla mainostamassa blogia eri kanavissa - ja nähdä, mikä on turhaa tai vanhaa ja pystyä jättämään kaikki turha pois. No on sanomattakin selvää, että lasten kanssa en saa tehtyä kaikkea, mitä vaadittaisiin siis edes somen tai blogin ulkopuolellakaan. Siksi yritän somekanavista keskittyä blogiin, jonka takia kuitenkin loppujen lopuksi muuta somea teen. Blogia teen, koska rakastan kirjoittamista.

Olen pohtinut siirtojani blogiyhteisön suhteen jo kauan ennen Perhekuplalle menoa. Olen blogin kirjoittamisen aikana pistänyt blogiyhteisöhakemuksen johonkin yhteisöön yhteensä viisi kertaa. No,  hakemusten lopputulos lienee selvä. Perhekuplalle meno oli ehdottomasti hyvä valinta, ja ainut oikea valinta siinä tilanteessa. Opin siinä yhteisössä paljon: erityisesti yhteistöistä, Instagramista ja Facebook-mainonnasta.

Nyt käännän seuraavan sivun ja katson, mihin se johtaa.