Haluaisin kirjoittaa kokemuksistani koulukiusaamisesta, mutta en ole varma, onko se hyvä idea. Niin monen yksityisyys on kyseessä. Jos teistä joku, josta kerron, haluaa kommentoida asioita nimellä tai nimettömästi, niin julkaisen nekin kommentit. 

Kun olin seiskalla, koulullani oli kyseenalainen kunnia kantaa Suomen huonomaineisimman koulun titteliä. Kiusaaminen oli varmaan käytännössä jokaiselle arkipäivää. Luulisin, että vaikka itse ei olisi ollut kiusattu tai kiusaaja - useammat meistä olivat luultavasti jollakin asteella molempia - niin jokainen varmasti näki joka päivä sen kolme vuotta kiusaamista. Kuinka kertoa näin julkisesti, mitä tapahtui? Ehkä kerron vain pätkiä. 

Eräs poika oli velkaa kaikille. Hän oli sitä minullekin. Häntä kiusattiin tosi rankasti ja epäilemättä hänet itsensä olisi voinut luokitella myös kiusaajaksi. Kerran eräs vanha ystäväni hakkasi hänet verille opettajanhuoneen ikkunan alla.

Meidän luokalla oli yksi poika, hyvä ystäväni, jota muut pojat haukkuivat homoksi. Häntä kiusattiin myös tosi paljon. Kerran ennen uskonnontuntia yksi meidänluokkalainen poika hakkasi häntä. Me kaikki koko luokka olimme käytävässä, mutta emme tehneet asialle mitään. Poika huusi minun nimeäni. "Auta (etunimeni), auta!" En uskaltanut tehdä asialle yhtään mitään. Lopulta uskonnonopettajan tulo keskeytti hakkaamisen. Uskonnonopettaja ei tehnyt asialle mitään. Kukaan opettaja ei tehnyt näille asioille mitään.

Kerran minun paras ystäväni oli poissa kuviksen tunnilta. Silloin jotkut heittelivät minua paperitolloilla. Olimme yleensä aina yhdessä parhaan ystäväni kanssa. Erikseen olo oli riski.

Kerran minun paras ystäväni ei ollut paikalla, mutta olin erään toisen parhaista ystävistäni kanssa. Häntä kiusattiin rankasti. Kävelimme koulun pihalla opettajanhuoneen ikkunan alla, kun he kerääntyivät rinkiin ympärillemme. Jatkoimme vain kävelyä ja onneksi he päästivät meidät läpi. Silloin säikähdin tosissaan. Samainen ystävä joutui vaihtamaan koulua kiusaamisen takia.

Erästä ystävääni sanottiin Essi-elefantiksi. En käytä tässä hänen oikeaa nimeään mutta saatte kuvan kuitenkin. Hän oli aika pitkä tyttö mutta ei mitenkään erityisen lihava kuitenkaan, normaali. Hän sairastui anoreksiaan. En ole koskaan kysynyt häneltä eikä hän koskaan sanonut sitä, mutta olen aina olettanut anoreksian johtuneen ainakin osittain kiusaamisesta. Pahinta tässä on se, että minä ja paras ystävänikin sanoimme häntä ensin elefantiksi. Kerran sanoin sen hänelle päin naamaa ja näin hänen ilmeestään, että se oli oikeasti loukannut häntä. Silloin tajusin. Meistä tuli hyvät ystävät. Jos luet tätä, niin pistä viestiä. Rakastan sinua edelleen.

Sama koskee teitä muita tässä mainittuja, myös kiusaajia. Olen antanut teille anteeksi sen kaiken jo ajat sitten. Vuosien varrella olen ymmärtänyt koko ajan paremmin, mistä se kaikki johtui: Ymmärtämättömyydestä. Varmasti teillä osalla oli myös kotona vaikeaa. Joillakuilla se varmaan johtui halusta olla cool, oikeessa jengissä. Ymmärrän, että se oli myös puolustautumiskeino. Veikkaan, että suurimmalla osalla teistä se oli sitä. Oli parempi profiloitua sille puolelle kuin toiselle, koska toisella puolella olisi itse vaarassa. Suurin osa teistä oli seuraajia, ei johtajia. 

Nyt kerron julkisen salaisuuden. Huhu kertoi, että me emme olleet ainoita kiusattuja tai kiusaajia. Opettajissakin oli niitä. Eräs opettaja parkkeerasi auton siten, että kiusattu opettaja ei päässyt lähtemään parkkipaikalta. Sellaista koulua minä kävin. 

Muistan, kuinka meidän koulusta tehtiin juttua televisioon. Siinä jutussa eräs oppilaista nimitti meidän koulua vankimielisairaalaksi. Siltä se tuntui silloin. Hullujenhuone, johon oli palattava joka päivä uudelleen. Jossain vaiheessa kun olin muistaakseni ysillä, joku poltti meidän koulun. Kiusaamista se ei lopettanut.

Kaikki kerääntyivät katsomaan joukkotappelua koulun pihalla. Muistan joukon pisimpänä rehtorin. Sitten joku soitti sukulaiselleen ja tämä toi puukon mukanaan. Poliisi ajeli korttelia ympäri välitunneilla - vain hyvin lyhyen aikaa.

Miten me kaikki selvisimme siitä? Ysillä asiat helpottuivat. Kerron hetkestä, joka jollain tavalla oli hyvin merkityksellinen minun muistikuvissani. Ysillä meillä alkoi olla aika kiinteä ja iso porukka. Olimme se kiusattujen jengi. Istuimme yhtenä päivänä koulun suuremmassa ruokalassa, kun joku heitteli meitä keitetyillä perunoilla. Muistelen, että se meni niin, mutta en ole aivan varma. Meidän joukossa oli yksi poika. Hän oli saanut tarpeekseen ja toisin kuin meiltä muilta häneltä löytyi rohkeutta tehdä jotain asialle. Luulen, että häntä jännitti, mutta hän ei näyttänyt sitä. Hän käveli kylmänviileästi maitoautomaatille, täytti lasinsa, käveli perunanheittelijän luokse ja läväytti maidot hänen rinnuksilleen. No kiusaaja taisi tehdä vastaiskun, mistä maitojen vaihdosta molemmat muistaakseni saivat puhuttelun.

Minun mielikuvissani se hetki muutti jotain. He, vastapuoli, eivät olleetkaan voittamattomia. Ehkä mekin pärjäisimme. En kehota ketään heittämään maitoa kenenkään päälle tai mitään muutakaan vastaavaa, mutta kehotan kyllä kaikkia kiusattuja puolustamaan toisiaan. Minulle ei tullut silloin 13-16-vuotiaana mieleenkään, että siihen olisi ollut mitään ratkaisua. Kenellekään aikuiselle kertominen ei ollut ratkaisu. Sen olisi pitänyt olla, mutta näimme moneen kertaan, että aikuiset eivät voineet tehdä/tehneet asioille mitään. Kyllä he tiesivät, mutta mitä keinoja heillä olisi ollut. Vaikutti siltä, että ei mitään. 

Vastaus oli tavallaan löydyttävä meidän jengin omasta vahvuudesta. Sen oli löydyttävä sisältä. Tärkeintä oli oivallus, että ei ole tilanteen vanki, että tilanteelle itse asiassa voi tehdä jotain.

Ysin jälkeen meidän tiet erkani. Minun matkani jatkui lukioon. Lukio oli ihmeellinen. Muistan edelleen, kuinka hämmästelin sitä, että kukaan ei koskaan kiusannut ketään. What? Mikä maailma tämä on? Voiko olla koulu ilman kiusaamista? Se ei tuntunut olevan totta ja silti luulen sen olleen. 

Aloitin kirjoittamaan tätä postausta eräänä niistä öistä. Se alkoi näin: Menen nukkumaan noin kello 00.30. En ole ehtinyt nukahtaa vielä, kun kuulen yksivuotiaan tulevan. Otan hänet viereen ja pidän tiukasti kiinni. Hän nukahtaa pian. Sitten olen edelleen hereillä, kun kolmevuotiaan kitinä kuuluu hetkeä myöhemmin. Tässä vaiheessa mieheni tuo kolmevuotiaan minun viereen ja menee itse varasänkyyn tyttöjen huoneeseen nukkumaan. Siinä sängyssä vieraat nukkuvat ja siinä sängyssä mieheni nukkuu, kun hänellä on yövuoroviikko.

Niinpä olen jälleen mieheni ja minun, meidän parisängyssämme mutta en mieheni vaan kahden pienen tyttöni kanssa. Joskus mieheni menee sohvalle ja joskus vierassänkyyn. Joskus hän jää. Haluan hänen aina jäävän. En pidä siitä, ettei hän nuku vieressäni (mikä on tietysti keissi joka tapauksessa kolmen viikon välein). Niinä öinä, jolloin olemme loppuyöstä kaikki neljä meidän parisängyssä, herään poikkeuksetta muita aiemmin kipuun. Asento on niin kiero, että muutenkin kiero selkäni ei sitä kestä. Niinpä nousen ylös tai siirryn loppuyöksi jalkopäähän nukkumaan.

Sanotko, että miten aikuinen nainen voi alistua moiseen kohtaloon? Miten moderni aikuinen nainen voi moiseen alistua? Kysy vain. Vastaus on äitiys. Äitiys tekee meistä pehmoja. Ei siitä pääse yli eikä ympäri. En minä voi laittaa lasten ovea kiinni ja nukkua viereisessä huoneessa kuuntelemassa sitä huutoa. Minäkin tykkään nukkua jonkun vieressä. Totta kai hekin tykkäävät. Heidän sängyt omassa huoneessa ovat myös - tämä lienee jollekulle yllätys - vierekkäin, eivät peräkkäin tai päällekkäin tai eri puolilla huonetta. He nukkuvat vierekkäin, mutta sänkyjen reunat ovat välissä. Joissain kulttuureissa (tietysti myös omassamme joitain vuosia sitten) lapset nukkuvat aina vierekkäin samassa sängyssä. Voiko niin tehdä nykyisin? Onko se sosiaalisesti hyväksyttävää? Sano sinä.

Entäs se otsikon hiusten vetäminen? Meidän yksivuotias herää usein öisin pyöriskelemään sängyssä. Hän herää joka yö ja vaihtaa sänkyä omasta sängystä meidän sänkyyn. On öitä, jolloin hän tässä prosessissa ehtii ilmeisesti herätä liikaa ja siitä seuraa se, että hän pyöriskelee sitten lopulta joskus pitkältäkin tuntuvia aikoja meidän sängyssä. On öitä, jolloin pyöriskeleminen vaan jatkuu ja jatkuu. Joskus tämä tapahtuu vasta lähellä herätystä. Katson kelloa ja tiedän, että nukkumisaikaa on vielä jonkin verran jäljellä. 

On öitä, jolloin olen yksinkertaisesti liian väsynyt reagoimaan. Tyttö yrittää lähteä sängystä. Vetäisen hänet takaisin. Yritän pitkittää omaa untani. Tiedän, että tytölle pitäisi käydä hakemassa alhaalta vellipullo. Se auttaisi heti. Osaan kyllä laskea asioiden summan. Edellisenä iltana olimme jossain ja iltavelli, jonka annan kaikkien iltapalojen ja muiden päälle vielä lopussa täyttämään mahaa (jotta saisin itse nukkua yhtäjaksoisemmin!) jäi saamatta. Tyttö nukahti autoon. Sama stoori joka kerta. Hän meni hieman liian aikaisin nukkumaan ja iltapalan jälkeen ei tullutkaan sitä lopullista vellisinettiä.

Tyttö kiskoo hiuksista. Hän vain yksinkertaisesti vetää niistä. Annan hänen leikkiä hiuksillani ja toivon, että hän pian kuin ihmeen kaupalla nukahtaisi. Tunnen kuinka hiuksia irtoaa. No, ne kasvavat lopulta takaisin. Nyt haluan vain nukkua. Saan nukuttua muutaman minuutin ja sitten herään hiusten kiskomiseen jälleen. Ja nukahdan taas, vain herätäkseni siihen todellisuuteen, että hän kiskoo minua hiuksista edelleen. Yritän peittää käsillä hiukseni. Tyttö suuttuu. Hän alkaa huutaa. Vaihtoehtoja on kaksi: Yrittää pitää häntä paikallaan, jotta hän pystyisi rauhoittumaan ja nukahtaisi uudelleen tai vääntäytyä sängystä ylös, hyppiä lapsiporttien yli portaita alakertaan ja hakea velli samalla, kun tyttö huuta yläkerrassa äitin lähtöä pääpunaisena. Joinain öinä, jos tulemme jostain, myös tuttipullo pitäisi pestä. 

Kuulen opposition äänet pääni sisällä: Miksei minulla ole tuttipulloa ja velliä jo valmiiksi yläkerrassa? Yleensä onkin mutta ei aina. Ei aina jaksa kaikkea. Ei aina voi olla täydellinen. Toinen, mihin oppositio puuttuu on se, että ei yksivuotias enää tarvitse velliä tuttipullosta. Siihen totean, ettei tarvitsekaan, mutta se helpottaa asioita kuitenkin. 

Paljon ehdotuksia, paljon ajatuksia - myös omassa päässäni - mutta tiedätkö: Olen alkanut ajatella, että äitiys vaatii paljon soveltamista. Ei ole yhtä oikeaa vastausta. On paljon hyviä, mutta isoon osaan kysymyksistä ei ole joka tilanteessa toimivaa yhtä absoluuttista oikeaa vastausta. Lapsen lyöminen on aina väärin. Siihen on absoluuttinen yksi oikea vastaus. Esimerkkejä nämä vaan. No, lapselle olisi parempi opettaa, että hiuksista ei saa vetää, mutta se, että on ilman taukoja nukkunut kuukausia - vuosia - liian vähän ja joku vetää hiuksista keskellä yötä vain parin nukkumistunnin jälkeen tai kun olet vasta päässyt nukkumaan tai kun saisit nukkua lähes nukkumattoman yön jälkeen vielä hetken - ja annat sen tapahtua puuttumatta siihen. Se on yks hailee. Siihen ei lapsen kasvatus kaadu. 

Eikä margariinin sohvalla. Eikä kakkatahroihin suunnilleen joka matossa. Eikä syötyihin kaukosäätimiin tai rikottuihin kännykän panssarilaseihin tai imeskeltyihin vessaharjoihin tai raskauksien repimiin vartaloihin tai edes siihen loputtomaan väsymykseen tai pistävään pissanhajuun vessassa. Tarvitseeko enää sanoa muuta? Yksin lasten kanssa selvittävä kaikesta. Mitä muuta siinä voi?

Keskenmenon olen kerran kokenut, mutta kun ajattelen uutta raskautta, niin jotenkin tuntuu, että en pelkää sitä enää yhtä paljon. Olen nähnyt, että siitä selvitään. Olen nähnyt, että joskus Luoja suo elävän lapsen ja joskus lapsen odottamaan minua taivaaseen. Yhtä arvokkaita. Tiedän, että olisin jälleen surun murtama ja se vaikuttaisi jälleen turvallisuuden tunteeseeni, mutta kuitenkaan se ei ole, mitä juuri tällä hetkellä pelkään. Elävien lasten menettämistä kylläkin. Hyvin paljon.

Teille, joilla ei ole lapsia sanon sen verran: Ensimmäinen synnytys oli ainakin minun kohdalla se ensimmäinen elämän epävarmuuskokemus. Minusta tuntui, että kontrolli tilanteesta oli mennyt kokonaan. Myöhemmin olen oppinut, että se kontrolloimattomuus liittyy vanhemmuuteen ylipäätään. Ensimmäisessä synnytyksessä en pystynyt tekemään lopulta tai käytännössä edes alussa yhtään mitään. Makasin siinä loputtomassa tuskassa tunnista toiseen eikä mikään, mitä tein, auttanut ollenkaan. Kätilöt eivät ehtineet auttaa minua ja olin vain loputtoman kipeä ja yksin. Mies oli paikalla, mutta hänkin oli tosi väsynyt. 

Mutta, mitä teille haluan sanoa. Älkää antako teille käydä niin. Sanokaa, että ei nyt haluan koittaa sitä ilokaasua tai minä haluan huoneen, jossa on amme, tai minä haluan sen epiduraalin nyt. Toisen synnytyksen kohdalla osasin sanoa heti nähdessäni kätilön ensi kertaa käytävässä: "Minä haluan sen ilokaasun heti." (Ehkä siihen, että sain kaiken haluamani auttoi myös se, että mieheni sanoi heti myöskin sen, että niitä supistuksia tulee sitten 1-2 minuutin välein.)

Oli miten oli, mahdollista tulevaa raskautta ajatellessani en niin pelkää enää noita. Mutta se lihominen. Tuntuu, että raskaudet ovat olleet se viimeinen tikki, joka on tuhonnut koko kropan. Sitten ensimmäisen raskauden tervettä päivää ei ole ollut. Se ei ole kokonaan totta. Ei, ollaan nyt ihan rehellisiä: Se ei ole ollenkaan totta. Totta kai minä itse olen ruumiini pilannut syömällä raskauksien aikana ja niiden jälkeen. 

Nykyisin haaveilen kivuttomasta elämästä. Jalkani ovat painon takia niin huonossa kunnossa, että en uskalla kävellä pitempiä matkoja. Luupiikki on nimittäin luultavasti ainakin isoilta osin painon syytä. Lonkat ovat joka raskaudessa olleet kovalla koetuksella (lonkan bursiitti). Juuri nyt tosin lonkat voivat ihan hyvin, mutta noin 1-2 kuukautta tokan synnytyksen jälkeen ne vielä reistailivat. 

Ja sitten on vielä miljoona muuta syytä, miksi paino vaikuttaa siihen, että kroppa on sitä, mitä on. Päivittäiset päänsäryt, selkäkivut ja rytmihäiriöt - niihinkään lihavuus ei vaikuta välttämättä myönteisesti. Rytmihäiriöitä ei muuten ole juuri tällä hetkellä päivittäin, mutta imettäessä oli kuukausien ajan päivittäin. 

Ai niin, ja miksi käsittelen koko aihetta? Olemme käyneet mieheni kanssa keskusteluita siitä, miten tulevaisuutta pitäisi järjestää - itse asiassa pitkälti taloudellisesta näkökulmasta. Yksi tähän vaikuttava seikka on tämä blogi. Nimittäin saan kuitenkin hieman mainostuloja blogista ja Instagramista, mutta päätulot ovat edelleen tukia, joten KELA:n pillin mukaan pitää elämä järjestää. Se, miten blogista saatavat tulot vaikuttavat mahdolliseen tulevaan vanhempainrahaan on yksi juttu jne. jne. Loputon suo. 

Kolmannen lapsen saaminen on siis myös taloudellinen juttu ja siksi sitä pyörittelee koko kokonaisuutta (myös raskautta) muutenkin mielessään. Milloin suunnittelee kolmannen lapsen tulevaksi ja miten se vaikuttaa kaikkeen ja millä virhemarginaalilla jne. jne. 

Ja jos joku mielessään mietti, että noinkohan lapsen tulon voi suunnitella, niin: Lapsen saamista ei voi noin vaan suunnitella, trust me I know. Mikään minun kolmesta raskaudesta ei ole lähtenyt heti käyntiin. Kaikkia on odoteltu ja kahden loppuun asti menneen synnytystä on odotettu melkein 10 kuukauteen (vähän liioittelen). Ja sitten vielä se keskenmeno. Mutta kaikesta huolimatta kyllä ääriviivoja voi silti piirtää. Luonnostella.

vie tyhjä vellipurkki roskikseen, imuroi lattia, pyyhi pölyt lampun päältä, vie korvis alas, tyhjennä pissapotta, keksi käyttämättömälle hiirelle parempi paikka, siivoa lasten lelut toiseen huoneeseen, viikkaa pyykit, pese tuttipullot tutit, tyhjennä kuivauskaappi, tapa kärpäset, tyhjennä vaipparoskis, laita koukut seinään johtoja varten, vie uusi lastenistuin autoon, siirrä vanha istuin toiseen autoon, vaihda lakanat, korjaa sängyn aluspidikkeet, imuroi portaat

Tämä lista voisi jatkua loputtomiin. Siis aivan loputtomiin. Vie tämä tavara tuonne ja tämä tuonne. Mutta eikö tämä ole joka kodin ongelma? Miksi se tuottaa nimenomaan kotiäidille stressiä? No, minusta itsestäni tuntuu, että saan raapaistua tämän ehkä ainakin 500 kohtaa kattavan listan pintaa joka päivä, mutta lapset vaativat paljon keskittymistä koko ajan. Minusta tuntuu, että jos olisin ihan yksin kotona jonkun päivän tekemässä sitä listaa lyhemmäksi, niin voisin saada sitä vaikka kuinka pitkälle tehtyä. Nyt kuitenkin raapaisen vain akuuttia pintaa ja se kaikki muu velloo siellä taustalla.

Tässä en maininnut sitä, että päivää katkoo tosiaan viiden ruokailun/välipalan järjestämisen 365 päivänä vuodessa. Tiedätkö montako ruokailua: välipalaa, iltapalaa, aamupalaa, lounasta, päivällistä se on vuodessa. 1825 ruokailua vuodessa. Totta kai kuittailen esim. välipalan usein antamalla tytöille käteen hävikkiruoista ostamani pussijugurtin. Eihän se aina paljon vaadi, mutta se rytmittää koko päivän. Sitten esimerkiksi vaipanvaihtojuttu on sellainen, että se "katkoo" päivää koko ajan. Meidän tytöillä on aina maha toiminut. Normaali päivä voi sisältää yleensä 2 - 4 kakkapesua, mutta se voi sisältää myös kuusi kakkapesua. 

Mainitsinko jo pukemisen. Puen aamulla suurimman osan kolmen ihmisen vaatteista. Tässä mies auttaa välillä ja välillä vanhemmalla tytöllä on tarpeeksi motivaatiota ja taitoa pukea jokin vaatekappale itsekin päälle. Mutta jos päivässä tulee kuusikin kakkaa, niin arvaatko monta pukemista päivässä siitä tulee. Minulla ei ole käsitystäkään, mutta minusta tuntuu, että jos meistä kotiäideistä tehtäisiin sellainen "What people think I do vs. What I actually do" -meme, niin veikkaan, että What I actually do -kohta olisi varmaan se pukeminen. Ja tässä en edes aio mene siihen, että totta kai lapset tarvitsevat muutakin kuin nämä perusasiat! Sylittelyt ja sormen puhaltamiset jne. jne.

Niin, mutta siksi on niin kiva olla leikkipuistoissa ja sisäleikkipuistoissa. Ei ole sitä koko valtavaa tehtävälistaa, joka möyrii joka hetki siellä taustalla ja pitää otteessaan. Mistä teidän mielestä kotiäitistressi tulee?

Seuraavana näkyvä avohylly oli ehkä myöskin huti. Tavallaan en yhtään tykkää siitä, että kaikkialla on niin paljon kaikkea näkyvissä ja tämä tietysti lisää sitä fiilistä, mutta en oikein ole löytänyt mitään järkevää sisustusratkaisua. Tämä sinänsä täyttää tarkoituksensa oikein hyvin, mutta ei ole niin esteettinen kuin soisin sen olevan. Tulee liian täysi fiilis. 

Hei, sen sijaan tässä kuvassa on muuten minun ehkä lempielementtini koko meidän kodissa tai siis ehkä meidän kodin kaunein kohta: tuo seinä eli toisin sanoen piipun muuri. Tämä kuva ei tee sille oikeutta, mutta tuosta seinästä tykkään tosi paljon. Edellinen remontoija oli jättänyt sen hieman kesken. Rouheus, keskeneräisyys näkyi siitä. Katsoin sitä ja mietin että jaa. Entä jos se rouheus saisi jatkossakin näkyä. Pistin vähän paikka-ainetta, mutta jätin kaiken edelleen viimeistelemättömäksi ja sitten vain yksinkertaisesti maalasin seinän valkoiseksi. Siitä seinästä tuli tosi kaunis.

Alimmaisessa kuvassa on vaaterekki, josta olen puhunut useammassa postauksessa. Se on eteisessä meidän nopeita lähtöjä varten. Teen siihen valmiita asukokonaisuuksia, jotka saa siten nopeasti aamulla meidän kaikkien kolmen (minä & tytöt) päälle ja menoks. Tämä on minusta edelleen hitti. Ostin Ikeasta siihen puunväriset henkarit, jotta edes jostain tulisi väriä. Eteisessä on niin paljon valkoista elementtiä.

Hieman ennen meidän yksivuotiaan ensimmäistä syntymäpäivää olin sokerirasituksessa, jolla kontrolloitiin tietenkin sitä, että onko raskausdiabeteksen jälkeen kehittynyt normidiabetes. Tämä on rutiinitarkastus kaikille, joilla on ollut raskausdiabetes. Sukurasitteen takia terveydenhoitaja halusi testata myös kolesteroliarvot. 

En oikeastaan ollut kolesterolista kovinkaan huolissani. Käsittääkseni sukurasite on alkanut rasittaa perheenjäseniä pahemmin vasta myöhemmällä iällä. Kukaan ei ole kolmekymppisenä joutunut syömään kolesterolilääkkeitä, mutta muistaakseni  on kuitenkin ollut kohonneita arvoja jo kolmikymppisenä. Minulla tulee vahva sukurasite molemmilta puolilta. Meidän suvussa kuollaan sydän- ja verisuonisairauksiin. Todennäköisyys sille, että minä itsekin kuolisin sydän- ja verisuonitautiin on korkea. En sano tätä sen takia, että olisin luovuttanut - vaan sen takia, että olen realisti.

Neuvolan kolesterolitestin vastausten tullessa (niiden tulo kesti joitain päiviä) olin lähinnä huojentunut siitä, että sokerit olivat kohdillaan. Ei diabetesta. Mutta sitten tuloksissa oli se kolesteroliosio. Huono kolesteroli oli koholla. En ollut varsinaisesti yllättynyt mutta tietysti se mietitytti. Jossain vaiheessa näiden tulosten saamisen jälkeen näin Puhti Labin viestin, jossa etsittiin halukkaita tekemään Puhti-terveystarkastuksesta blogiyhteistyö. Kiinni veti! Totta kai. Halusin tietää lisää erityisesti kolesteroliarvoistani ja kilpirauhasen toiminnasta. 

Terveystarkastus tehtiin Synlabin tiloissa Tikkurilan aseman liepeillä (kuva alhaalla). Tulokset tulivat samana iltana! Niistä tuli ilmoitus sähköpostiin. Kun ajattelen sitä, että osa tulosten odottelijoista odottaa pelottavampia uutisia kuin minä, niin kiva, että tulokset tulevat nopeasti. Yksi tuloksista oli sellainen, jota en suinkaan odottanut. Minulla on liian vähän D-vitamiinia veressä. Siinä kohtaa mietin, että niinpä niin: Juon päivittäin kyllä maitoa ja olen syönyt jo vuosia hieman epäsäännöllisesti D-vitamiinilisää. Raskauksien ja imetyksen aikana säännöllisemmin. Kuitenkin kun mietin viimeistä neljää vuotta, niin olen ollut noin puolta vuotta lukuunottamatta koko ajan raskaana tai imettänyt. Molemmat kuluttavat D-vitamiinivarastoa. Joissain lähteissä kyseenalaistetaankin Suomen D-vitamiini suositusta raskaana oleville ja imettäville. Onko se suositus tarpeeksi iso? Tuossa joitain tieteellisiä ja vähemmän tieteellisiä linkkejä aiheesta:

No, D-vitamiinin puutos pitäisi olla helppo korjata. D-vitamiinin saantisuositus on siis alle 75-vuotiaille aikuisille 10 μg päivässä talvisaikaan. Aion syödä nyt - ennen kuin olen taas raskaana tai imetän (kyllä haluaisin saada lisää lapsia! mies ei ole ihan varma...) - 50 μg päivässä joka päivä, koko vuoden. Toivon, että se riittää korjaamaan tilanteen.

Mutta sitten muihin terveystarkastuksen tuloksiin. Yksi arvo, joka ei ollut normaalin rajoissa, oli tulehdusarvo. Se oli 7,82 mg/l ja viitearvo on alle 5 mg/l. No, pieni tulehdusarvon heittelykään ei varsinaisesti yllättynyt. Viime aikoina minua on vaivannut luupiikki ja sitä kutsutaan erinäisissä lähteissä "tulehdukseksi". Sen lisäksi tiedän, että minun suussa on jotain hoitamattomia bisneksiä. Selkäkipuja on koko ajan enkä tietysti niistäkään voi olla aivan varma, että onko joku "tulehdusta". Sitä en tosin usko. Sen lisäksi minulla on tänä syksynä ollut kurkku kipeänä hyvin usein - käytännössä melkein koko ajan. En tiedä, johtuuko se meidän talosta vai ilmasta vai mistä. Enkä tiedä, kuinka paljon nämä tekijät nostavat tulehdusarvoja, mutta veikkaan, että syypää tulehdusarvojen heittelemiseen voi löytyä yhdestä näistä tai kaikista.

Kolmas kokonaisuus, jossa oli ongelmia oli kolesteroli. Kolesteroliarvoista tärkeimpänä pidetään LDL-kolesterolia, joka on niin sanottu huono kolesteroli. Minun tulos oli 3,7 mmol/l ja viitearvo on alle 3,0 mmol/l. Nettilähteiden mukaan 3,0 – 4,9 mmol/l LDL-kolesterolia hoidetaan ruokavaliolla. Näin myös kokonaiskolesteroli arvon ollessa 5,0–6,4 mmol/l. Minulla jälkimmäinen oli 5,5 mmol/l. Hyvät kolesterolit olivat viitearvojen mukaisia.

Ruokavalio. Täytyy rehellisyyden nimissä todeta, että tarkastellessani nettiohjeita siitä, mitä kolesteroliarvoja alentava ruokavalio olisi, huomaan, että minulla on ruokavaliossa paljon hyviä elementtejä. Huonojakin on paljon. Painon osalta tiedän jo valmiiksi, että pahin ongelmani on se, että syön kaikkea - myös terveellisiä ruokia - liikaa. Saan ruoasta ylipäätään liikaa energiaa. Kolesterolin kannalta huonoja valintoja ovat varmasti pitsat (valitsen yleensä pitsan, jossa paljon kolesterolia sisältävät kinkku, salami ja juusto), jauhelihaa sisältävät ruoat kuten tortillat ja makaronilaatikko sekä kenties jotkin maitoa sisältävät ruoat. Kermaa, maitotuotteita ja juustoa sisältävissä tuotteissa kaikissa lienee jonkin verran kolesterolia.

Kaikki muut testitulokset, kilpirauhasen toimintaa ohjaavaa hormonia myöten, olivatkin sitten viitearvojen rajoissa, mistä olin iloinen. Eli tsempattavaksi jää tuo kolesterolia alentava ruokavalio sekä se helppo eli D-vitamiinin yliannostus. Ei vaan. Korkeampi D-vitamiiniannos.

Päätin edellisen postaukseni sanoihin: Valitettavasti tiedän, että meidän perheen todellinen ongelma olen minä eikä tyttäreni. Tiedän sen kyllä. Minun pitäisi joka kerta kaiken väsymyksen keskellä jaksaa ymmärtää tytärtäni. Minun pitäisi käyttää ne muutamat minuutit päivästä, jotka illalla olen kotona hereillä; siihen, että valmistelen seuraavaa päivää. Pitäisi ottaa vaatteet valmiiksi, jotta pääsemme lähtemään ulos hyvin nopeasti eikä ikäviä tilanteita ehdi syntyä. Laukut pitäisi olla pakattuna ja eväät tehtynä mielellään edellisenä iltana. Minun pitäisi käyttää kaikki vapaa-ajan rippeeni, jotka painottuvat lähinnä iltayöhön, kotitöihihin. Täydellinen äiti ei koskaan käyttäisi tätä aikaa sellaiseen, mikä on hänestä itsestään kivaa. Täydellisellä äidillä ei koskaan saa olla kivaa eikä hän saa koskaan rentoutua. Tsot tsot. 

No jaa, nykytrendi on lähinnä se, että täydellisen äidin pitäisi rentoutua. Joogaa tai jotain. Milloin ihmeessä tämän kaiken keskellä voisi joogata?! Lasten kanssa joogaaminen on hyvin hyvin vaikeaa. Tein yhteistyön erään firman kanssa (kysy alennuslinkkiä!), jolla oli siis kunto-ohjelma netissä ja tykkäsin siitä tosi paljon. Ongelma oli vaan siinä, että alkulämmittely onnistui vielä jotenkin. Kaksivuotias mukana hommassa, mutta siinä vaiheessa, kun piti päästä itse jumppaan, niin tilanne alkoi räjähtää täydellisesti käsiin. Niinpä olen jumiutunut kyseisen ohjelman erään jakson alkulämmittelyyn. Nyt joku sanoo, että minun pitäisi herätä aamuisin aiemmin ja aloittaa päivä joogalla. Nukuin viime yönä 5,5 tuntia. Puolituntisen katkaisemisen siitä kuulostaa aika ikävältä.

Tavallaan jotain niin surullista ja tavallaan jotain niin luonnollista: sen unohtaa, millainen sitä on ilman lapsia. Onko enää edes mitään muistettavaa? Voiko vanhaan palata, jos ei ole se vanha enää? Olin ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen kodinulkopuolella tyttö(nais!)porukalla, ilman lapsia. Suoraan sanoen se oli vaikeaa. Lukijani muistathan, että olen kotiäiti. Olen ollut kotona lasten kanssa nyt yli kolme vuotta. Sitä unohtaa. Sitä vain yksinkertaisesti unohtaa, miten se kaikki meni. Kuin susien kasvattama lapsi ihmisten seurassa. Hämmentyneenä yritin vetää jotain samanlaista kommunikaatiota kuin ennen lapsia, mutta samalla tunnistin, että tässä on jotain hassua. Sitten yritin puhua lapsista, koska heistähän olen viime vuodet puhunut, mutta sekin tuntui väärältä siinä kontekstissa.

Minun koko elämän konteksti on lapset. Ei ollenkaan aikuiskontakteja, joihin lapset eivät liittyisi. Jos näen kavereita, niin näen heitä aina lasten ollessa läsnä. Saanko puhua jostain muusta kuin lapsista? Ehkä pitää sanoa ääneen jokseenkin naurettavan surullinen totuus: Se tärkein kysymys tätä aihetta käsitellessä on oikeasti se, että onko mitään sanottavaa mistään muusta kuin lapsista. Entä aviomies: Ja hänenkin kanssaan - puhumme vain lapsista. Mutta entä ne tilanteet, jolloin olisi tarpeen puhua jostain muusta?